tiistai 27. joulukuuta 2016

Bo Giertz: Johanneksen ilmestys

Kiinnostuneena lukemaan lisää luterilaista opetusta lopunajoista luin tämänkin kirjan. Tässä Bo Giertz käy läpi ja selittää Johanneksen ilmestystä lyhyesti ja yksinkertaisesti. Ja myös hyvin asiallisesti ja kiihkottomasti.

Siitä tässä kirjassa pidinkin - tässä ei lähdetty rakentelemaan mitään omasta päästä keksittyjä teorioita, joita olisi sitten esitelty varmana totuutena. Ei mitään villejä veikkauksia suuntaan eikä toiseen. Giertz myöntää uudestaan ja uudestaan, että monen ennustuksen kohdalla emme voi vielä tietää, mitä ne tarkoittavat ja miten ne tulevat toteutumaan. Mutta joka elää, se näkee. Silloin kun on itse kunkin ennustuksen toteutumisen aika, kristityt kyllä varmasti tietävät, mistä on kysymys. Ja tietävät juuri sen verran kuin Jumala tahtoo ihmisen tietävän, ei enempää eikä vähempää.

Giertzin kirjassa ihailin hänen Raamatun tuntemustaan ja taustatietoaan. Hän ei esitä mitään mutu-tunteesta lähteviä arveluja tässä kirjassa.

Giertz kertoo Johanneksen saaneen ilmestyksensä aikana, jolloin kristittyjä kovasti vainottiin, ja siksi tämä ilmestys oli heille suureksi rohkaisuksi siitä, että joka vain kestää loppuun asti, pelastuu, ja paha saa ajallaan palkkansa.

Mielenkiintoinen oli ajatus, että historiassa tietyt asiat toistuvat sykleinä, joissa vain kerta kerralta pahuus lisääntyy, ja siksi jotain näistä ennustuksista on voitu monina aikoina nähdä toteutuvan, vaikka vielä odottavatkin ne viimeisten aikojen kaikkein pahimmat vaiheet. Mutta meille kristitylle nekin ovat rohkaisuna nostamaan päämme, sillä vapautuksemme on lähellä, kuten Jeesus sanoi.

Esimerkkinä Giertzin opetuksesta pieni pätkä kristittyjä monesti mietityttäneestä pedon luvusta:

Muutamat ovat sitäkin mieltä, ettei Johannes lainkaan kehota kuulijoitaan menemään kotiin laskemaan. Ehkä hän vain esittää heille kysymyksen: Mikä luku teistä on sopiva? Sitten hän antaa itse vastauksen: 666. Koska 7 oli Jumalan luku, oli 6 askelen siitä jäljessä, toistettiinpa se kuinka monta kertaa tahansa. Ja juuri tämä on tunnusomaista pedolle. Sen koko pelottava valta ei kuitenkaan riitä enempään kuin siihen, että se jää askelen Jumalasta jälkeen ja vetää lyhyemmän korren.

Mutta jälleen kristitty joutuu sanomaan: Sinä päivänä, kun meidän tarvitsee se tietää, me tulemme sen myös ymmärtämään. Sitä ennen arvailu on hyödytöntä.

SLEY-Kirjat Oy 1986, 133 sivua.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Viivi Rajamäki: Parhailla päivillä on siivet

Tällaisia vähänkin vanhempia kristilllisiä romaaneja ei välttämättä löydä kuin kirpputorilta ja sellainen kirpparilöytöhän tämäkin romaani oli. Vaikka kirjoittaja on näköjään ollut lapsuuteni naapurikunnan pappilan emäntä, en silti muista kuulleeni tästä kirjasta mitään - tai ehkä olen vain unohtanut, kun olen silloin ollut niin pieni ja aikaa on kulunut pitkästi.

Kirjassa helsinkiläisen Sinikan elämä murskautuu yhdessä yössä, kun hän saa tiedon miehensä äkillisestä kuolemasta auto-onnettomuudessa. Sinikka menee aivan lukkoon, masentuu ja sulkeutuu itseensä kuukausien ajaksi.

Surunsa keskellä hän kuitenkin saa lohtua löytämästään uskosta ja lopulta noinkin raskas masennus katoaa mielestäni yllättävän kevyesti yhdessä hetkessä. Tämän jälkeen kirjassa ei enää paljon surusta puhutakaan, aivan kuin Sinikka olisi noin helposti päässyt täysin sen yli. Minä en toki ole mikään surun asiantuntija, joten en mene sanomaan kenellekään, en edes romaanihenkilölle, miten pitäisi tai ei pitäisi surra. Itselläni on enemmän kokemusta suremattomasta surusta, joten ei ole varaa saarnata kenellekään.

Joka tapauksessa luulin tämän olevan kirja surusta ja menetyksestä ja siksi oikeastaan vähän arastelinkin sen lukemista, mutta loppujen lopuksi suru sivuutetaan kirjassa nopeasti. Sen sijaan tämä on kirja siitä, miten Sinikka kaiken jälkeen selviytyy ja pääsee uudestaan elämään käsiksi. Hän viettää seuraavan kesän sisarustensa luona maatilalla, joka on hänen lapsuudenkotinsa, ja siitä kesästä lähtevät liikkeelle aivan uudet prosessit hänen elämässään. Hän löytää uuden suunnan elämälleen, toivoa ja uutta innostusta.

Kirjassa onkin aika paljon leppoisaa maalaiselämän ja -idyllin kuvausta ja siinä se on parhaimmillaan. Joskus on kiva lukeakin jotain tällaista, missä tavallisille ihmisille tapahtuu ihan tavallisia asioita ja arjessa on pieniä iloja, ei mitään draamaa.

Piristävänä yksityiskohtana kirjassa on paljon menneen maailman asioita - siinä ihmiset teitittelevät toisiaan aivan yleisesti, keskustellaan siitä onko naisen parempi olla töissä vai kotirouvana, eräs koulupoika joutuu suorittamaan ehtoja jne.

Kaiken taustalla kirjassa vaikuttaa herännäisyys, joka tulee Sinikan elämään uskovaisen äidin perintönä. Sinikan löytämä usko näyttäytyy hänen elämässään turvallisena ja vakaana pohjavireenä. Se ei ole mitään suurta eikä mahtipontista. Pieni ihminen saa luottaa suureen Jumalaan.

Ote Sinikan ja erään toisen naisen keskustelusta.

- Jokaisella taitaa olla omat taakat, joita on Isän eteen kannettava. Hän kai sitten on se, joka niitten painon punnitsee.
- Niin, ja minä luulen, että hän ei vertaile niitä kenenkään toisen painoihin, vaan siihen, mitä Jeesus niitten takia kärsi. Ja Jeesus on sanonut, että anna hänelle anteeksi, minä rakastan tuota ihmistä. Kuka silloin on oikeutettu asettelemaan ehtoja ja pääsyvaatimuksia, kun kerran asia on sovittu Isän ja Pojan kesken. Me syntiset ja syylliset saamme turvallisesti  taapertaa Jeesuksen askelissa.

Tämä on siis tarina selviytymisestä, toivosta ja uudesta alusta, ei niinkään surusta kuten aluksi luulin.

Tästä kirjasta myös blogissa Kaikkea kirjasta. Postaus löytyy täältä: https://kaikkeakirjasta.blogspot.fi/2017/02/parhailla-paivilla-on-siivet.html?showComment=1486208587408#c121114841954091096

Kaikkea kirjasta -blogista löytyy muitakin kristillisiä kirjoja.

Kirjapiiri Oy 1980, 230 sivua. Ilmestynyt ensimmäisen kerran Herättäjä-Yhdistyksen kustantamana 1977.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Petri Hiltunen: Kuin salaman leimahdus - Jeesus tulee takaisin

Kyllästyneenä moniin kuulemiini levottomiin ja sekaviin lopun aikojen spekulaatioihin halusin lukea luotettavan ja tervehenkisen luterilaisen kirjan aiheesta, ja tässä se nyt on, olkaapa hyvät.

Kirjassa teologian tohtori Petri Hiltunen keskittyy siihen, mitä ns. salaista ylöstempausoppia opettavat asiasta sanovat ja mitä taas Raamattu sanoo. Käy ilmi, että 1800-luvulla alkunsa saanut ylöstempausoppi vetää hyvinkin hatusta kaikenlaisia tulkintoja, joilla he saavat Raamatun puhumaan oppinsa puolesta.

Perinteisen luterilaisen raamatuntulkinnan mukaan tulee hämärät raamatunkohdat tulkita selvien kohtien valossa, kirjoittaa Hiltunen. Ylöstempausopin kannattajat taas tekevät täysin päinvastoin eli hämärtävät selvän tekstin epäselvien kohtien omituisilla ja todistamattomilla selityksillä. Sitähän olin itsekin aina ihmetellyt - miten he eivät näe, mitä Raamatussa aivan selvästi sanotaan...

Kristikunta oli todella jo 1800 vuotta opettanut hyvin selkeästi lopun ajoista, mutta sitten kuvioihin tuli mies nimeltä Darby, jonka oppeja puolestaan Hal Lindsey lähti 1900-luvulla levittämään. Lindsey jopa ennusti Jeesuksen tulevan vuonna 1981, ja vaikka hän itse oli sanonut, että oikea profeetta ei erehdy missään, hän itse kuitenkin erehtyi. Lisäksi Lindseyn mielestä ylöstempauksen ajatteleminen oli suunnilleen tärkeintä mitä kristitty voi tehdä nykypäivänä.

Lindseyn opit ovat levinneet Suomessakin laajasti - ja niillä on ollut tilaa levitä, koska luterilainen kirkko ei paljoa puhu lopun ajoista, kuten Hiltunen kirjassaan toteaa. Toivoisikin, että luterilaisetkin sen verran opettaisivat tästä aiheesta, että kristityt heräisivät ajattelemaan, miksi he uskovat johonkin vasta 1800-luvulla keksittyyn uuteen oppiin.

Tässä erittäin hyvässä ja selkeässä kirjassaan Petri Hiltunen käy läpi, mitä Jeesuksen paluuseen liittyen sanotaan missäkin Raamatun osassa. Ja kerrankin tunsin saavani lopun ajoista sellaista opetusta, ettei pääni mennyt entistäkin enemmän pyörälle, kuten noiden ns. pretribulationististen dispensationalistien kanssa aina käy... eli ylöstempausopin kannattajien.

Hiltunen puhuu siitä, miten jännittävät arvailut ja spekuloinnit lopun ajoista helposti kiinnostavat uskovia enemmän kuin veren evankeliumi - ajatellaan, että pelastus on jo selvä asia ja nyt voidaan ns. edetä tulevaisuuden ennusteluun. Kuitenkin meidän elämässämme tulisi aina tärkeimpänä olla armoa armon päälle. Mielikuvitukselliset tulevaisuuden kaavailut voivat jopa olla johtamassa ihmisten hengellistä elämää väärille raiteille, Hiltunen toteaa.

Kristityn ei pidä odottaa pääsevänsä pakoon vainoja, jotka selvästi kuuluvat meidän osaamme Raamatun mukaan, mutta meidän ei tarvitse myöskään pelätä, vaan saamme päivän kerrallaan elää luottavaisesti Jeesuksen kanssa, joka on meidän kanssamme nyt ja myös tulevina päivinä, mitä ikinä ne tuovat. Ja kun lopun aikojen merkkejä maailmassa näkyy enemmän ja enemmän, sehän on vain merkki siitä, että meidän vapautuksemme on lähellä, kuten Jeesus sanoi.

Eskatologiasta ja luterilaisesta opetuksesta kiinnostuneille tämä on erittäin suositeltava kirja. Kyllä jotkut asiat jäivät nytkin minulle auki, mutta eipä kai lopun aikojen tapahtumista voi aukotonta tietoa kenelläkään ollakaan. Eikä ole tärkeintä, että tietää ja osaa ennustaa kaiken, mitä on tulossa, vaan todella elää Jeesuksen kanssa tätä päivää.

Erityisesti ylöstempausopin hämmentämien toivoisin joukolla lukevan tämän kirjan. Tässä käydään Raamatun kohtia aika kirjaimellisesti läpi, ei siis esitetä mitään villejä arvauksia eikä lueta rivien väliin sellaista, mitä siellä ei ole. Kun esimerkiksi Jeesus sanoo Raamatussa tulevansa takaisin niin, että kaikki sen näkevät ja kuulevat, niin näin se tämänkin kirjan mukaan myös tapahtuu. Eikä siinä ole mitään epäselvää.

Raamatun oman ilmoituksen perusteella ei huomiota kuitenkaan pitäisi kohdistaa maailmantapahtumiin vaan Kristukseen. Me emme ole kulkemassa kohti persoonattomia tapahtumia vaan kohti jumalallisen persoonan, rakkaan Vapahtajan näkyvää paluuta. Ajan merkkien tarkkailu johtaa pahimmillaan siihen, ettei enää näe järven Tyynnyttäjää vaan ainoastaan aallot. Katastrofien seuraaminen ja niiden päivittely ruokkii ihmisen jännityksen kaipuuta, mutta harvoin hänen hengellistä nälkäänsä. Kristuksen ylösnousemisen katselu ja hänen paluunsa odotus sen sijaan vahvistavat sekä uskoa, toivoa että rakkautta. 

Perussanoma Oy 2007, 160 sivua.

torstai 15. joulukuuta 2016

Mika Waltari: Feliks Onnellinen

Tällä kertaa vähän merkillisempi teos - itsensä Mika Waltarin romaani Feliks onnellinen. Kirjan päähenkilö Feliks on neuroottinen ja ahdistunut pieni mies, joka kokee, että Jumala pakottaa hänet kiertämään kaduilla, jossa hänen on joka päivä kerrottava jollekin Jeesuksesta. Siellä hän sitten ahdistuneena kulkee suoriutuakseen jokapäiväisestä raskaasta taakastaan, minkä jälkeen hänellä on aina helpottunut olo. Tosin hän joutuu matkan varrella mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin erilaisia värikkäitä persoonia kohdatessaan.

Feliks ei ole pelkästään neuroottinen, vaan psyykkisesti sairas, mikä käy hyvinkin selväksi kirjaa lukiessa. Sairaus värittää hänen jumalakuvaansa negatiivisesti. Näin Feliks itse kuvaa suhdettaan Jumalaan:

Ja minut, tämän raadon, lähetät ilmoittamaan iloista sanomaa. Säikyttämään viattomia ihmisiä, joille muutenkin olet kasannut murhetta ja huolta tästä heille antamastasi elämästä. Itse en ole viaton, koska ilmestyit minulle ja pakotit minut. Mutta muut ovat viattomia niin kauan kuin eivät sinua tunne. Totta vie, ei ole kauheampaa kohtaloa kuin syntyä kristityksi tähän kuoleman maailmaan. Itse sen vielä jotenkuten kestäisin, mutta en voi, en jaksa, en saa kutsua ja raastaa muita samaan hirveään ahdistukseen. Sillä vain ahdistuksen sinä annat minulle ja vain ahdistuksen läpi pisaroi sinun hirvittävä armosi. Sinun hirveä, nöyryyttävä, kauhea armosi, Herra.

Kuulostaa rankalta, mutta sen verran olen elämää nähnyt, että kaikki se, mitä kirjassa kerrotaan Feliksistä ja hänen uskostaan, on hyvinkin aidon tuntuista ja uskottavaa kuvausta erään psyykkisesti sairaan ihmisen todellisuudesta. Myös tuo ylläoleva sitaatti.

Kuin pahantekijä hiivin kaduilla löytääkseni avuttoman uhrin, hän kuvaa vastentahtoista tehtäväänsä ilosanoman kertojana. Feliks reppana ei ole itse löytänyt ilosanomaa omalle kohdalleen, siksi kaikki on hänelle suorittamista ja Jumala on vaativa tyranni.

Eräänä päivänä taas katuja mittaillessaan hän tapaa vanhan ystävän, jota ei ole nähnyt 30 vuoteen. Mies tulee Feliksin luo kylään ja he päätyvät syvällisiin keskusteluihin. Näitä keskusteluja sitten seuraa kirjassa pitempäänkin ja jossain vaiheessa vielä kolmas mies liittyy seuraan. Siinä usko ja epäusko ottavat mittaa toisistaan. En pysynyt läheskään koko aikaa heidän ajatuksenjuoksunsa perässä ja mietin jo, että onkohan tämä ihan järjetön kirja.

Mutta erinäisten vaiheiden jälkeen päästään loppuratkaisuun, ja sen verran voin paljastaa, että lopussa kiitos seisoo eli kannatti lukea loppuun asti. Jos olisi keskeyttänyt lukemisen siinä turhautumisen kohdalla, olisi menettänyt sen, mitä Waltari lopulta halusi tällä kaikella kertoa. Mutta en tietenkään aio paljastaa loppuratkaisusta enempiä.

Joka tapauksessa kaiken jälkeenkin Feliks pysyy psyykkisesti sairaana, mutta sellaisenaan ja ajoittain sekavanakin hän on Jeesukselle rakas ja arvokas. Minusta Waltari suhtautuu päähenkilöönsä lämmöllä ja myötätunnolla, ja samoin Jumala rakastaa meistä jokaista - heikointakin kulkijaa.

WSOY 1958, 213 sivua.
Loppuun vähän nostalgiaa eli lukemani kirja oli vanha kirjaston kirja, jossa oli vielä tämä lainauslappukin tallella...

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Antonio Paleario : Ristiinnaulittu Kristus ja hänen armotyönsä

Tämän kirjan kirjoittaja eli 1500-luvun Italiassa eli oli Lutherin ja uskonpuhdistuksen aikalainen. Uskonpuhdistuksen hengessä hänkin kirjansa kirjoitti. Paavinvallan alla eläessään hän joutui maksamaan tästä kirjasta kovan hinnan - vaikka hän ei ollut kirjoittanut sitä omalla nimellään, hänet saatiin selville ja hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän koki marttyyrikuoleman ja hänet hirtettiin ja poltettiin yhdessä kirjojensa kanssa.

Näitä kirjoja oli levitetty aika laajasti, mutta melkein kaikki saatiin kerättyä ja tuhottua. Vasta vuonna 1847 Ranskasta onnistuttiin löytämään kirjan englanninkielinen käännös, ja pian tämän jälkeen löytyi myös alkukielinen eli italiankielinen kirja. Näin Paleario siis tavallaan nousi vielä haudastaan julistamaan sanomaansa.

Kirja kertoo tiiviisti ja selkeästi evankeliumin perusasiat. Me emme pelastu omilla hyvillä teoillamme emmekä ansioillamme, koska sellaisia ei meillä ole. Hyvätkin tekomme, jos niillä jotain yritämme ansaita, ovat pahoja. Pelastus tulee yksin armosta Kristuksen ristintyön tähden. Se, joka jo on pelastunut ja vanhurskautettu, voi sitten tehdä hyvääkin, ja nämä tekomme - epätäydellisyydessäänkin - Jumala katsoo hyviksi, mutta ei siis pelastaviksi edelleenkään.

Paleario kirjoittaa myös siitä, kuinka usko ilmenee sekä Jumalan että lähimmäisen rakastamisena, ja kertoo pyhityksestä. Kristus on meidän vanhurskautemme ja pyhityksemme, mutta synnit anteeksi saatuamme haluamme pyrkiä elämään pyhää elämää. Jonkin verran minusta kyllä uskovaisen rima nousi korkealle tässä kirjassa, niin armokeskeinen kuin se pyrkii olemaankin. Niinpä erään sivun alareunassa onkin ilmeisesti suomentajan huomautus, että tämä kirja on kirjoitettu tiettynä aikana tietyssä maassa, jossa oli vaikeaa olla kristitty, ja siksi Jumala varmasti oli Paleariollekin antanut tavallista suuremman uskon. Kyseisen sivun alareunassa todetaan, että usko on kuitenkin uskoa, vaikka se ei olisikaan yhtä voimallista kuin millaiseksi kirjoittaja sen tässä kuvaa.

Luvussa kuusi kerrotaan siitä, miten uskomme voi vahvistua ja säilyä. Palearion mukaan voimakkaimmat aseemme taistelussa epäuskoa vastaan ovat rukous, Herran pyhä ehtoollinen sekä se, että ajattelemme ahkerasti kasteemme liittoa ja armonvalintaa. Kasteesta hän muuten kirjoittaa melko lyhyesti ja ohimennen, mutta ehtoollisesta enemmänkin, korostaen sen merkitystä myös uskovien yhteyden ateriana.

Kirjan esipuheen kirjoittaja hehkutti kovasti, miten sekä synti että armo olivat hänelle kirkastuneet tätä kirjaa lukiessa. Omalla kohdallani en aivan noin voimakkaasti kokenut varsinkaan sitä armoa - minusta tässä kirjassa korostui niin paljon pyhityksen merkitys, vaikka armoon monet kerrat viitattiinkin.

Esimerkiksi yhdessä kohdassa Paleario toteaa, että jos joku ei usko, että Jumala on hänen armollinen ja lempeä Isänsä, hän ei voi olla todellinen uskova. Näinkin se toisaalta on, mutta on myös niin, että monilla voi taustastaan johtuen olla vaikeuksia uskoa Jumalaan armollisena ja lempeänä.

Myös joissain kohdissa ainakin itsestäni tuntui kuin usko olisi ollut Kristuksen tilalla, varsinkin tässä - On myös totta, että yksin usko sovittaa ja pyyhkii pois synnit. Uskollahan vain otetaan pelastus vastaan, mutta eiköhän se ole Jeesus, joka ne synnit sovittaa ja pyyhkii pois synnit, ei meidän oma uskomme...

Mutta kyllä tämä aivan hyvä ja antoisa kirja muuten oli. Itse kuitenkin pidän enemmän Lutherista. Joka tapauksessa aika puhuttelevaa oli lukea tätä kirjaa nyky-Suomessa ja ajatella, että tällaisen tekstin kirjoittamisen takia Paleario joutui vankilaan ja kärsi marttyyrikuoleman.

Perussanoma Oy 2011, 108 sivua. Kielellisesti uudistettu vuoden 1875 suomennoksen pohjalta.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot

Tämän kirjan takakannessa on puhutteleva ja pysäyttävä sitaatti. Jotta paha voittaisi, riittää että hyvät ihmiset eivät tee mitään. - Edmund Burke -

Kirjan tarkoituksena onkin rikkoa seksiperäisen ihmiskaupan ympärillä vallitseva hiljaisuus, se kun ei ole mikään muodikas puheenaihe. Vaikka maailmassa on jo yli 27 miljoonaa ihmiskaupan uhria, joista suurin osa seksiperäisen ihmiskaupan uhreiksi joutuneita naisia ja lapsia, niin eipä tästä aiheesta paljoa puhuta. Sekä yksilöt että yhteiskunta ovat korkeintaan todenneet oman voimattomuutensa tämän asian edessä, siis ainakin ne, jotka eivät ole välinpitämättömiä.

Välinpitämättömyyttäkin nimittäin tietysti on. Kirjassa jopa eräs seksiä ostava mies sanoo, ettei hän välitä, onko hänen käyttämänsä prostituoitu ihmiskaupan uhri vai ei. Hän vain haluaa saada itselleen sen nautinnon, josta maksaa. Näin sydämettömiä ihmiset voivat olla.

Pakkoprostituutioon johtaa useimmiten köyhyys. Silloin tytöt ja naiset ovat helposti tuttavien huijattavissa muka hyväpalkkaisiin töihin ulkomaille, mutta lopulta he huomaavatkin olevansa vangittuina ja heidät pakotetaan väkivalloin prostituutioon.

Kaiken lisäksi Euroopasta on viime vuosina tullut kansainvälisen ihmiskaupan suurin kohdealue, joten eurooppalaisten ei pitäisi sulkea silmiään tältä asialta. Myös netti on lisännyt pakkoprostituutiota, koska pornon kysyntä on valtavaa. Ja tämän kirjan mukaan naisia pakotetaan pornoelokuviin raiskaamalla ja hakkaamalla, jopa huumaamallakin.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen - josta en tosin ole varma, missä maassa se on tehty - mukaan puolet uskovista miehistä ja viidesosa uskovista naisista oli koukussa pornoon. Pastoreiden keskuudessa vuonna 2002 tehty kysely puolestaan osoitti, että 54 prosenttia pastoreista oli katsonut pornoa kuluneen vuoden aikana ja heistä 30 prosenttia oli vieraillut pornosivustoilla edellisen kuukauden aikana. Näin suuret luvut siis uskovaisillakin, joten parannuksen paikka tässä olisi monella.

No, sitten on kerrottava, että minä itse olen nainen ja naisena minulle tällaisen kirjan lukeminen oli raskasta ja ahdistavaa, koska raiskaukset, seksuaalinen hyväksikäyttö ja prostituutioon pakottaminen on pahinta, mitä näin naisena voi kuvitella - muun väkivallan, kidutuksen ja kiusaamisen ohella. Lisäksi näitä naisia ei tosiaan pelkästään raiskata ja pakoteta seksityöhön, vaan heitä saatetaan kiduttaakin ym. ym... Tässä kirjassa kerrottiin niin raakaa faktaa tästä kaikesta, että puolessavälissä minun oli vain pakko pitää taukoa. Ja kun muutaman viikon kuluttua yritin aloittaa lukemista siitä, mihin olin jäänyt, en vain enää pystynyt. Siksi vain selasin kirjan loppuosan ja lueskelin valittuja paloja sieltä täältä.

Mutta toivon, että mahdollisimman moni, joka ei ota tätä asiaa niin raskaasti kuin minä, lukisi tämän kirjan kokonaan ja miettisi, onko jotain, mitä minä omalta pieneltä osaltani voin tehdä. Pienetkin teot ovat tärkeitä, vakuuttaa Pia Rendic.

...kaikilla meidän tekemisillämme tai tekemättä jättämisillämme on omat seurauksensa. Vaikka jokin asia saattaa tuntua meistä merkityksettömältä tai jopa turhalta, emme ikinä voi tietää, mikä merkitys sillä on Jumalan valtakunnassa. Yhden ihmisen auttamisella Jumalan lapseksi voi olla suurempi merkitys kuin tuhatpäisen seurakunnan johtamisella. Siksi onkin tärkeää, että emme aliarvioi niitä tekoja, joita jokainen voi tehdä taistelussa ihmiskauppaa vastaan. Toisen tehtävä on rukoilla uhrien ja heitä auttavien ihmisten puolesta, toisen tehtävä on kerätä varoja työlle, kolmas jalkautuu työhön ruohonjuuritasolle, kun taas neljäs vaikuttaa ihmiskaupan estämiseksi ministeriötasolla. Kaikki tehtävät ovat yhtä arvokkaita, ja niitä kaikkia tarvitaan, kirjoittaa Rendic.

Vähän myöhemmin hän vielä jatkaa, että juuri se yksi avun saanut nainen voi olla ratkaiseva, sillä ehkä juuri hän alkaa auttaa muita uhreja eteenpäin. Siksi yhdenkin ihmiskaupan uhrin vapautuminen on suuri asia, vaikka uhreja onkin miljoonia. Eikä Jeesuskaan käskenyt meitä tekemään hyvää miljoonille, vaan kaikki mitä te olette tehneet yhdelle, sen te olette tehneet minulle. Kukaan ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta jokainen meistä voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman, kuten sanonta kuuluu.

Osoitteesta http://www.vapautauhri.fi/ saa halutessaan lisätietoa seksiperäiseen ihmiskauppaan liittyen ja sitä kautta voi mm. allekirjoittaa kansalaisaloitteen seksin ostamisen kriminalisoimiseksi. Ja jos haluaa tukea taloudellisesti ihmiskaupan uhrien auttamiseksi tehtävää työtä Euroopassa, siihen löytyy mahdollisuus ainakin täältä http://suuressamukana.fi/lahjoituskohde/apua-ihmiskaupan-uhreille/ 

Kustannus Oy Uusi Tie 2015, 222 sivua. Kirjan lopussa laaja lähdeluettelo.

torstai 8. joulukuuta 2016

Olavi Rimpiläinen: Kun Jumala tuli ihmiseksi - Piispa Olavin Joulukirja

Tässä kooltaan pienessä, mutta sisällöltään suuressa kirjassa piispa Olavi Rimpiläinen kirjoittaa Jeesuksen syntymään ja jouluun liittyvistä tapahtumista. On monet tutut henkilöt ja Raamatun kertomukset - Maria ja Joosef, Marian ja Elisabetin tapaaminen, Johannes Kastaja, Marian kiitosvirsi, Jeesuksen syntymä, itämaan tietäjät ja niin edelleen. Lyhyissä luvuissa Rimpiläinen käy läpi näitä henkilöitä ja vaiheita.

Mutta vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat tuttuja, piispalla näkyy olevan taito avata tästä kaikesta uusia ja syvällisiä näköaloja. Hän myös osaa sanoa lyhyesti paljon, mikä on lahja sekin. Jokaiselta sivulta sai uutta mietittävää ja pohdittavaa.

Mikä kaikkein riemastuttavinta tässä kirjassa, jollain ihmeellisellä tavalla se aivan houkutteli minua avaamaan Raamatun ja lukemaan sitä, rukoilemaan ja hiljentymään. Onhan paljon kristillisiä kirjoja, mutta ei niillä aina ole tätä vaikutusta, ei minuun ainakaan. Tämä oli minusta todellinen hiljentymiskirja, siis oikein sopiva joulukiireen katkaisija ja muistutus siitä, mikä joulussa todella on tärkeää.

Jokaisen luvun alussa on lisäksi yksi aiheeseen sopiva säkeistö jostain Siionin Kanteleen laulusta. Ne täydentävät kirjaa mukavasti.

Toki sain ihmeteltävääkin, kuten esimerkiksi siitä, että perinnekirkot kuulemma opettavat Neitsyt Marian ainaista neitsyyttä. Eli että Jeesuksen jälkeen hän ei enää saanutkaan lapsia, vaan Jeesuksen sisaret ja veljet olivatkin hänen serkkujaan, mikä kyllä kuulemma sopi sen ajan kielenkäyttöön. Myös Luther ilmeisesti opetti tätä ainaista neitsyyttä ja Rimpiläinenkin tuntuu sen hyväksyvän.

Itse olen tietenkin vain maallikko, mutta sitenpä minulla lienee oikeus olla vähän tyhmä ja miettiä, että olisiko Joosef sentään suostunut elämään selibaatissa omassa avioliitossaan. Sanotaanhan muistaakseni Matteuksen evankeliumissa, että Joosef ei koskenut Mariaan ennen Jeesuksen syntymää. Eli sen jälkeen varmaankin koski. No, mitä se koskeminen sitten oli, siitähän teologeilla voisi olla viisaita näkemyksiä jaettavaksi alkutekstissä olevan kreikankielisen sanan analysoimisesta lähtien... Joten omalta osaltani en sano enempää.

Kirjassa muuten tosiaan viitataan Lutherin opetuksiin, kuten myös tunnustuskirjoihin sekä kirkkoisien opetuksiin, jotka ovatkin hyvin antoisia.

Viimeisessä luvussa käsitellään Beetlehemin lastenmurhaa, siitä tulee aluksi vähän surullinen olo, mutta tässäkin luvussa Rimpiläinen löytää myös toivon näköaloja.

Jouluun liittyviä pyhiä käydään tässä kirjassa läpi melko monta, mutta Tapaninpäivää ei ole. Sehän ei toki liitykään Jeesuksen syntyhistoriaan, kuten kirjan muut tapahtumat ja henkilöt. Mutta niinpä olenkin aina vähän ihmetellyt, että miksi keskellä joulua yleensä on tuollainen synkkä pyhä, jona puhutaan marttyyreista... No, kai silläkin on oma taustansa - ja ehkäpä me mukavuudessa elävät suomalaiset kristityt tarvitsemme pientä ravistelua keskellä ylellistä joulunviettoamme...

Kaiken kaikkiaan tämä on minusta erittäin suositeltava kirja luettavaksi näin adventin ja joulun aikana sekä niinä muinakin pyhäpäivinä, joista kirjassa kerrotaan.

Sley-Media Oy 2012, 65 sivua.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Saara Kinnunen: Isän kaipuu

Tämä kirja valittiin vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi, joten täytyihän se lukea. Itse olen näitä terapiatyyppisiä kirjoja lueskellut enemmän jo kauan sitten, nuorempana, ja omassa isäsuhteessani ehdin onneksi kokea paranemista jo ennen kuin isäni nukkui pois vuosia sitten. Joka tapauksessa isän kaipuu on ollut yksi keskeinen teema omassa elämässäni, joten tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla.

Kinnunen käsittelee isän ja lapsen suhdetta monipuolisesti eri näkökulmista. Mitkä ovat lapsen syvimmät tarpeet ja isän osuus niiden täyttämisessä, isän merkitys lapsen kasvulle ja itsetunnolle, isän merkitys erikseen tytölle ja pojalle, vanhempien eron vaikutus lapseen, isättömänä kasvaminen, turvaton kiintymys, rajoja rikkova isä ja niin edelleen. Myös käsitellään tilannetta, jossa isä kaipaa omia lapsiaan eikä saa tavata heitä.

Kirjan loppupuolella sitten käydään läpi isäsuhteen korjautumista - tai jos se ei ole mahdollista, niin kuitenkin mielen sovintoa isäsuhteessa, anteeksi antamista ja lopulta myös isäsuhteen vaikutusta jumalasuhteeseen ja sitä, millainen Isä Jumala on. Tätä Jumalan Isän rakkautta Kinnunen kuvaa kirjassa kauniisti.

Jokaisen luvun lopussa on useita hyviä kysymyksiä mietittäväksi ja kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta on hyötyä, jos aihe kiinnostaa enemmän.

Tällaisen kirjan lukeminen on varmasti joka lukijalle erilainen prosessi riippuen hänen omasta isäsuhteestaan. Lukiessani mieleeni tulvivat monet muistot omasta isästäni, niin iloiset kuin kipeätkin. Omalla kohdallani muistan edesmennyttä isääni lämmöllä ja kiitollisuudella, eikä tämän kirjan lukeminen enää aiheuttanut kovin kipeitä tuntemuksia. Myös Jumalaa olen pystynyt jo kauan sanomaan Isäksi ja kokemaan hänet armollisena - vaikka toisenlaisiakin kausia kyllä tulee.

Jos isäsuhteessasi on eheytymisen tarvetta ja sinulla on siitä johtuvia sisäisiä haavoja, suosittelen kyllä tätä kirjaa. Samoin jos sinulla on vaikeuksia jumalasuhteessasi, jota kirjan loppupuolella myös käsitellään.

Perussanoma Oy 2016, 168 sivua.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Tommi Koivu & Susanna Sandhu: Elämisen arvoista

Tässä kirjassa lukijaa rohkaistaan miettimään, mikä hänelle on oikeasti tärkeää ja elääkö hän omien arvojensa vai toisten ihmisten odotusten mukaan. Kirjoittajilla on pitkä kokemus kuntoutustyöstä: Susanna Sandhu toimii psykologina ja Tommi Koivu lääkärinä. Työstään mutta myös muista lähteistä he ovat ammentaneet viisautta tähän kirjaan.

Kirjan alkupuolella luvussa "Pysähdy..." kerrotaan australialaisesta saattohoitajasta, joka on kokemuksensa pohjalta kirjoittanut kirjan siitä, mitä asioita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat eniten. Samat aihepiirit olivat kysyttäessä toistuneet yhä uudestaan. Kuolevat ihmiset toivoivat, että heillä olisi ollut rohkeutta elää omien arvojensa mukaan eikä sitä elämää, jota toiset heiltä odottivat. He toivoivat, että olisivat tehneet vähemmän töitä, viettäneet enemmän aikaa läheistensä ja ystäviensä kanssa, ilmaisseet tunteitaan ja sallineet itsensä olla onnellisempia.

Kuolemassa varmasti tiivistyykin se, mikä elämässä todella on tärkeää. Siksi tämän kirjan kirjoittajat kysyvät: "Mikä sinua jäisi kaduttamaan, jos tänään olisi viimeinen elinpäiväsi? Millainen olisi sinun elämäsi tarina? Entä millainen haluaisit sen olevan? Jos kuulisit ne muistopuheet, jotka pohjautuvat tähänastiseen elämääsi, mitä kuulisit? Mitä puolisosi muistaisi sinusta? Jos sinulla on lapsia, millaisen isän tai äidin he muistaisivat? Millaisen jäljen olisit jättänyt työyhteisöösi ja ystäväpiiriisi? Jos taas voisit elää elämäsi niin kuin haluaisit, elää sellaista elämää, jossa arvosi toteutuvat, mitä haluaisit kuulla itsestäsi muistettavan? Mitä toivoisit puolisosi muistavan? Entä lastesi? Mikä lämmittäisi sydäntäsi kaikkein eniten?"

Kirja on helppolukuinen ja käytännönläheinen. Kirjoittajat kertovat monia havainnollistavia käytännön esimerkkejä, sekä tosia että tarinoita. Jokaisen luvun lopussa on harjoituksia, esimerkkinä mainittakoon vaikka kuvitteellisen muistopuheen kirjoittaminen itselleen. Kirjan lopussa on lisäksi tilaa kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä varten. Sinne voi  myös kirjata, mitä hyvää on tehnyt itselleen.

Aiheita, joita kirjassa esimerkiksi käsitellään, ovat unelmat, kiltteys, itsensä rakastaminen, lähimmäisensä rakastaminen ja anteeksi antaminen sekä itselleen että toisille. Melko valaiseva on testi, jolla mitataan omien elämänhallintakeinojen tehokkuutta. Siitä sai hyvinkin sulateltavaa hetkeksi.

Jos on tämäntyyppisiä kirjoja lukenut ennenkin, tässä ei välttämättä sanota paljoa uutta. Nykyäänhän joka paikassa hoetaan: "Kuuntele sydäntäsi! Tartu hetkeen! Rakasta itseäsi!" Tällaiset voivat vähän kyllästyttää. Mutta kyllä kirjalla on jotain omaperäistäkin annettavaa eikä sen lukeminen turhaa ole.

Jos pitäisi miettiä, kenelle suositella tätä kirjaa, niin varmaankin ensisijaisesti sellaisille, jotka kärsivät liiallisesta kiltteydestä ja velvollisuudentunnosta, ovat uupuneita toisten odotusten ja omien suorituspaineiden mukaan elämisestä eivätkä ole vielä lukeneet kovin paljon tällaista kirjallisuutta. Itsensä rakastamisen kehotus taas sopii niille, jotka potevat itsevihaa tai -inhoa, mutta keskiverto ihminen monesti kyllä rakastaa itseään. Ehkä meidän pitäisi vain oppia myös pitämään huolta itsestämme: kuuntelemaan omiakin tunteitamme ja tarpeitamme eikä vain toisten. Kirjassa kysytäänkin, mitä läheisemme siinä menettävät, jos me voimme hyvin. Ja kerrotaan, että tyhjästä astiasta on paha ammentaa toisille; siksi on pidettävä huolta, että omakin astia olisi täynnä.

Kristillisyys näkyy kirjassa lähinnä siinä, että se on Päivä Oy:n kustantama ja siellä täällä tekstissä on ohimeneviä viittauksia kristilliseen ajatusmaailmaan, ei kuitenkaan kovin paljoa.

Päivä Oy 2015, 127 sivua.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Martti Luther: Iso Katekismus

Iso Katekismus oli minulle uusi tuttavuus - ja myönteinen sellainen. Tämä kirja oli täyttä asiaa kristinuskon perusasioista ja sopisi hyvin jokaisen kristityn luettavaksi. Eikä vain kerran, vaan uudestaan ja uudestaan. Ovat nämä niin tärkeitä asioita meille.

Kirjassa Luther käy läpi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen ja sakramentit. Hän selittää niitä hyvin valaisevasti.

Kymmenen käskyä kertovat meille, miten kristityn tulee elää suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Jumala on pidettävä kaikkein tärkeimpänä ja hänen sanaansa käytettävä ahkerasti. Perkele pyrkii kaikin keinoin kiusaamaan meitä ja siksi meidän on alituisesti pidettävä Jumalan sana sydämessämme, suussamme ja korvissamme. Sanan käytöllä perkele peljätetään ja karkotetaan ja lisäksi lepopäivän pyhittäminen toteutuu näin.

Yksi hyvä huomio oli minusta se, että Jumalan nimen turhaan lausumista on sekin, kun väärät julistajat opettavat Jumalasta valheellisesti.

Lähimmäiseen liittyen käskyt tähtäävät siihen, ettei tehtäisi mitään vahinkoa lähimmäisen omalle persoonalle, hänen läheisilleen, omaisuudelleen jne. Luther selittää nämä käskyt hyvin kaikenkattavasti - esimerkiksi sekin sisältyy käskyyn Älä tapa, että jättää tekemättä lähimmäiselle jotain hyvää, vaikka voisi sen tehdä, esimerkiksi että ei anna nälkäiselle ruokaa, jolloin tämä kuolee. Ja väärän todistuksen sanomisen lisäksi meidän on vältettävä puhumasta toisista pahaa, vaan ennemmin meidänkin on keskenämme kaunistettava sitä, mikä lähimmäisessä on raihnaista ja vailla kunniaa, Luther sanoo kauniisti - siis puhuessamme toisista kääntää kaikki parhain päin.

Kymmenen käskyn ulkopuolella kaikki teot ovat tyhjän arvoisia Lutherin mukaan. Siinä sitten suitsutetaan, siinä vedellään veisua, siinä sytytetään kynttilöitä, suuria ja pieniä, ettei näiltä mitään muuta kuultaisi, ei nähtäisi. Pappi seisoo kultakaavussa, maallikko päivät päästään kirkossa polviansa hankaa - sepä vasta työ oivallinen, jota kukaan ei kylliksi voi kiitellä, mutta tyhjän veroisena pidetään sitä, että joku tyttönen hoitelee pienokaista, tunnollisesti hoitaen hänelle uskottua tehtävää, Luther piikittelee.

Uskontunnustuksen kohdalla käydään läpi Pyhä Kolminaisuus - ja luominen, lunastus sekä pyhitys. Lutherin sanoin Isä antaa kaiken luodun, Kristus kaikki tekonsa, Pyhä Henki kaikki lahjansa.

Isä meidän -rukous osoittautuu hyvin täydelliseksi ja kattavaksi rukoukseksi, eikä ihme, onhan se Jeesuksen itsensä opettama. Luther myös osoittaa, miten tärkeää sitä rukousta on käyttää. Kun perkele häärii jatkuvasti meidän ympärillämme meitä kiusatakseen, on tärkeää esimerkiksi rukoilla äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Kasteen ihanuudesta Luther sanoo mm. Jumalan nimeen kastaminen ei olekaan kasteen saamista ihmiseltä, vaan itse Jumalalta. Vaikka siis kaste saadaankin ihmiskäden kautta, se kuitenkin todella on Jumalan oma teko. Eikä meidän uskomme vähyys tai paljous muuta kastetta miksikään, se on ja pysyy kasteena, jossa sana yhdistyy veteen ja näin siitä tulee sakramentti. Samoinhan minä menen sakramentillekin, en oman uskoni, vaan Kristuksen sanan varassa. Jumala yksin tietää, olenko vahva vai heikko, mutta tiedän, että hän käskee minun mennä, syödä ja juoda ja tiedän hänen antavan minulle lahjaksi ruumiinsa ja verensä.

Ehtoollinenkaan ei Lutherin mukaan perustu ihmisten pyhyyteen, vaan Jumalan sanaan, eikä ehtoollista muuta muuksi, vaikka sen nauttisi tai jakaisi kuka tahansa, vaikka heittiökin. Meille ei sanota, että jos olemme kelvollisia, voimme mennä ehtoolliselle, vaan sanotaan - Ottakaa, syökää ja juokaa, tämä on minun ruumiini ja vereni. Tämä on samaa kuin jos me sanoisimme - Ollos kelvoton tai kelvollinen, tästä saat hänen ruumiinsa ja verensä niiden sanojen voimasta, jotka liittyvät leipään ja viiniin. Huomaa ja muista vain tarkasti tämä. Näissä sanoissa näet on koko perustuksemme, suojamme ja turvamme.

Luther huomauttaa, että jos jäämme odottamaan, että olisimme kelvollisia menemään ehtoolliselle, emme koskaan voi mennä. Hän myös muistuttaa, ettei kukaan meistä ole niin vahva, että pärjäisi ilman ehtoollista, ja kehottaa käymään ehtoollisella usein, ei harvoin.

Lopuksi hän kirjoittaa vielä lyhyesti ripistä ja toteaapa jopa niin, että se, joka ei käytä rippiä, ei ole mikään kristitty eikä hänen pidä käydä ehtoollisellakaan. Hmmm.... Meiltä nykykristityiltä vain on tainnut tuo rippi melkeinpä unohtua...

Hyvä kirja, kannatti lukea.

Sley 1964, 172 sivua.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Ann Voskamp: Lahjoista suurin

Tämä kirja on kuin joulukalenteri kristillisen kirjan muodossa. Joulukuun alusta aina joulupäivään asti siinä on joka päivälle päivän teksti, hartauskirjoitus, lahjan avaaminen eli jokin pieni tehtävä sille päivälle ja kysymyksiä pohdittavaksi. Kysymysten perässä on myös kirjoitustilaa omille vastauksille, joten aivan omaksi hankittuna tämä kirja toimii parhaiten. Vaikka voihan vastaukset kirjoittaa muuallekin.

Voskamp avaa kirjan alkulehdillä, mitä tuleman pitää. Niin lahja avataan - ennen joulupuuta on Kristuksen sukupuu... Sillä profeettojen ja kuninkaiden aikana ihmisen merkitys ei riippunut siitä, mitä hän teki työkseen tai mitä hän oli saavuttanut. Ihmisestä kertoi eniten hänen sukupuunsa. Ihmisestä kertoi eniten hänen sukupuunsa. Suvulla oli väliä. Sukusi antaa sinulle kehykset, juuresi auttavat sinua ymmärtämään itseäsi, ja Kristuksen sukupuu tuo sinulle aina toivoa, Voskamp kirjoittaa.

Niinpä hän lähtee hartauskirjoituksissaan etenemään päivä päivältä joulua kohti Kristuksen sukupuun kautta. Hän kertoo monista Vanhan testamentin henkilöistä ja päätyy lopulta Johannes Kastajan syntymään ja Jeesuksen seimen äärelle.

Myönnän, että syksyllä kirjoitin aika kriittisesti Voskampin edellisestä kirjasta Tuhat lahjaa - josta toki varmasti moni muu on pitänyt paljonkin, ja hyvä niin. Mutta tästä kirjasta pidin itsekin ja olisin mielelläni hiljentynyt tämän äärellä päivä päivältä juuri joulukuussa. Halusin vain kirjoittaa tästä blogiin jo hyvissä ajoin ennen joulukuun alkua, jos joku sattuisi kiinnostumaan kirjasta, ja siksi pikaluin sen nopeasti jo marraskuussa. Mutta ehkäpä ensi vuonna sitten voisin lukea tätä kirjaa joulukuussa. Suosittelen kyllä joulunalusajan hiljentymisiin tätä kirjaa.

Pohdittavissa kysymyksissä mietitään esimerkiksi, ketä kiireessä unohtamaani ihmistä varten minun pitäisi tehdä tilaa elämässäni, mistä minun pitäisi luopua voidakseni tehdä elämääni tilaa Kristukselle, mitä murheita minun pitäisi luovuttaa Jumalalle muistaen, että hän on ja pysyy valtaistuimellaan, mitä haluaisin nähdä uusin silmin tänä jouluna, millä tavalla voisin sytyttää toivon kynttilän jonkun toisen elämään tänä jouluna jne. jne.... Joka päivän kohdalla on kolme kysymystä.

Tehtävistä taas muutamana esimerkkinä seuraavat. Tee tänään jotain vain ilahduttaaksesi Jumalaa. Mitä voisit luoda tänään rakkauden tekona - kirjeen, yllätyksen, herkkuja. Kirjoita paperille yksi asia, jonka tähden tunnet tänään katumusta. Ajattele oman elämäsi baaleja, epäjumalia, ja mieti, minkä asian voisit tehdä tänään toisin, että jonkun epäjumalan ote elämästäsi heltyisi.

Kirja on myös ulkoasultaan hyvin kauniisti ja visuaalisesti toteutettu. Ja jos joku haluaa tehdä joulua odottaessa oman Iisain puunsa, josta Voskamp kirjoittaa, hänen verkkosivuiltaan voi ladata puuta varten taidokkaasti suunnitellut paperikoristeet.

Ja loppuun vielä pari lainausta eri päivien teksteistä.

 Sitä, mikä tuntui repivän sinut rikki, Jumala käyttää hyväksesi. 
 Jumala tekee repeämästäsi ohuen paikan, josta voit nähdä Jumalan kunnian.
 Mitä tahansa tapahtuu, mitä tahansa käy ilmi, et ole koskaan hukassa, mennyttä.
 Voit seisoa joulukuusen juurella sellaisena kuin olet, perheesi voi olla kuin Joosefin  pettureita ja pahoinpitelijöitä  tai niin kuin Jaakobin, joka petti isänsä, karkasi ja kuljeskeli. Mutta tästä sotkuisesta sukupuusta Jumala synnytti Messiaan. Minkä oli tarkoitus olla pahaa, Jumala muutti hyväksi, ja mikä tahansa uhkaa haavoittaa sinua, olet turvassa Jumalan sylissä. Olet aina turvassa.

 Jumalasi lepää nyt oljilla.
 Hän lepää saastasi keskellä.
 Hän ilmestyy keskelle häpeäsi löyhkää, elämäsi sotkuun ja mahdottomuuteen, likaisille oljille, joista et haluaisi kenenkään tietävän.
 Majatalon ovelta käännytetty pyhä Jumala saapuu pienenä sinne, missä sinä tunnet itsesi pieneksi ja hyljeksityksi. Jumala on kanssasi nyt. Missä tahansa - äänettömässä itkussasi, salatussa heikkoudessasi, kivussasi - Jumala haluaa olla kanssasi aina. Sinua ei jätetä koskaan yksin. Meitä ei jätetä tänne ikinä yksin. Jumala on kanssamme.


Kustannus Oy Uusi Tie 2015, 283 sivua.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Steve Chalke & Cherie Blair: SEIS! Pysäytä ihmiskauppa

Tämä kirja herätti mielenkiintoni nimellään, josta tuli kuva, että tavallinenkin ihminen voisi tehdä jotain ihmiskaupan pysäyttämiseksi. Olisi kurjaa lukea kirja näin synkästä aiheesta, jos ei asialle olisi mahdollista tehdä mitään.

Kirjassa on paljon hyvin asiapitoista tekstiä, ja aihekin on sellainen, ettei se ole kevyttä luettavaa. Asiatekstin kuitenkin keskeyttävät monesti kertomukset ihmiskaupan uhrien kokemuksista. Näin ihmiskauppa saa kasvot ja alkaa tuntua todellisemmalta - tällaista tosiaan tapahtuu monille ihmisille... Välillä kyllä kerrotaan niinkin raakoja ja julmia yksityiskohtia, että herkempi lukija voi ahdistua. Kuten viimeksi jouduin sanomaan katulapsista kertoneen kirjan kohdalla... Mutta raakaa ja julmaahan ihmiskauppakin on, ja monet joutuvat elämään vuosikausia sen uhreina.

Kirjassa kerrotaan siitä, miten orjuus kiellettiin maailmassa jo 200 vuotta sitten, mutta kuitenkin tänä päivänä sitä on paljon enemmän kuin koskaan ennen. Siksi on todella syytä tehdä asialle jotain. Yksityisen ihmisen helpoin vaikutuskeino arjessa on miettiä, millaisia tuotteita ostaa. Halvat tuotteet on voitu tehdä orjatyövoimalla epäinhimillisissä oloissa. Esimerkiksi kaakaoviljelmillä työskentelevät lapset kärsivät niin paljon, että aloin tuntea syyllisyyttä syömästäni suklaasta... vaikkakin edes osittain yritän syödä reilun kaupan suklaata... mutta lempisuklaani eivät ole tainneet reilusta kuullakaan...

On muitakin vaikutuskeinoja kuin ostaminen. Niistä kirjassa kerrotaan, ja sieltä löytyy myös linkkejä, joista löytyy lisätietoa asioista. Yksi tärkeimmistä asioista olisi tukea lasten ja naisten koulutusta, että he saisivat mahdollisuuden työllistyä kotiseudullaan eikä heidän tarvitsisi luottaa huijarien lupauksiin muka paremmasta elämästä jossain kaukana, josa he lopulta huomaavatkin olevansa milloin missäkin pakkotyössä ja vankeudessa.

Kirja sopii jokaiselle, joka haluaa saada tietoa ihmiskaupasta ja oikeudenmukaisemmasta elämäntavasta. Se on Suomen Lähetysseuran kustantama, joten lopussa kerrotaan myös heidän ihmiskaupan vastaisesta työstään eri maissa.

Joku on jo voinut lukeakin tämän postaukseni viime syksynä vanhasta blogistani, joka on nyt suljettu. Tässä se nyt vielä kerran. Nyt olen yrittänyt lukea toista vastaavaa kirjaa, Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot, mutta tällä hetkellä pidän taukoa, koska se kirja on varmaankin vielä raskaampaa luettavaa kuin tämä, josta nyt kerroin. Se kun kertoo nimenomaan seksiperäisestä ihmiskaupasta, joka on pahinta mitä näin naisena voi kuvitella... Mutta jos saan jossain vaiheessa sen luettua loppuun asti, kirjoitan sitten siitäkin tänne.

Suomen Lähetysseura 2011, 204 sivua.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Markus Kirla: Kristillinen kaste

Vielä vähän aikaa sitten en ollut kuullutkaan, että kukaan vapaitten suuntien edustaja olisi kirjoittanut opillisesti hyvin luterilaishenkistä kastekirjaa. Mutta sekin on näköjään mahdollista. Tämän kirjan kirjoittaja on nimittäin työskennellyt baptistipastorina, mutta tietääkseni ei enää voi sitä työtä jatkaa, kun meni tällaisen kirjan kirjoittamaan.

Markus Kirla nimittäin joutui kastekriisiin, jota hän pitkän ajan kuluessa kävi läpi ja luki sekä Raamattua että eri suuntien kastekirjoja selvittääkseen itselleen, miten asiat todella ovat.

Juuri se onkin tämän kirjan vahvuus - vapaista suunnista tulevan henkilön kamppailu kasteasiaan liittyen. Hän on joutunut käymään kaiken todella perusteellisesti läpi päästäkseen selville vesille asiassa. Se todella näkyy tässä kirjassa. Hänellä on myös tuoreita näkökulmia, sellaisia, joita en muissa lukemissani kastekirjoissa ole nähnyt. Jokaisellahan on tietenkin aina jotain uutta annettavaa keskusteluun, niin myös kasteasiassa.

Yksi virkistävä näkökulma oli lähteä kirjan alussa liikkeelle Vanhan testamentin esikuvista. Sieltä löytyikin paljon uutta ajateltavaa. Esimerkiksi Aabrahamin saadessa ympärileikkauksen uskonvanhurskauden merkiksi ei lakia ollut vielä annettukaan - eli alunperin ympärileikkaus ei liittynyt lakiuskoon. Lisäksi Aabraham kyllä sai ympärileikkauksen aikuisena, mutta hänen poikansa lapsena, samoin tulevat sukupolvet saivat sen jo lapsena. Ja jos jo vanhassa liitossa lapsetkin otettiin armoliittoon mukaan, miksi uusi liitto olisi tässä lasten kannalta huonompi.

Kirjassa on vaikka mitä upeita ahaa-elämyksiä, joita voisi tässä jakaa. Itsekin välillä vapaissa suunnissa olleena pidän Pietarin kirjeen jakeesta, joka oli yksi niistä Raamatun kohdista, jotka pysäyttivät Kirlan ihmettelemään, miten Raamatussa puhutaan aivan muuta kuin vapaissa suunnissa opetetaan. Pietarihan sanoo, että tämän vertauskuvan - Nooan arkin - mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena. Vapaissa suunnissa kun opetetaan, ettei kaste pelasta ja että kastamatonkin voi olla kristitty. Kuten Kirla, myös itse olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten en nähnyt, että Raamatun mukaan kasteessa on kaikki. Vasta kasteessa puemme Kristuksen yllemme, tulemme osallisiksi hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan ja niin edelleen. Eli joka ei ole kastettu, ei ole pukenut Kristusta ylleen eikä ole osallinen hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Sehän on niin selvää nyt, kun sen tajuaa.

Kirla myös osoittaa, miten lapsikin on syntinen ja toisaalta lapsikin voi uskoa. Ja ennen kaikkea lapsi voi uskoa. Lapsen uskohan asetettiin esikuvaksi meille aikuisille eikä toisinpäin. Lapsiin liittyen kirjassa onkin paljon mielenkiintoisia näkökulmia. Esimerkiksi Matteuksen evankeliumin 18. luku on tässä suhteessa antoisa. Joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun... sanoi Jeesus. Eli pienet voivat uskoa. Ja teidän taivaallisen Isänne tahto ei ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen - eli lapsetkaan eivät pelastu automaattisesti, vain koska ovat lapsia.

Kirjassa käydään paljon läpi Raamattua, löydetään sieltä monia aarteita ja tutustutaan myös ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien todistukseen, kuinka lapsikaste oli silloin jo käytössä. Ensimmäisen kerran joku kyseenalaisti lapsena kastamista 300-luvulla, ja hänkin oli silti uskovien vanhempien lasten kastamisen kannalla. Hänelläkin taustalla oli vain senaikainen luulo, ettei kasteen jälkeen tehtyjä syntejä voisi saada anteeksi, ja siksi kastetta silloin lykättiin jopa kuolinvuoteelle asti. Eli ei mikään raamatullinen näkemys.

Ainoa kirjoittajan baptistitaustasta muistuttava asia kirjassa on se, että Kirla näkee upotuskasteen kuvaavan parhaiten Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa mainittua kasteen hautaa. Ei hän kuitenkaan tee upotuskasteesta mitään pakkoa kenellekään, vaan esittää sen omana näkemyksenään.

Kasteasiasta kiinnostuneelle tämä kirja on ehdoton valinta. Jopa teologian tohtori, Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Juha Ahvio suosittelee kirjaa lämpimästi takakannessa. Kirjan lopussa on myös pitkä kirjallisuusluettelo asiasta kiinnostuneille.

Perea Kristilliset Kirjat 2016, 201 sivua.

torstai 27. lokakuuta 2016

Augustinus: Kaikki rakkaudesta - Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä

Kirkkoisä Augustinus oli Hippon piispa ja yksi läntisen kristillisyyden merkittävimmistä opettajista. Pääsiäisviikolla vuonna 407 hän piti joukon saarnoja, joiden aiheena oli ensimmäinen Johanneksen kirje. Tässä kirjassa on kymmenen saarnaa tästä aiheesta, jota Augustinus itse rakasti niin paljon, että sanoi eräässä saarnassaan näin:

"Mitä innokkaammin puhun rakkaudesta, sitä vähemmän tahdon Johanneksen kirjeen loppuvan. Mikään muu kirja ei niin palavasti puhu rakkaudesta. Eikä mistään muusta voi saarnata niin ihanasti ja juottaa niin terveellistä juomaa kuin rakkaudesta."

Sekä Johanneksen kirjeen että näiden Augustinuksen saarnojen keskeinen, kantava ajatus on siis rakkaus, sekä Jumalaa että lähimmäistä kohtaan. Siksi saamme tässä kirjassa lukea paljon viisaita ajatuksia juuri rakkaudesta, mutta myös esimerkiksi varoituksia harhaopeista ja muuta opetusta.

Augustinuksen innostus näkyy näissä saarnoissa selvästi, niin sydämestään hän tuntuu puhuvan. Kuuluuhan hän muutenkin olevan tunnettu puhetaidostaan. Hänen saarnansa ovat eläviä, värikkäitä ja täynnä osuvia vertauksia. Puheet ovat hyvin kansantajuisia, mutta kansallehan hän tietysti on saarnannutkin. Ei siis tarvitse pelätä, ettei tähän kirjaan uskaltaisi tarttua.

Annan Augustinuksen itsensä puhua puolestaan. Tässä muutamia otteita hänen saarnoistaan:

Pidä sinä huolta siitä, että et tee syntiä. Jos kuitenkin elämäsi heikkouden takia synti lipsahtaa esiin, ole jatkuvasti tarkkana, ole jatkuvasti tyytymätön, tuomitse se jatkuvasti. Kun olet sen tuominnut, tule turvassa tuomarin eteen. Siellä on asianajajasi: älä pelkää, että häviäisit juttusi tunnustuksesi perusteella. Tässä elämässä joutuu joskus turvautumaan jonkun sanavalmiin juristin palveluihin. Luuletko sinä häviäväsi, jos panet turvasi itse Sanan varaan? Huuda vain: minulla on Isän luona asianajaja!

Veljet, mitä jos sulhanen tekisi morsiamelleen sormuksen ja tyttö ottaisi sen vastaan ja rakastaisi sitten sormusta enemmän kuin sulhastaan, sormuksen tekijää? Eikö tytön sielu olisikin uskoton juuri sulhasen lahjan takia, vaikka hän kuinka rakastaisi sitä, minkä sulhanen on hänelle antanut? Epäilemättä tyttö rakastaa sitä, mitä on saanut sulhaseltaan. Mutta jos hän sanoisi: "Minulle riittää tämä sormus, en enää tahdo nähdä hänen kasvojaan", mitä silloin ajattelisitte tytöstä? Kukapa ei halveksisi moista typeryyttä? Kukapa ei pitäisi hänen sieluaan uskottomana? Rakastat miehesi sijaan kultaa ja hopean sijaan sormusta.

Anna rakkauden astua sisään ja parantaa pelon tekemät haavat. Jumalan pelko haavoittaa samalla tavalla kuin lääkärin skalpelli. Se valuttaa mädän pois ja silloin voi näyttää siltä kuin haava vain pahenisi. Katsopas, kun mätä vielä on ruumiissa, haava on pienempi, mutta vaarallisempi. Sitten tulee lääkärin veitsi. Haavaan ei äsken sattunut niin paljon kuin nyt, kun lääkäri sitä leikkaa. Kun sitä parannetaan, siihen sattuu enemmän kuin silloin kun siihen ei koskettu. Mutta juuri sen tähden haavaan sattuu enemmän sitä hoidettaessa, että sen parannuttua siihen ei sattuisi enää koskaan. Anna siis pelon vallata sydämesi, jotta sen mukana tulisi rakkaus sisään. Lääkärin veistä seuraa arpi. Meidän lääkärimme on sellainen, ettei häneltä jää edes arpia. Jätät vain itsesi hänen oikean kätensä haltuun.

En malttanut olla laittamatta noin monta esimerkkiä. Niistä näkee niin hyvin, miten käytännönläheisesti Augustinus puhuu. Kirjassa oli niin paljon hyviä kohtia, että taittelin paljon sivujen reunoja merkiksi palatakseni niihin myöhemminkin. Tämän jälkeen kiinnostaa tutustua Augustinukseen enemmänkin.

Kirjapaja 2016, 224 sivua.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Joachim Jeremias: Lapsikaste kirkon alkuaikoina

Tämä kirja on ollut itselleni hyvin käänteentekevä siinä vaiheessa, kun olin pitkään vapaissa suunnissa oltuani liittynyt kirkkoon. Alunperinhän olin kyllä hyvinkin luterilainen, mutta nähtävästi en silloin ollut tarpeeksi vankalla pohjalla opillisesti, olin nuori ja valmis innostumaan uusista asioista - ja se oli silloin menoa. Nykyään taas olen erittäin kiinnostunut juuri luterilaisesta opista ja luen paljon näitä opillisia kirjoja.

Mutta ennen kuin sanon enempää, niin totean jälleen, että en ala väitellä kasteasioista niiden kanssa, jotka eivät ole luterilaisia. Kerron vain tästä mielestäni erittäin silmiä avaavasta kirjasta, ja tätä postaustahan ei ole kaikkien pakko lukea. Tiedän kyllä, mitä vapaat suunnat tästä aiheesta opettavat, joten sitä ei tarvitse minulle enää kenenkään tulla kertomaan.

Minullehan oli vuosien varrella muodostunut vahva käsitys siitä, että lapsikaste olisi muka hyvinkin myöhäinen keksintö. Kuka tietää, keksittiinkö se keskiajalla vai koska?!? Mutta kun olin liittynyt takaisin kirkkoon, ilahduin huomatessani, että on olemassa tällainenkin kirja, joka kertoo, miten asiat ovat kirkon alkuaikoina oikeasti olleet. Vihdoin asiatietoa tästä aiheesta!

Tämä kirja on lyhennelmä tieteellisestä tutkimuksesta, jonka Göttingenin yliopiston professori Joachim Jeremias on julkaissut jo vuonna 1958. Kirja oli suomeksikin olemassa jo silloin 26 vuotta sitten, kun itse mietin kasteasiaa, luin kastekirjoja ja päädyin eroamaan kirkosta. Harmi, etten silloin ollut kuullutkaan tällaisesta kirjasta.

Kirjassa kerrotaan alkupuolella proselyyttikasteesta, jota jo ennen kristillisen kasteen tuloa käytettiin, kun joku pakana kääntyi juutalaisuuteen. Proselyyttikasteesta kristillinen kaste on saanut paljon vaikutteita, kuten kirjassa osoitetaan; siksi on tärkeää tietää myös, kastettiinko sillä kasteella myös lapsia. Ja vastaus on kyllä.

Itselleni kuitenkin kaikkein antoisinta oli sekä ensimmäisellä että nyt tällä toisella kirjan lukukerralla se, mitä kerrottiin ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien todistuksesta. Varsinkin Origeneen, Hippolytoksen ja Tertullianuksen antamilla tiedoilla on suuri painoarvo, koska ne vievät meidät aina 100-luvulle asti. Esimerkiksi Origenes sanoo useamman kerran, että kirkko on perinyt apostoleilta tavan kastaa lapsia.

"Näin hän ei olisi voinut sanoa, ellei häntä itseään olisi kastettu lapsena. Origenes syntyi v. 185 Egyptissä, todennäköisesti Aleksandriassa, ja oli 17-vuotias, kun hänen isänsä kuoli marttyyrina. Kun lisäksi otamme huomioon, että Origeneen perhe oli Eusebioksen antaman luotettavan tiedon mukaan ollut kristitty jo usean sukupolven ajan, niin meidän on lisättävä: Origenes ei olisi voinut puhua apostoleilta saadusta tavasta, ellei hän olisi tiennyt, että ainakin hänen isänsä ja todennäköisesti myös isoisänsä oli kastettu lapsena. Tämä merkitsee sitä, että perheen perimätieto vie meidät taaksepäin ohi Origeneen oman kasteen ainakin hänen isänsä kasteeseen, joka lienee tapahtunut 100-luvun puolivälin paikkeilla, ja todennäköisesti myös hänen isoisänsä kasteeseen 100-luvun ensimmäiselle puoliskolle", toteaa Jeremias.

Kirkkoisien todistuksen lisäksi kirjassa kerrotaan hautakirjoitusten todistuksista, jotka myös kertovat hyvin pienenä kastetuista lapsista. Kirkossa lapsikastetta ei kyseenalaistettu eikä pidetty minään erikoisena poikkeuksena pitkään aikaan. Vasta 300-luvulla oli suuri lapsikasteen kriisi, kun ihmiset yrittivät lykätä kastetta mahdollisimman myöhään ajatellessaan, että kasteen jälkeen ei enää pitäisi tehdä syntiä ja että jos tekisi syntiä, kasteessa kertakaikkisena annettu armo joutuisi liian helposti hukkaan.

Kuitenkin, kuten kirjan päätössanoissa todetaan, "koko tänä neljän vuosisadan ajanjaksona esiintyy vain kaksi teologia, jotka puoltavat kasteen lykkäämistä." 

Tämä on tosiaan vanha kirja, mutta esimerkiksi Luther-divarista sen voi löytää, kuten minä tein. Sivuja on niin vähän, että huonommankin lukijan käteen tämä kirja sopii, ja silti asiaa kirjassa on paljon.

SLEY-Kirjat Oy 1981, 59 sivua.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Eeva Mesiäinen: Maria Kajavan pitkä taival

Tässä vaihteeksi uusintapostaus vanhasta, pian sulkeutuvasta blogistani.

Tämä inkerinsuomalaisen Maria Kajavan elämäkerta on yksi vaikuttavimmista ja mieleenpainuvimmista kristillisistä kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Olinkin lukenut sen aikaisemmin jo kahdesti, ja kun löysin sen kirpputorilta, ostin sen omakseni ja luin kolmannen kerran. Nähtävästi edellinen omistaja oli ollut samaa mieltä kirjasta, koska se oli hyvin käytössä kulunut, oli irtolehtiä ja osa aukeamista oli teipattu, että ne lehdet pysyisivät paikallaan.

Kirjan päähenkilön virallinen nimi oli Maria, mutta häntä sanottiin lapsesta asti Mariksi, ja niin sanotaan myös kirjassa. Hänellä oli onnellinen lapsuus kotonaan Inkerinmaalla, mutta kun hän myöhemmin oli jo naimisissa Simonsa kanssa, ajat muuttuivat huonommiksi. Talonpoikia alettiin julistaa kulakeiksi eli yhteiskunnan vihollisiksi, heidän talonsa ja omaisuutensa otettiin heiltä pois, joitain vietiin vankeuteen ja lopulta inkeriläisiäkin karkotettiin suurin joukoin Siperiaan.

Siperiassa Mari perheineen joutui olemaan vuosikaudet ja joutui käymään läpi niin monet raskaat kokemukset, että voi vain ihmetellä, miksi yhden ihmisen osalle tuntui tulevan kaikki. Monesti hän olikin kestokykynsä rajoilla. Mutta kirjan vaikuttavuus tulee esiin juuri siinä, miten Jumala kuitenkin toimi hänen elämässään, lohdutti, rohkaisi, johdatti ja piti huolta. Monesti kun kaikki oli pimeimmillään, aina tavalla tai toisella Jumala vahvisti Maria jatkamaan eteenpäin ja antoi hänen kokea hyvyyttään.

Kirjan kirjoittanut Eeva Mesiäinen sanookin kansilehdellä: "Toivon, että joku vaikeuksissa oleva ihminen saisi uutta elämänrohkeutta nähdessään, kuinka ahdistukset saattavat muuttua voimaksi ja tulevaisuuden rakennusaineiksi." Ja varmasti kirjoittajan toive on monen lukijan kohdalla toteutunutkin.

Vuosien kärsimyksen jälkeen lopulta koitti se päivä, että Mari ja hänen läheisensä saivat palata Siperiasta. Mari asettui asumaan Petroskoihin, sai töitä ja elämä jatkui. Hänen elämäntehtäväkseen tuli luterilaisen seurakunnan perustaminen Petroskoihin. Siihen liittyen hän ja muut luterilaiset joutuivat vuosikaudet taistelemaan vastahakoisten viranomaisten ja käsittämättömän byrokratian kanssa, mutta lopulta heillä oli oma seurakunta, kirkkorakennus ja lupa kokoontua, vaikkakin vainojen ja häirinnän keskellä - kunnes perestroikan myötä nekin loppuivat.

Petroskoissa Mari sai nähdä, miten hänen aikaisemmat kovat kokemuksensa Siperiassa muuttuivat siunaukseksi ja olivat olleet hänelle Jumalan koulua tuleviin tehtäviin. Hän oppi lopulta antamaan anteeksi niille, jotka olivat hänelle kärsimystä aiheuttaneet, ja oli valoisa kristitty. Tietysti myös hänellä oli huonot puolensa ja syntinsä, joiden kanssa hän joutui taistelemaan, mutta hän sai kokea sen Jumalan armon, että sellaisenaan puutteineenkin hän sai olla Jumalan käytössä.

Tämä kirja on ehdoton must jokaiselle, joka kaipaa lohdutusta, rohkaisua ja muistutusta siitä, että Jumala pitää meistä huolta tuli mitä tuli.

Karas-Sana 1990, 334 sivua.

torstai 20. lokakuuta 2016

Inge Ojala: Sori, että mä olen olemassa

Virolainen Inge Ojala on nainen oikealla paikalla. Hän työskenteli aikaisemmin 15 vuotta sairaanhoitajana psykiatrisella osastolla ennen kuin ryhtyi auttamaan Tallinnan Koplin kaupunginosan katulapsia. Koulutuksensa, työkokemuksensa ja sinnikkään luonteensa ansiosta juuri hän olikin oikea ihminen niin vaativaan työhön. Eikä se ole hänelle vain jokin työ, vaan hän on käytännössä äiti perustamansa kristillisen lastenkodin lapsille.

Tosin nykyhetkestä en tarkkaan tiedä, kun hän on kirjoittanut tämän kirjan loppusanat jo vuonna 2001. Kirja on ilmestynyt suomeksi kymmenen vuotta sitten. Mutta toivottavasti katulasten auttaminen on saanut jatkua.

Tämä kirja on todella koskettava. Siinä kerrotaan paljon riipaisevia ihmiskohtaloita, jotka voivat järkyttää meitä hyvinvointimme keskellä eläviä. Tuntuu vaikealta tajuta, että niin lähellä meitä voi olla jotain tällaista. Lasten elämänkohtalot ovat toinen toistaan järkyttävämpiä. Heidän vanhempansa juovat tai ovat väkivaltaisia, jos yleensäkään enää elävät, äidit voivat olla prostituoituja ja laittavat tyttärensäkin jo nuorena kadulle itseään myymään. Lapset asuvat ties missä kylmissä loukuissa, haistelevat liimaa, tappelevat ja varastelevat. Yksikin lapsi poltti tupakkaa jo neljävuotiaana. Toisten lasten mielestä oli ollut hauskaa opettaa se hänelle.

Inge Ojala lähtee kirjassaan suoraan kertomaan kohtaamistaan lapsista - hän ei kerro, miten hän alunperin heihin tutustui ja mistä kaikki sai alkunsa. Mutta aluksi hän vei heille ruokaa sinne johonkin Koplin kurjan kaupunginosan murjuun, jossa he majailivat. Sitten hän perusti luterilaisen Peetelin kirkon yhteyteen päiväkeskuksen lapsille ja lopulta toiminta laajeni lastenkodiksi.

Varsinkin aluksi kadulta tulevien lasten kanssa on vaikeaa. He kiroilevat, saavat raivokohtauksia, ovat likaisia, heidät joudutaan desinfioimaan syöpäläisistä, he ovat monesti aliravittuja ja heillä on vieroitusoireita, kun he yrittävät olla ilman liimaa. Kuitenkin ajan mittaan Inge saavuttaa heidän luottamuksensa, he alkavat avautua hänelle, rakastavat häntä ja sanovat jopa äidiksi. He käyvät koulua, oppivat lukemaan jne ja jotkut menestyvät hyvinkin koulussa, mutta joltain lapsiparalta on liima niin tuhonnut aivot, etteivät numerot ja kirjaimet vain mene hänellä jakeluun. Hän unohtaa ne uudestaan ja uudestaan...

Osa kirjassa kerrotuista lasten kohtaloista on niin kovia, että varsinkin herkälle lukijalle se voi olla raskasta. Mutta toisaalta - me vain luemme näitä, kun taas moni katulapsi maailmassa joutuu elämään siinä todellisuudessa. Minusta olisi hyvä, kun mahdollisimman moni lukisi tämäntyyppisiä kirjoja. Asioista on hyvä tietää. Onhan olemassa katulapsityötä tekeviä lähetysjärjestöjä - jotain sellaista voisi ehkä alkaa tukea, jos itsellä on halua ja mahdollisuutta sellaiseen. Mutta en taas tarkoita minään vaatimuksena tätäkään... Yhdet tukevat yhtä työtä ja toiset toista - ja kolmannet eivät anna rahaa, vaan tekevät jotain aivan muuta.

Kirjan kirjoittaja on todellinen aarre, jollaisia on harvassa. Harva nimittäin jaksaa lähteä tekemään jotain noin kokonaisvaltaista työtä, hän kun ei pidä mitään vapaita, vaan asuu ja elää lasten kanssa lastenkodissa ja on käytettävissä yötä päivää. Ihme, että hän jaksaa.

Mutta toisaalta kun hän on itse näinkin jaksava ja kaikin puolin harvinainen ihminen, hän jossain kohtaa tuntuu suhtautuvan hiukan tuomitsevasti niihin, jotka eivät pysty samaan kuin hän. Heillä kun ovat vapaaehtoistyöntekijät ja muut vaihtuneet paljon ja väsyneetkin helposti, niin hän kirjoittaa, ettei työssä pidä katsoa kellosta, että nyt työaikani päättyi, ja ettei sitä voi parin kuukauden työn jälkeen väsyä ja sanoa, että minäpä lähden nyt lomalle. Jokaisesta ei kuitenkaan ole samaan mihin hänestä, esimerkiksi minulla ei olisi voimia noin vaativaan työhön. Kyllä Ojala itsekin myöntää toisessa kohdassa, että meillä eri ihmisillä on eri tehtävät. Mutta tietysti hän toivoisi kaikkien olevan kuin hän... hän, joka oli valmis uhraamaan jopa avioliittonsa rakastamiensa katulasten takia. Ei kai heille kirjan mukaan silti avioeroa tullut, mutta vaakalaudalla suhde kyllä oli.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisen kirja, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Loppuun ote kohdasta, jossa ensimmäinen kesäleiri on päättynyt eikä lastenkotia vielä ole, joten Ojala joutuu lähettämään lapset takaisin kadulle. Hän miettii, mihin he menevät...

...Alkoholisti-isän tai äidin luokse, liasta löyhkäävään huonepahaseen, ränsistyneen talon ullakolle, viemäriverkostoon, kerrostalon käytäväkomeroon, metalliautotalliin.

Toivon, että lapset yrittävät säilyttää tärkeimmät asiat muistissaan ja sydämessään. Ehkä koetut ilon ja toivon sirpaleet auttavat heitä kadulla jäämään henkiin - ja jättämään toisia henkiin.

Siellä he menevät, sisukkaina kuin voikukat, jotka nostavat päänsä kivierämaasta. En voi muuta kuin toivoa, että voikukkalapseni olisivat tarpeeksi sitkeitä.

Päivä Oy 2006, 191 sivua.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Mikko Pyhtilä: Reilusti tasan

Uusintapostaus tämäkin...

Tunnustan, että sisälläni asustaa pieni maailmanparantaja, ja siksi luin tämänkin kirjan. Kirjan, joka kertoo toisaalta maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta toisaalta siitä, miten jokainen ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa siihen, että tästä maailmasta tulisi edes vähän parempi paikka myös kehitysmaiden köyhille ja kovaosaisille ihmisille.

Kirjassa on paljon kovia faktoja aiheesta. Esimerkiksi 20 prosenttia maapallon väestöstä kuluttaa 80 prosenttia kaikista luonnonvaroista. Ja me suomalaiset, vaikka olemme pieni kansa, kulutamme kuudenneksi eniten luonnonvaroja koko maailmassa. Jos kaikki ihmiset kuluttaisivat yhtä paljon kuin me, tarvittaisiin neljä maapalloa tuottamaan raaka-aineet kaikkeen siihen kulutukseen. Luonnonvarojen väheneminen ja ilmastonmuutos taas vaikuttaa kaikkein pahimmin juuri kehitysmaiden köyhimpiin ihmisiin.

Samanaikaisesti kun meitä riivaa pakko ostaa koko ajan uutta ja uutta - esimerkiksi uusi ja parempi kännykkä, tietokone tai televisio, vaikka vanha on vielä aivan toimiva - kuudesosa maailman väestöstä näkee nälkää. Ja puolet maailman ihmisistä on äärimmäisen köyhiä - he joutuvat tulemaan toimeen alle euron tai puolentoista euron päiväansioilla.

Voimmeko me sitten tehdä asioille mitään, kun olemme vain pieniä ihmisiä... Kirja korostaa, että kyllä voimme. Kun tarpeeksi moni alkaa tehdä pieniä tekoja, niistä muodostuu yhdessä jotain isompaa, joka vaikuttaa. Aikoinaan orjuuskin saatiin lopetettua silloisesta maailmasta, kun ihmiset kieltäytyivät ostamasta orjatyövoimalla tuotettua kahvia ja teetä. Nythän orjuutta on taas maailmassa paljonkin, joten toimintaa tarvitaan...

Kirjassa reilummasta elämäntavasta käytetään sanaa tasaus, kuten jo kirjan nimestäkin näkyy. Pyhtilä - joka muuten on toiminut, ellei toimi vieläkin - Suomen Lähetysseuran työssä Tansaniassa, kertoo monipuolisesti erilaisista tasauksen keinoista, joita ovat muun muassa reilun kaupan tuotteiden ostaminen, kummilapsitoiminta ja ekologisempi elämäntapa. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja sisältää paljon konkreettisia vinkkejä siihen, millaisilla valinnoilla yksittäinen ihminen voi vaikuttaa.

Pyhtilä toteaa myös, ettei kulutuksen vähentämisen tarvitse tarkoittaa palaamista kivikauteen tai siirtymistä asketismiin, vaan se voi edelleen olla ihan täysipainoista elämää, jossa vain tehdään ekologisempia valintoja.

Kirjan lopussa on pitkä lähdeluettelo ja vielä pitempi linkkiluettelo erilaisista järjestöistä, jotka liittyvät muun muassa kehitysyhteistyöhön, kummilapsitoimintaan, luonnonsuojeluun ja lähetystyöhön. Siinäkin mielessä kirja on hyödyllinen tietopaketti. Tiedot on poimittu järjestöjen kotisivuilta syksyllä 2006, mutta ajantasaisempaa tietoa löytyy varmasti suunnilleen samoista osoitteista.

Loppuun otan kirjasta lainauksen botswanalaiselta professorilta James Amanzelta.

On todettu, että aikana, jolloin kirkkoisät tutkistelivat köyhien tarpeita, he korostivat, ettei kenelläkään ole oikeutta loisteliaaseen elämään, jos toisilta puuttuvat välttämättömimmätkin perustarvikkeet... Maapallon antimet olivat kaikkia ihmisiä varten. Tässä mielessä oli syntiä ja nurinkurista, jos yhdellä oli enemmän kuin hän tarvitsi toisten kärsiessä vakavasta puutteesta.

Suomen Lähetysseura 2007, 236 sivua + lähteet ja linkit kirjan lopussa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Martti Arkkila: Ihmisten kalastajia - välähdyksiä Afrikan lähetyksestä

Martti Arkkila on ollut ensimmäisen kerran Afrikassa jo lähetyslapsena. Nyt hän on itse siellä lähetystyössä ja kertoo tässä kirjassaan välähdyksiä työstä ja elämästä Afrikan eri maissa. Sambiasta ja Keniasta enemmän, mutta myös vierailuista Kongossa, Namibiassa, Sudanissa ja Ugandassa.

Elämä Afrikassa on niin värikästä kuin kuvitella saattaa, ja lisäksi tässä kirjassa kerrontaa värittävät myös hienot valokuvat. Ensimmäisinä tulijoita vastassa Sambiassa olivat lämpöaalto, jakarandat ja tuoksuvat appelsiinipuun kukat. Lusakan katujen varsia koristivat roskavuoret ja siellä leijaili voimakas pakokaasun haju. Vaikka oltiin kaupungissa, illan pimetessä alkoi kuulua sirkkojen siritys ja aamuvarhaisella kukkojen kilpalaulanta.

Niin Sambiassa kuin Keniassa ihmisten elämä on rahan perässä juoksemista, eikä vain rahan, vaan sen, mitä rahalla saa. Arkkila kertoo Kenian muuttuneen tässä asiassa hänen lapsuutensa jälkeen erilaiseksi. Onko tämä uusi elämäntapa valkoisten tuoma vai ovatko sen juuret syvemmällä ihmisen syntisessä luonnossa, kirjassa pohditaan.

Afrikasta löytyy myös kirkkokuntia ja seurakuntia joka lähtöön. Menestysteologia on vallannut alaa. Lisäksi esimerkiksi eräs Sambian luterilaisen kirkon seurakunta sijaitsi yhteisössä, jossa useimmat kuuluivat kansalliseen kirkkoon, jossa noituus ja kristinusko sekoittuivat. Toisaalla taas oli lasten perustama seurakunta, kun lapset olivat kyllästyneet aikuisten jumalattomuuteen ja halunneet perustaa raamatullisen seurakunnan.

Kristinusko näkyy Afrikassa eri tavalla kuin täällä meillä. Keniassa bussin kyljessäkin voi lukea suurilla kirjaimilla Jeesus Kristus on Herra. Ja kun Sambiaan valittiin uusi presidentti, Sambian kirkkojen järjestämässä kiitosjuhlassa hän puhui rohkeasti kristillisestä uskostaan ja sanoi, että kun Sambian kansa kehui olevansa kristitty kansa, sen oli myös elettävä Jeesuksen ohjeiden mukaan.

Kirjassa kerrotaan työn arjesta ja siitä, miten Jumala sen arjen keskellä toimii Afrikassa. Välillä on myös mietiskelyä Raamatun totuuksista, esimerkiksi kasteesta Arkkila kirjoittaa hienosti luvussa Veden lahja, oltuaan vierailulla Victorian putousten veden pauhussa. Evankelinen kun olen itsekin, en malta olla lainaamatta näitä kasteajatuksia.

... Israelin kansa puolestaan sai kasteen Mooseksen pilvessä kristillisen kasteen esikuvana. Vesi sekä hukutti että toi elämän. Nooan perhe pelastui arkissa veden kantamana. Sama vesi kuitenkin tuhosi jumalattomat. Vesi onkin yksi Raamatun puhuttelevimmista vertauskuvista. 

Pyhä kasteen vesi tuo Jumalan armon käsinkosketeltavan lähelle. Synti hukutetaan, mutta syntinen pelastetaan. Veden voimaa ei voi kuin ihmetellä. Victorian putouksilla sen voima oli suunnaton. Jyrkännettä alas pudotessaan veden pauhu täytti silmät ja korvat. Kaikki muu unohtui. Pyhän kasteen voima on Kristuksen sovintoveressä. Tämä veri tuo pelastuksen. Pyhä Henki lahjoittaa tämän veren kautta syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Pyhän kasteen vesi näyttääkin näin uskon silmin katseltuna veren punaiselta,  uskon korvilla puolestaan kuullaan tämän veden loiskeessa ilosanoma - Synnit poissa, autuutta oi, synnin maassa ken käsittää sen voi... Siionin Kannel 480

Tämä kirja on virkistävä tuulahdus Afrikan auringon alta ja kuvaus siitä, miten Jumala sielläkin toimii ja sanomaa pelastuksesta Jeesuksen veressä viedään eteenpäin. Kirja on myös ohut, joten se on helppo ja nopea lukaista.

Joitain kysymys- ja huutomerkkejä ynnä muita jäi minulla lainauksesta pois, kun edelleen kirjoitan vähän risaisella läppärillä. Korjailen niitä ehkä joskus...

Sley-Media Oy 2014, 94 sivua.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Jukka Sariola: Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan

Tässä taas yksi uusintapostaus vanhasta, pian sulkeutuvasta blogistani.

Kesällä 2014 koko Suomea järkytti uutinen kahden suomalaisen avustustyöntekijän murhasta Afganistanissa. Toinen heistä oli Seija Järvenpää, josta hänen läheinen ja pitkäaikainen ystävänsä Jukka Sariola kertoo tässä kirjassa. Kirjassa, joka valittiin vuoden 2015 kristilliseksi kirjaksi Suomessa.

Itselläni ei ollut iloa tuntea Seijaa millään tavalla, mutta minua on aina kiinnostanut lukea lehdistä muslimimaihin, myös Afganistaniin, liittyviä juttuja. Ja Seijan nimi oli jäänyt mieleen siinä yhteydessä, kun hän työskenteli afgaanipakolaisten parissa kotimaassa ollessaan.

Kun vihdoin luin tämän kirjan, sain edes jollain tavalla tutustua Seijaan, ja kirjan sivuilta hänestä välittyi kuva todella valoisana ja valloittavana persoonana, jonka olisi kyllä mielellään tuntenut. Koska kirjan kirjoittaja oli hänen läheinen ystävänsä eikä kuka tahansa elämäkertakirjailija, hän myös osasi piirtää kuvan ystävästään todella elävänä ja inhimillisenä ihmisenä.

Seija oli tavallinen ihminen, joka vain työskenteli suomalaiselle hyvin epätavallisessa ympäristössä. Hänellä oli monet kipuilunsa sekä työhön että yksityiselämäänsä liittyen. Monesti Afganistanissa käsittämättömältä tuntuva kulttuuri ja monikansalliset työkaverit koettelivat kärsivällisyyttä, mutta kuitenkin Seija tuntui rakastavan sitä maata ja halusi palata sinne takaisin.

Kirja kertoo  nimensä mukaisesti myös Seijan ja Jukan ystävyydestä. Se oli niin syvä ja läheinen ystävyys, etteivät pitkät välimatkatkaan voineet heitä etäännyttää toisistaan. Itse paljon muuttaneena voin vain kadehtia tuollaista ystävyyttä, koska itselläni yhteydenpito on monesti jäänyt satunnaiseksi, kun ystävät ovat jääneet kauas. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla yksi noin hyvä ystävyys kuin Seijalla ja Jukalla oli. Valitettavasti se vain päättyi traagisesti... Osanottoni Jukalle, jos hän joskus tämän lukee. Kirjan loppua ei voinutkaan lukea itkemättä.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Olin vähän sanaton sen luettuani, joten en silloin - siihen aikaisempaan blogiin tätä tekstiä kirjoittaessani - osannut tämän pitemmin ja kaunopuheisemmin siitä kertoa, mutta voin lämpimästi suositella sen lukemista jokaiselle. Lopussa on myös monen sivun kuvaliite, joka elävöittää kirjan kerrontaa.

Toivon, että arvokas avustustyö Afganistanissa voi jatkua, ja niin varmasti Seijakin toivoisi.

Kustannus Oy Uusi Tie 2015, 160 sivua + kuvat.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Sari Savela: Uupumuksesta uuteen alkuun - Minun tarinani

Sari Savela on kirjoittanut omasta uupumuksestaan ja siitä toipumisestaan kirjan, joka on ajankohtaista luettavaa monille - niin yleistä uupumus on nykyään, samoin kuin masennus ja muutkin jaksamisongelmat. Itsellänikin on kokemusta uupumuksesta, joten siksi tämä kirja oli itselleni erityisen mielenkiintoinen ja myös todella antoisa.

Jokainenhan oppii omista elämänkokemuksistaan jotain, mutta eri ihmisillä ne voivat olla vähän eri asioita, ja siksi olikin avartavaa lukea, millaisia ahaa-elämyksiä Savelalla oli tästä aiheesta. Vaikka nykyään en itse pode sitä uupumusta, vaan muunlaisia jaksamisongelmia, niin sain tästä kirjasta paljon irti ja alleviivasin monia kohtia. Voinkin heti sanoa, että tätä kirjaa en aio lainata kenellekään - ne lainatut kirjat kun tuppaavat jäämään sille tielleen. Vaikka vannomatta paras...

Kirja alkaa Sari Savelan uupumisen kuvauksella, sitten hän kertoo toipumisestaan ja taakoittumisen taustoista. Hän toteaa, että on muutakin uupumusta kuin vain työuupumus, minkä itsekin tiedän omasta kokemuksesta. Ihminen voi kuormittua muillakin elämän alueilla - tai monella alueella yhtä aikaa. Työ voi olla vain yksi tekijä kaiken keskellä.

Kirjoittaja kertoo myös oman perheensä historiaa, koska monet asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle niin hyvässä kuin pahassa, esimerkiksi sota-ajan kokemukset, puhumattomuus tai katkeruus. Hän kannustaa vaalimaan kaikkea sitä suvun perintöä, mikä on hyvää. Myös hän kertoo oman elämänsä vaiheista lapsuudesta aikuiseksi asti. Kirjan lopussa on erilaisia uupumuksen opettamia asioita, joita Savela jakaa lukijoille, esimerkiksi se, että elämän eri osa-alueiden on oltava tasapainossa. Ja että meidän pitäisi oppia hyväksymään se, että myös kärsimys ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Jos odotamme elämältä pelkkää päivänpaistetta, pettymys seuraa toistaan, kun kaikki ei aina mene niin kuin haluaisimme.

Kirjan esipuheessa Savela kuvaa uupumusta jälkikäteen näin.

Kolme vuotta sitten olin keskellä syvää uupumusta ja masennusta. Elämäni oli nollapisteessä. Vauhtini oli pysähtynyt. Monta kuukautta kului usvassa. Minulla ei ollut kokemusta, johon nojaten olisin voinut luottaa toipumiseen, toisin kuin päänsärkykohtauksissa. Nyt tiedän enemmän. Toipuminen on mahdollista, mutta se voi kestää, eikä elämä välttämättä palaudu koskaan entiselleen.

Kun näkee omassa elämässään, että toipuminen on mahdollista, se rohkaisee. Mutta totta on sekin, että elämän jäljet jäävät meihin, ja uupumuksen kokenut ihminen voi jäädä jollain tavalla ontuvaksi loppuelämäkseen. Hän myös joutuu aina pitämään huolta omasta jaksamisestaan ja omista rajoistaan toisella tavalla kuin ne, joilla ei ole vastaavia kokemuksia ollut. Mutta toivoa on, ja kivun kautta syntyy uutta, sen sai tämän kirjan kirjoittajakin nähdä omassa elämässään. Toipuminen ei vain ollut niin nopeaa kuin hän oli etukäteen kuvitellut.

Vielä loppuun eräs itsellenikin lohdullinen lainaus siitä, mitä Sari Savela oppi oman uupumuksensa keskellä.

Aikaisemmin järkevyys, velvollisuudentunto ja erilaiset kuuluu tehdä ja ajatella -normit ohjasivat minua liiaksi. Väsyneenä on ollut pakko antaa periksi ja luopua suorittamisesta ja tekemisen pakosta. Tavallaan on vapauttavaa, kun ei enää jaksa tehdä asioita edes velvollisuudentunnosta. On vain luotettava siihen, että kelpaa ja riittää, vaikka ei jaksa ja vaikka ei pysty olemaan aktiivinen tai olemaan vuorovaikutuksessa.

Niin, tuosta aktiivisuudesta tuli vielä mieleen... Sen tästä kirjasta huomasi, kuten olen elämässä muutenkin huomannut, että eri ihmiset oireilevat masennusta ja uupumusta eri tavalla. Jotkut lopettavat kaiken sosiaalisen elämän, toiset taas eivät muuten saa itseään liikkeelle ja kuka mitäkin. Minua suorastaan väsytti lukiessani se, miten energisen tuntuisesti tämän kirjan kirjoittaja hoiti omaa uupumustaan. Hän nimittäin oli kyllä väsynyt ja jatkuvasti unen tarpeessa, mutta kävi säännöllisesti liikuntakeskuksen ryhmäliikuntatunneilla - parhaimmillaan lähes joka päivä. Oli bodypumpia, bodycombatia, zumbaa, shbamia, spinningiä, kuntonyrkkeilyä, vatsa-peppujumppaa, cross-corea ja kahvakuulaa. Huh huh. Kuulostaa siltä kuin tehokas ihminen olisi uupunutkin tehokkaasti. Mutta me tosiaan olemme niin erilaisia. Itse en ole noin tehokas virkeänäkään, ja väsyneenä en pääse liikkeelle sitäkään vähää.

Mutta tärkeintä tietysti onkin, että jokainen tekee uupuneena sitä, mihin itsellä on voimavaroja ja mikä itsestä tuntuu hyvältä. Eri ihmisillä ne ovat eri asioita.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kirjassa oli paljon hyviä, lohdullisia ja vapauttavia ajatuksia uupuneille. Ja tietenkin vertaistukea.

Päivä Oy 2015, 144 sivua.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Tunnustuskirjat pähkinänkuoressa

Tästä kirjasta on olemassa uusikin painos, mutta itse löysin kirpputorilta tällaisen 1970-luvulla painetun kirjasen, jota oli luettava hyvin varovasti, etteivät sivut irtoaisi. Kirjan edellinen omistaja oli lisäksi tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, mikä aina antaa oman makunsa kirpputorilta ostettuihin kirjoihin. Tämän kirjan edellinen omistaja oli ainakin pitänyt liberaalina sitä ajatusta, että kristityt ovat vapaita juhlapäivien viettämisessään ja että nykyään ei vietetä juutalaista sapattia, vaan lepopäivä on sunnuntaina... Sellaisen kommentin hän oli sinne laittanut...

Tunnustuskirjat pähkinänkuoressa on tunnustuskirjojen miniversio, joka on tehty, että aivan tavallinenkin kristitty, joka ei syystä tai toisesta pysty perehtymään tunnustuskirjoihin kokonaisuudessaan, voisi tutustua hiukan siihen, mitä ne sisältävät. Olisiko tässä siis niiden keskeisin sisältö. Tämä miniversio sisältää ekumeeniset uskontunnustukset, joita on kolme kappaletta, Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin Vähän Katekismuksen.

Kirjan esipuheessa avataan hienosti sitä, miksi tunnustuskirjat yleensä ovat olemassa. Ne auttavat yksityismielipiteistä kirkon uskoon. Ne eivät sisällä yksittäisten teologien mielipiteitä eivätkä erilaisten teologisten koulukuntien käsityksiä, vaan kirkon yksimielisen opin. Näin ne sulkevat pois vapauden opettaa mitä hyvänsä ja varjelevat kirkkoa säilymään Raamattuun pohjautuvana kirkkona. Pelastusta koskevissa kysymyksissä eivät riitä eivätkä auta yksityismielipiteet, vaan se mitä Raamattu eli Jumalan sana sanoo. Tunnustuskirjat puolestaan auttavat meitä oikealla tavalla ymmärtämään Raamatun sanaa.

Itselleni uskontunnustukset ja Vähä Katekismus olivat ennestään tuttuja - uutta sen sijaan oli Augsburgin tunnustus, jota pidetään luterilaisen kirkon päätunnustuskirjana. Siinä kerrotaan lyhyesti uskomme pääkohdat ja peruskäsitteet, kuten Jumala, Jumalan Poika, perisynti, vanhurskaus, kirkko, kaste, ehtoollinen ja niin edelleen. Augsburgin tunnustuksen loppupuolella puolestaan kerrotaan pitemmästi kiistanalaisista uskonkohdista, kuten pappien avioliitto, luostarilupaukset ja piispojen valta. Näissä asioissa tulevat selvästi esiin keskiajan katolisen kirkon ongelmakohdat, mutta onpa niillä aika paljon nykypäivän kristityllekin annettavaa.

Nimittäin esimerkiksi piispoista kirjoitettiin ajankohtaisen tuntuisesti... että piispoja ei saa totella, jos he määräävät tai panevat toimeen jotain evankeliumin vastaista. Jo Augustinus on aikanaan kirjoittanut, ettei saa suostua edes säännönmukaisesti valittuihin piispoihin, jos he käyvät harhaan...

Myös luostarilupausten kohdalla minusta kuulostaa ajankohtaiselta, kun sanotaan, että lupauksen antajat ovat joutuneet pois Kristuksesta ja ovat langenneet pois Jumalan armosta, he näet ryöstävät Kristukselta, ainoalta vanhurskauttajalta kunnian ja omistavat sen omille lupauksilleen ja luostarielämälle... Uskonvanhurskaus... pimentyy, kun ihmisten silmät rävähdytetään selko selälleen moisella kummallisella enkelimäisellä hengellisyydellä ja näennäistä köyhyyttä, nöyryyttä ja puhtautta tähdentämällä.

Mikä siinä sitten tuntui niin tutulta... Nykyään ainakaan Suomessa ei ole ongelmana, että kukaan haluaisi tulla vanhurskaaksi menemällä luostariin, mutta sen sijaan voidaan joissain piireissä korostaa ns. täydellistä antautumista, hengellistä suorittamista ja muuta superuskovaisuutta, joka vie huomion pois siitä, että oikeasti me olemme Jumalan edessä kaikki syntisiä, huonoja, köyhiä ja aina armon tarpeessa.

Kirjassa korostuukin armo ja uskonvanhurskaus monessa kohdassa. Vähässä Katekismuksessa puolestaan on hyvät selitykset esimerkiksi kymmenestä käskystä ja Isä meidän -rukouksesta, ja tietysti sielläkin puhutaan myös kasteesta, ripistä ja ehtoollisesta.

Kirja on hyvä eväspaketti jokaiselle, joka haluaa pureutua siihen, mihin me luterilaiset uskomme, ja joka haluaa kaivaa opilliset juurensa syvemmälle. Olen nähnyt, mitä kaikkea se voi saada aikaan, jos ajatellaan, ettei opilla ole niin väliä. Siitä ei synny hyvää jälkeä. Joten kannattaa ottaa oppi vakavasti.

Tämä kyseinen SLEYn kustantama kirjanen oli siis painettu vuonna 1974, mutta uusikin painos on olemassa. Tässä lukemassani painoksessa oli 81 sivua.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Bo Giertz: Kalliopohja

Uusintapostaukset osa 2...

Bo Giertzin (1905-1998) Kalliopohja on hengellisen kaunokirjallisuuden klassikko, jonka olen itse lukenut varmaan jo 1980-luvulla. Kun luin sen uudestaan, en enää muistanut siitä paljoa, joten oli mielenkiintoista tutustua siihen uudestaan.

Usein en lue kristillisiä romaaneja, koska niissä monesti sanoma on niin tärkeä, että kirjallisella ilmaisulla ei ole mitään väliä - ja lisäksi monesti se sanoma on: ensin ihmisellä on hirveästi ongelmia, sitten hän tulee uskoon ja kaikki ongelmat katoavat. Jospa vain kerrottaisiin ongelmaisesta uskovaisesta - eli uskovaisesta, joka on uskostaan huolimatta aivan tavallinen kuolevainen - niin jo lukisin suurella hartaudella.

No, tässäkin romaanissa kriisien kautta kyllä päästään selville vesille, mutta silti tämä kirja onnistuu olemaan melko uskottava ja maanläheinen. Niitä kriisejä nimittäin on uskovaisilla. Ja kirjasta käy ilmi moneen kertaan, ettei uskovaisen elämä ole mitään pilvien päällä liihottelua sädekehä loistaen.

Giertz kertoo pienestä ruotsalaisesta paikkakunnasta 1800-luvun alusta kevääseen 1940 ja siellä eri aikoina vaikuttaneista kolmesta papista. Kirjoittaja oli itsekin pappi, mutta sen lisäksi hänellä on myös kirjoittajan lahjoja; niin hyvin hän osaa sekä viedä tarinaa eteenpäin että kuvata henkilöhahmojaan, luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua.

Erityisesti hän kuvaa kirjassaan näiden kolmen papin kasvukipuja heidän tullessaan opiskelukaupungistaan pieneen maalaiskylään ja ryhtyessään teologian opiskelun jälkeen käytännön työhön. Heistä jokainen joutuu kamppailemaan itsensä, uskonsa ja Jumalansa kanssa - ja vielä monesti seurakuntalaistenkin.

Siinä Giertz vähän toistaa itseään, että vaikka jokaisella papilla toki on hiukan omanlaisensa tarina, niin heidän jokaisen tiensä kulkee myös vähän samoja latuja lakihenkisestä suorittamisesta Jumalan armon löytämiseen.

Erityisesti kirja sopiikin juuri sitä armoa kaipaaville. Kokeneen sielunhoitajan ottein Giertz nimittäin tekee kysymyksen synnistä, Jumalan laista ja armosta niin selväksi, ettei pitäisi jäädä sijaa epäilyille. Suoritusvaatimuksiin väsyneelle tämä onkin hoitava kirja. Vapaiden suuntien uskovat eivät tästä romaanista välttämättä pidä, koska kirjassa baptistit ja "hurmahenkiset" saavat kyytiä, mutta luterilaisille se on tervetullutta luettavaa.

Kuten kirjan takakannessa todetaan: "Moni lukija on saanut Kalliopohjasta apua, selvyyttä ja iloa uskonelämäänsä."

Lukemani kirja on ties kuinka mones painos: Aurinko Kustannus 2012, 415 sivua.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Teuvo V. Riikonen: Israel kibbutzista katsottuna: Päiväkirjamerkintöjä

Lea ja Teuvo V. Riikonen olivat juuri vasta menneet naimisiin, kun he syksyllä 1983 lähtivät vajaaksi vuodeksi heille jo ennestäänkin tuttuun Israeliin kibbutzille. Tämä kirja on Teuvon päiväkirja siltä ajalta.

Päiväkirjat ovat mitä ovat, joten tässäkin kirjassa on paljon aivan tavallista arkea päiväunineen, lenkkeilyineen ja sairasteluineen. Riikoset ja heidän sekä suomalaiset että muunmaalaiset ystävänsä kyläilivät ahkerasti toistensa luona, ja Riikosten vieraskirja täyttyi ystävien tervehdyksistä.

Mutta koska ollaan Israelissa, arjessa on tietenkin aivan oma värinsä. Ensiksikin työ kibbutzilla, jossa Teuvo työskenteli kanalassa ja Lea navetassa sekä myöhemmin muoviosia valmistavassa tehtaassa. Myöhemmin heidän arkeensa kuului myös heprean opiskelu. Arkea ovat lisäksi uutiset Libanonin pommi-iskuista ja Israelin terrori-iskuista.

Arjen keskelle mahtuu vuoden aikana myös paljon juhlaa. On sapatin viettoa sapattiaterioineen, monia juutalaisten juhlia ja tietysti kristittyjen omiakin juhlia. Vapaapäivinään Riikoset usein liftailevat tutustumaan Israelin nähtävyyksiin tai osallistuvat vapaaehtoisia varten järjestetyille retkille.

Kirjassa viliseekin israelilaisia paikannimiä niin, että tällaista siellä koskaan käymätöntä maallikkoa aivan hirvittää. Joistain paikoista kyllä kerrotaankin enemmän, mutta monet paikat vain mainitaan. Varmaankin Israelissa paljon käyneet saavat näistä paikannimistä enemmän irti kuin minä. Aivan kaikki muutkaan yksityiskohdat eivät auenneet, ei ainakaan se, kun eräs henkilö ei päässyt bussiin, vaan otti sen sijaan sherutin. Mikä lienee tuo kulkuväline...

Israelilaisista juhlista ja muista tavoista oli mielenkiintoista lukea, samoin poliittisesta tilanteesta sekä israelilaisten ja arabien suhtautumisesta toisiinsa. Eivät arabitkaan minään pahiksina esiinny nuorten vapaaehtoisten elämässä - eräskin taksikuski otti liftarit kyytiinsä ja he pääsivät 250 kilometriä aivan ilmaiseksi. Juutalaiset tietysti järkyttyivät siitä, että suomalaiset olivat mokoman kyytiin lähteneet... Eri maista Israeliin tulleet nuoret sen sijaan oppivat maassa suhtautumaan avarakatseisesti sekä juutalaisiin että palestiinalaisiin. Teuvo tapasi lenkeillään Negevin autiomaassa myös beduiineja.

Kirjan lopussa on luku otsikolla 25 vuotta myöhemmin, jossa Riikonen arvioi päiväkirjaansa ja Israelin tilannetta elämänkokemuksensa ja kuluneiden vuosien tapahtumien näkökulmasta. Edelleen tilanne Israelissa tuntuu olevan sama - vihamielisyyttä puolin ja toisin, terrori-iskuja...

Lopussa on myös mustavalkoisia kuvia Riikosten Israelissa viettämästä ajasta.

Maistiaisiksi pieni tunnelmapala kirjasta helmikuulta 1984:

Sapatin kunniaksi nukuimme viikon väsymykset pois. Ruuan jälkeen lähdimme kävelemään Gilboan vuorelle. Kiipesimme ylös asti auringon paisteessa. Vuoren päällä oli muitakin ihmisiä, mutta suurin osa heistä oli tullut autolla. Kummastakohan nauttii enemmän - autolla ajamisesta ylös ikkunasta katsellen vai siitä, että kävelee ja hyppii vuoren rinnettä ylös kuin vuorikauris välillä haistellen kukkia, joita kevään tullessa kukkii kauniina ympäri vuoren rinnettä? On violetin värisiä hentoja syklaameja. On purppuranpunaisia anemoneja pienissä muodostelmissa. Ja monia muita.

Perussanoma Oy 2010, 179 sivua + kuvaliite.