sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Sari Savela: Uupumuksesta uuteen alkuun - Minun tarinani

Sari Savela on kirjoittanut omasta uupumuksestaan ja siitä toipumisestaan kirjan, joka on ajankohtaista luettavaa monille - niin yleistä uupumus on nykyään, samoin kuin masennus ja muutkin jaksamisongelmat. Itsellänikin on kokemusta uupumuksesta, joten siksi tämä kirja oli itselleni erityisen mielenkiintoinen ja myös todella antoisa.

Jokainenhan oppii omista elämänkokemuksistaan jotain, mutta eri ihmisillä ne voivat olla vähän eri asioita, ja siksi olikin avartavaa lukea, millaisia ahaa-elämyksiä Savelalla oli tästä aiheesta. Vaikka nykyään en itse pode sitä uupumusta, vaan muunlaisia jaksamisongelmia, niin sain tästä kirjasta paljon irti ja alleviivasin monia kohtia. Voinkin heti sanoa, että tätä kirjaa en aio lainata kenellekään - ne lainatut kirjat kun tuppaavat jäämään sille tielleen. Vaikka vannomatta paras...

Kirja alkaa Sari Savelan uupumisen kuvauksella, sitten hän kertoo toipumisestaan ja taakoittumisen taustoista. Hän toteaa, että on muutakin uupumusta kuin vain työuupumus, minkä itsekin tiedän omasta kokemuksesta. Ihminen voi kuormittua muillakin elämän alueilla - tai monella alueella yhtä aikaa. Työ voi olla vain yksi tekijä kaiken keskellä.

Kirjoittaja kertoo myös oman perheensä historiaa, koska monet asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle niin hyvässä kuin pahassa, esimerkiksi sota-ajan kokemukset, puhumattomuus tai katkeruus. Hän kannustaa vaalimaan kaikkea sitä suvun perintöä, mikä on hyvää. Myös hän kertoo oman elämänsä vaiheista lapsuudesta aikuiseksi asti. Kirjan lopussa on erilaisia uupumuksen opettamia asioita, joita Savela jakaa lukijoille, esimerkiksi se, että elämän eri osa-alueiden on oltava tasapainossa. Ja että meidän pitäisi oppia hyväksymään se, että myös kärsimys ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Jos odotamme elämältä pelkkää päivänpaistetta, pettymys seuraa toistaan, kun kaikki ei aina mene niin kuin haluaisimme.

Kirjan esipuheessa Savela kuvaa uupumusta jälkikäteen näin.

Kolme vuotta sitten olin keskellä syvää uupumusta ja masennusta. Elämäni oli nollapisteessä. Vauhtini oli pysähtynyt. Monta kuukautta kului usvassa. Minulla ei ollut kokemusta, johon nojaten olisin voinut luottaa toipumiseen, toisin kuin päänsärkykohtauksissa. Nyt tiedän enemmän. Toipuminen on mahdollista, mutta se voi kestää, eikä elämä välttämättä palaudu koskaan entiselleen.

Kun näkee omassa elämässään, että toipuminen on mahdollista, se rohkaisee. Mutta totta on sekin, että elämän jäljet jäävät meihin, ja uupumuksen kokenut ihminen voi jäädä jollain tavalla ontuvaksi loppuelämäkseen. Hän myös joutuu aina pitämään huolta omasta jaksamisestaan ja omista rajoistaan toisella tavalla kuin ne, joilla ei ole vastaavia kokemuksia ollut. Mutta toivoa on, ja kivun kautta syntyy uutta, sen sai tämän kirjan kirjoittajakin nähdä omassa elämässään. Toipuminen ei vain ollut niin nopeaa kuin hän oli etukäteen kuvitellut.

Vielä loppuun eräs itsellenikin lohdullinen lainaus siitä, mitä Sari Savela oppi oman uupumuksensa keskellä.

Aikaisemmin järkevyys, velvollisuudentunto ja erilaiset kuuluu tehdä ja ajatella -normit ohjasivat minua liiaksi. Väsyneenä on ollut pakko antaa periksi ja luopua suorittamisesta ja tekemisen pakosta. Tavallaan on vapauttavaa, kun ei enää jaksa tehdä asioita edes velvollisuudentunnosta. On vain luotettava siihen, että kelpaa ja riittää, vaikka ei jaksa ja vaikka ei pysty olemaan aktiivinen tai olemaan vuorovaikutuksessa.

Niin, tuosta aktiivisuudesta tuli vielä mieleen... Sen tästä kirjasta huomasi, kuten olen elämässä muutenkin huomannut, että eri ihmiset oireilevat masennusta ja uupumusta eri tavalla. Jotkut lopettavat kaiken sosiaalisen elämän, toiset taas eivät muuten saa itseään liikkeelle ja kuka mitäkin. Minua suorastaan väsytti lukiessani se, miten energisen tuntuisesti tämän kirjan kirjoittaja hoiti omaa uupumustaan. Hän nimittäin oli kyllä väsynyt ja jatkuvasti unen tarpeessa, mutta kävi säännöllisesti liikuntakeskuksen ryhmäliikuntatunneilla - parhaimmillaan lähes joka päivä. Oli bodypumpia, bodycombatia, zumbaa, shbamia, spinningiä, kuntonyrkkeilyä, vatsa-peppujumppaa, cross-corea ja kahvakuulaa. Huh huh. Kuulostaa siltä kuin tehokas ihminen olisi uupunutkin tehokkaasti. Mutta me tosiaan olemme niin erilaisia. Itse en ole noin tehokas virkeänäkään, ja väsyneenä en pääse liikkeelle sitäkään vähää.

Mutta tärkeintä tietysti onkin, että jokainen tekee uupuneena sitä, mihin itsellä on voimavaroja ja mikä itsestä tuntuu hyvältä. Eri ihmisillä ne ovat eri asioita.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kirjassa oli paljon hyviä, lohdullisia ja vapauttavia ajatuksia uupuneille. Ja tietenkin vertaistukea.

Päivä Oy 2015, 144 sivua.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Tunnustuskirjat pähkinänkuoressa

Tästä kirjasta on olemassa uusikin painos, mutta itse löysin kirpputorilta tällaisen 1970-luvulla painetun kirjasen, jota oli luettava hyvin varovasti, etteivät sivut irtoaisi. Kirjan edellinen omistaja oli lisäksi tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, mikä aina antaa oman makunsa kirpputorilta ostettuihin kirjoihin. Tämän kirjan edellinen omistaja oli ainakin pitänyt liberaalina sitä ajatusta, että kristityt ovat vapaita juhlapäivien viettämisessään ja että nykyään ei vietetä juutalaista sapattia, vaan lepopäivä on sunnuntaina... Sellaisen kommentin hän oli sinne laittanut...

Tunnustuskirjat pähkinänkuoressa on tunnustuskirjojen miniversio, joka on tehty, että aivan tavallinenkin kristitty, joka ei syystä tai toisesta pysty perehtymään tunnustuskirjoihin kokonaisuudessaan, voisi tutustua hiukan siihen, mitä ne sisältävät. Olisiko tässä siis niiden keskeisin sisältö. Tämä miniversio sisältää ekumeeniset uskontunnustukset, joita on kolme kappaletta, Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin Vähän Katekismuksen.

Kirjan esipuheessa avataan hienosti sitä, miksi tunnustuskirjat yleensä ovat olemassa. Ne auttavat yksityismielipiteistä kirkon uskoon. Ne eivät sisällä yksittäisten teologien mielipiteitä eivätkä erilaisten teologisten koulukuntien käsityksiä, vaan kirkon yksimielisen opin. Näin ne sulkevat pois vapauden opettaa mitä hyvänsä ja varjelevat kirkkoa säilymään Raamattuun pohjautuvana kirkkona. Pelastusta koskevissa kysymyksissä eivät riitä eivätkä auta yksityismielipiteet, vaan se mitä Raamattu eli Jumalan sana sanoo. Tunnustuskirjat puolestaan auttavat meitä oikealla tavalla ymmärtämään Raamatun sanaa.

Itselleni uskontunnustukset ja Vähä Katekismus olivat ennestään tuttuja - uutta sen sijaan oli Augsburgin tunnustus, jota pidetään luterilaisen kirkon päätunnustuskirjana. Siinä kerrotaan lyhyesti uskomme pääkohdat ja peruskäsitteet, kuten Jumala, Jumalan Poika, perisynti, vanhurskaus, kirkko, kaste, ehtoollinen ja niin edelleen. Augsburgin tunnustuksen loppupuolella puolestaan kerrotaan pitemmästi kiistanalaisista uskonkohdista, kuten pappien avioliitto, luostarilupaukset ja piispojen valta. Näissä asioissa tulevat selvästi esiin keskiajan katolisen kirkon ongelmakohdat, mutta onpa niillä aika paljon nykypäivän kristityllekin annettavaa.

Nimittäin esimerkiksi piispoista kirjoitettiin ajankohtaisen tuntuisesti... että piispoja ei saa totella, jos he määräävät tai panevat toimeen jotain evankeliumin vastaista. Jo Augustinus on aikanaan kirjoittanut, ettei saa suostua edes säännönmukaisesti valittuihin piispoihin, jos he käyvät harhaan...

Myös luostarilupausten kohdalla minusta kuulostaa ajankohtaiselta, kun sanotaan, että lupauksen antajat ovat joutuneet pois Kristuksesta ja ovat langenneet pois Jumalan armosta, he näet ryöstävät Kristukselta, ainoalta vanhurskauttajalta kunnian ja omistavat sen omille lupauksilleen ja luostarielämälle... Uskonvanhurskaus... pimentyy, kun ihmisten silmät rävähdytetään selko selälleen moisella kummallisella enkelimäisellä hengellisyydellä ja näennäistä köyhyyttä, nöyryyttä ja puhtautta tähdentämällä.

Mikä siinä sitten tuntui niin tutulta... Nykyään ainakaan Suomessa ei ole ongelmana, että kukaan haluaisi tulla vanhurskaaksi menemällä luostariin, mutta sen sijaan voidaan joissain piireissä korostaa ns. täydellistä antautumista, hengellistä suorittamista ja muuta superuskovaisuutta, joka vie huomion pois siitä, että oikeasti me olemme Jumalan edessä kaikki syntisiä, huonoja, köyhiä ja aina armon tarpeessa.

Kirjassa korostuukin armo ja uskonvanhurskaus monessa kohdassa. Vähässä Katekismuksessa puolestaan on hyvät selitykset esimerkiksi kymmenestä käskystä ja Isä meidän -rukouksesta, ja tietysti sielläkin puhutaan myös kasteesta, ripistä ja ehtoollisesta.

Kirja on hyvä eväspaketti jokaiselle, joka haluaa pureutua siihen, mihin me luterilaiset uskomme, ja joka haluaa kaivaa opilliset juurensa syvemmälle. Olen nähnyt, mitä kaikkea se voi saada aikaan, jos ajatellaan, ettei opilla ole niin väliä. Siitä ei synny hyvää jälkeä. Joten kannattaa ottaa oppi vakavasti.

Tämä kyseinen SLEYn kustantama kirjanen oli siis painettu vuonna 1974, mutta uusikin painos on olemassa. Tässä lukemassani painoksessa oli 81 sivua.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Bo Giertz: Kalliopohja

Uusintapostaukset osa 2...

Bo Giertzin (1905-1998) Kalliopohja on hengellisen kaunokirjallisuuden klassikko, jonka olen itse lukenut varmaan jo 1980-luvulla. Kun luin sen uudestaan, en enää muistanut siitä paljoa, joten oli mielenkiintoista tutustua siihen uudestaan.

Usein en lue kristillisiä romaaneja, koska niissä monesti sanoma on niin tärkeä, että kirjallisella ilmaisulla ei ole mitään väliä - ja lisäksi monesti se sanoma on: ensin ihmisellä on hirveästi ongelmia, sitten hän tulee uskoon ja kaikki ongelmat katoavat. Jospa vain kerrottaisiin ongelmaisesta uskovaisesta - eli uskovaisesta, joka on uskostaan huolimatta aivan tavallinen kuolevainen - niin jo lukisin suurella hartaudella.

No, tässäkin romaanissa kriisien kautta kyllä päästään selville vesille, mutta silti tämä kirja onnistuu olemaan melko uskottava ja maanläheinen. Niitä kriisejä nimittäin on uskovaisilla. Ja kirjasta käy ilmi moneen kertaan, ettei uskovaisen elämä ole mitään pilvien päällä liihottelua sädekehä loistaen.

Giertz kertoo pienestä ruotsalaisesta paikkakunnasta 1800-luvun alusta kevääseen 1940 ja siellä eri aikoina vaikuttaneista kolmesta papista. Kirjoittaja oli itsekin pappi, mutta sen lisäksi hänellä on myös kirjoittajan lahjoja; niin hyvin hän osaa sekä viedä tarinaa eteenpäin että kuvata henkilöhahmojaan, luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua.

Erityisesti hän kuvaa kirjassaan näiden kolmen papin kasvukipuja heidän tullessaan opiskelukaupungistaan pieneen maalaiskylään ja ryhtyessään teologian opiskelun jälkeen käytännön työhön. Heistä jokainen joutuu kamppailemaan itsensä, uskonsa ja Jumalansa kanssa - ja vielä monesti seurakuntalaistenkin.

Siinä Giertz vähän toistaa itseään, että vaikka jokaisella papilla toki on hiukan omanlaisensa tarina, niin heidän jokaisen tiensä kulkee myös vähän samoja latuja lakihenkisestä suorittamisesta Jumalan armon löytämiseen.

Erityisesti kirja sopiikin juuri sitä armoa kaipaaville. Kokeneen sielunhoitajan ottein Giertz nimittäin tekee kysymyksen synnistä, Jumalan laista ja armosta niin selväksi, ettei pitäisi jäädä sijaa epäilyille. Suoritusvaatimuksiin väsyneelle tämä onkin hoitava kirja. Vapaiden suuntien uskovat eivät tästä romaanista välttämättä pidä, koska kirjassa baptistit ja "hurmahenkiset" saavat kyytiä, mutta luterilaisille se on tervetullutta luettavaa.

Kuten kirjan takakannessa todetaan: "Moni lukija on saanut Kalliopohjasta apua, selvyyttä ja iloa uskonelämäänsä."

Lukemani kirja on ties kuinka mones painos: Aurinko Kustannus 2012, 415 sivua.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Teuvo V. Riikonen: Israel kibbutzista katsottuna: Päiväkirjamerkintöjä

Lea ja Teuvo V. Riikonen olivat juuri vasta menneet naimisiin, kun he syksyllä 1983 lähtivät vajaaksi vuodeksi heille jo ennestäänkin tuttuun Israeliin kibbutzille. Tämä kirja on Teuvon päiväkirja siltä ajalta.

Päiväkirjat ovat mitä ovat, joten tässäkin kirjassa on paljon aivan tavallista arkea päiväunineen, lenkkeilyineen ja sairasteluineen. Riikoset ja heidän sekä suomalaiset että muunmaalaiset ystävänsä kyläilivät ahkerasti toistensa luona, ja Riikosten vieraskirja täyttyi ystävien tervehdyksistä.

Mutta koska ollaan Israelissa, arjessa on tietenkin aivan oma värinsä. Ensiksikin työ kibbutzilla, jossa Teuvo työskenteli kanalassa ja Lea navetassa sekä myöhemmin muoviosia valmistavassa tehtaassa. Myöhemmin heidän arkeensa kuului myös heprean opiskelu. Arkea ovat lisäksi uutiset Libanonin pommi-iskuista ja Israelin terrori-iskuista.

Arjen keskelle mahtuu vuoden aikana myös paljon juhlaa. On sapatin viettoa sapattiaterioineen, monia juutalaisten juhlia ja tietysti kristittyjen omiakin juhlia. Vapaapäivinään Riikoset usein liftailevat tutustumaan Israelin nähtävyyksiin tai osallistuvat vapaaehtoisia varten järjestetyille retkille.

Kirjassa viliseekin israelilaisia paikannimiä niin, että tällaista siellä koskaan käymätöntä maallikkoa aivan hirvittää. Joistain paikoista kyllä kerrotaankin enemmän, mutta monet paikat vain mainitaan. Varmaankin Israelissa paljon käyneet saavat näistä paikannimistä enemmän irti kuin minä. Aivan kaikki muutkaan yksityiskohdat eivät auenneet, ei ainakaan se, kun eräs henkilö ei päässyt bussiin, vaan otti sen sijaan sherutin. Mikä lienee tuo kulkuväline...

Israelilaisista juhlista ja muista tavoista oli mielenkiintoista lukea, samoin poliittisesta tilanteesta sekä israelilaisten ja arabien suhtautumisesta toisiinsa. Eivät arabitkaan minään pahiksina esiinny nuorten vapaaehtoisten elämässä - eräskin taksikuski otti liftarit kyytiinsä ja he pääsivät 250 kilometriä aivan ilmaiseksi. Juutalaiset tietysti järkyttyivät siitä, että suomalaiset olivat mokoman kyytiin lähteneet... Eri maista Israeliin tulleet nuoret sen sijaan oppivat maassa suhtautumaan avarakatseisesti sekä juutalaisiin että palestiinalaisiin. Teuvo tapasi lenkeillään Negevin autiomaassa myös beduiineja.

Kirjan lopussa on luku otsikolla 25 vuotta myöhemmin, jossa Riikonen arvioi päiväkirjaansa ja Israelin tilannetta elämänkokemuksensa ja kuluneiden vuosien tapahtumien näkökulmasta. Edelleen tilanne Israelissa tuntuu olevan sama - vihamielisyyttä puolin ja toisin, terrori-iskuja...

Lopussa on myös mustavalkoisia kuvia Riikosten Israelissa viettämästä ajasta.

Maistiaisiksi pieni tunnelmapala kirjasta helmikuulta 1984:

Sapatin kunniaksi nukuimme viikon väsymykset pois. Ruuan jälkeen lähdimme kävelemään Gilboan vuorelle. Kiipesimme ylös asti auringon paisteessa. Vuoren päällä oli muitakin ihmisiä, mutta suurin osa heistä oli tullut autolla. Kummastakohan nauttii enemmän - autolla ajamisesta ylös ikkunasta katsellen vai siitä, että kävelee ja hyppii vuoren rinnettä ylös kuin vuorikauris välillä haistellen kukkia, joita kevään tullessa kukkii kauniina ympäri vuoren rinnettä? On violetin värisiä hentoja syklaameja. On purppuranpunaisia anemoneja pienissä muodostelmissa. Ja monia muita.

Perussanoma Oy 2010, 179 sivua + kuvaliite.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Francis Schaeffer: Taide ja Raamattu

Erään vanhemman kirjablogini sivut sulkeutuvat 31.10.2016, joten otan sieltä joitain uusintoja tänne, etten menetä aivan kaikkia postauksia. Olen tulostanut itselleni tärkeimmät postaukset sieltä. Sehän oli pääasiassa ns. maallinen kirjablogi, jota olen jatkanut toisessa osoitteessa jo useamman kuukauden ajan. Kylläkin vähän laiskasti viime aikoina...

Joka tapauksessa tässä ensimmäinen uusinta - kirja, joka itselleni oli hyvinkin merkittävä. Se on jokaiselle kristitylle - ja varsinkin taiteelliselle tai taiteesta kiinnostuneelle - tarpeellista luettavaa. Kristillisissä piireissä nimittäin on taiteesta monenkirjavia käsityksiä. Francis Schaeffer pureutuu kirjassaan näihin käsityksiin ja Raamatun näkemyksiin todella perusteellisesti, vaikka kirja onkin hyvin ohut. Hänellä kun näkyy olevan taito sanoa lyhyesti paljon.

Omalla kohdallani voin vain harmitella, että Schaeffer on kirjoittanut alkuteoksensa Art and the Bible jo vuonna 1973, ja nyt vasta olen itse saanut sen käsiini. Kyllä olisin tarvinnut tätä kirjaa jo kauan sitten kaikenlaisten käsitysten viidakossa itsekin seikkaillessani.

Takakannessa kirjan sisältöä valottavat osuvat kysymykset. Mikä on taiteen sija kristityn elämässä. Onko taide vain takaovi, jonka kautta maailmallisuus hiipii sisään. Pitäisikö kristityn kiinnittää huomionsa yksinomaan ns. uskonnollisiin asioihin. Juuri tällaisten kysymysten kanssa moni on voinut joutua painiskelemaan, varsinkin jos on liikkunut herätyskristillisissä piireissä, joissa Schaefferinkin mukaan monesti pelastusta pidetään ainoana tärkeänä asiana.

Jo kirjan alkulehdellä on houkutteleva lainaus Schaefferin sanoista. Juuri kristitty on ihminen, jonka mielikuvituksen pitäisi lentää tähtien tuolle puolen.

Suomennetun kirjan alkusanat on kirjoittanut kristitty muusikko Pekka Simojoki, joka itsekin taiteilijana on oikea henkilö tätä kirjaa arvioimaan. Alkusanojen jälkeen kirja koostuu kahdesta esseestä, joiden otsikot ovat Taide Raamatussa ja Näkökulmia taiteeseen.

Jo Raamatusta Schaeffer tekee yllättäviäkin löytöjä taiteesta - edes Raamatussa kaikki taide ei ollut uskonnollista. Hän myös muistuttaa, että Jumala on Luoja ja meidät on luotu Jumalan kuviksi, siis myös luoviksi. Ja ihminen on kokonaisuus, ei vain hengellinen olento, vaan myös sielu ja ruumis, ja osa kokonaista ihmisyyttä on myös luovuus.

Joissain Schaefferin kirjoituksissa olin huomaavinani pientä ristiriitaisuutta. Esimerkiksi toisaalta hän sanoo, ettei kristittyjen tekemän taiteen tarvitse olla pelkkä uskonnollinen traktaatti, ja vähän ajan päästä hän jo jatkaa, että kristityn tekemän taiteen pitäisi julistaa.

Hän myös toisaalta myöntää, että nykymaailmassa taidetta kuuluu tehdä nykykielellä ja nykyihmiselle ymmärrettävästi, ja toisaalla hän ei kuitenkaan vaikuta hyväksyvän abstraktia taidetta tai hänen sanojensa mukaan pirstaleista, särkynyttä ja rikkonaista runokieltä.

Joka tapauksessa kirja oli kokonaisuutena ainakin itselleni myönteinen, vapauttava ja avartava lukuelämys, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Perussanoma Oy 2013, 99 sivua.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Tomas Sjödin: Se tapahtuu kun lepäät

Levosta kirjoitettu kirja tulee varmasti tarpeeseen tänä kiireen, tehokkuuden ja suorittamisen aikakautena. Siksi itsekin tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla. Ja monipuolisesti se onnistuikin käsittelemään aihetta, vaikka kirja on melko pienikokoinen ja ohut. Sain paljon uutta ajateltavaa aiheesta.

Itse pidin kirjan alku- ja loppuosasta, joista sain eniten omaan elämääni. Kirjan keskivaiheilla Sjödin kertoo aika paljon juutalaisesta sapatin vietosta, ja hän myöntää itsekin, että saattaa romantisoida juutalaista sapattiperinnettä, jonka keskellä ei itse ole edes kasvanut. Minusta hän vaikuttaa hyvinkin romantisoivan sitä, ja lisäksi hän korostaa sapatinvieton sosiaalista puolta hyvin voimakkaasti.

Varmasti onkin totta, että juutalaiset ovat sapattina sosiaalisia, mutta eihän meidän tarvitse ottaa omaan lepopäiväämme kaikkea suoraan heiltä. Jokainen levätköön sillä tavalla, joka itselle on eniten levoksi. Mielestäni sapatista kirjoittaessaan Sjödin osoittautuu luonteeltaan ekstrovertiksi, jolle lepoa on toisten ihmisten parissa vietetty aika. Jumalan läsnäolonkin hän sanoo tuntevansa parhaiten ystävien seurassa.

Mutta jos ihminen on introvertti, kuten kai aika moni suomalainenkin on, ja jos hän vielä joutuu työkseen olemaan sosiaalinen ja antamaan itsestään, hänelle ei ole lepoa kutsua ihmisiä kylään syömään sunnuntaina. Tai mikä hänen vapaapäivänsä sitten onkin, jos hän on sunnuntaina töissä. Juuri ystävien kutsuminen syömään lepopäivänä tuntuu olevan Sjödinille tärkeää. Tai hänhän ei edes puhu lepopäivästä, vaan sapatista, koska on siitä niin innoissaan.

Laitoin avainsanaksi myös luomisen, mutta en enää itsekään muista, mitä Sjödin siitä kirjoitti - tätä aihetta hän luonnollisesti käsitteli jossain kirjan alkupuolella. Jos joku on kiinnostunut, niin sieltä löytyy.

Kirjassa on paljon hyviä ajatuksia levosta - Sjödinin sanoin sohvafilosofiaa ja Martin Lönnebon sanoin "laahustamisen jaloa taitoa". "Myös sielu tarvitsee tilaisuutta laahustaa ympäriinsä aamutakissa ja tohveleissa", on Lönnebo todennut.

Lepoa on irtipäästäminen, se ettei yritä väkisin. On oikeus myös levätä rakkaimmistaan, että jaksaisi taas olla olemassa heitä varten. Kuten esimerkiksi lapsiperheessä tai lähiomaisen sairastaessa.

Muutama lainaus kirjasta:

"Hyödyttömyydessä on myös kyse ihmisarvosta. Jos ihminen on arvokas vain suorittaessaan, hänen ihmisarvonsa on mennyttä, mikäli hän jonakin päivänä väsyy. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että Jumala, kumma kyllä, rakasti ihmisiä ennen kuin nämä olivat tehneet mitään järkevää."

"Kukaan meistä ei tiedä, mitä huomispäivä tuo tullessaan. Siksi on parasta kohdata se valmiiksi levänneenä, että jaksaa tarvittaessa. On viisasta levätä jo ennen kuin on täysin uupunut."

Perussanoma Oy 2015, 143 sivua.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Danielle Miettinen: Hän kutsui minua - Tositarinoita islamin kuohuvasta maailmasta

Tämän kirjan kannen perusteella käsitin, että kirja sisältäisi vain kertomuksia siitä, miten muslimit ovat kääntyneet kristityiksi eri puolilla maailmaa. Mutta sen lisäksi kirjassa kerrottiinkin jonkin verran lisäksi Suomen helluntailaisten tekemästä lähetystyöstä muslimien parissa. Ja missä maassa milloinkin liikuttiinkin, aina jossain mainittiin joku helluntaiseurakunta.

Ex-muslimien tarinat olivat joka tapauksessa todella mielenkiintoisia. Kirjan henkilöt olivat hyvinkin eri tavoilla löytäneet Jeesuksen, ihmeellisiäkin asioita tapahtui ja ihmiset näkivät unia ja näkyjä. Mutta toisaalta muslimin kääntyminen kristityksi on aina myös vaarallista - on vaarana joutua vankilaan tai tulla tapetuksi. Väkivaltaakin jotkut kokivat. Turvallisuussyistä osa kirjan henkilöitten nimistä onkin muutettu.

Ihmeellisesti Jumala on johdattanut myös Hannu Lahtista, joka on ollut lähetystyössä Lähi-idässä ja on nykyään Fidan muslimityön koordinaattori. Esimerkiksi kerran Hannun piti viedä Iraniin persiankielisiä Jeesuksen elämästä kertovia elokuvia. Hän oli pyytänyt erästä naista rukoilemaan puolestaan kolmelta yöllä Suomen aikaa, jolloin hän olisi rajatarkastuksessa Teheranissa. Seuraavana aamuna rukoilijarouva kuitenkin heräsi pahoilla mielin ja valitti miehelleen, ettei kello ollut herättänyt häntä ja näin hän oli pettänyt Hannun luottamuksen. Tähän mies vastasi - Kultaseni, et sinä ole ketään pettänyt. Viittä vaille kolme aloit unessa rukoilla kovaan ääneen.

Näin ihmeellisesti Jumala toimii siellä, missä evankeliumia viedään eteenpäin. Muslimimaailmassa tapahtuu myös monesti ihmeitä, koska se on hengellisesti niin pimeää aluetta, että ihmeitä tarvitaan, että ihmiset löytäisivät Jeesuksen.

Kirjan henkilöt ovat Syyriasta, Iranista, Somaliasta, Pakistanista ja Sumatralta - onko se Malesiassa, Indonesiassa vai missä, jäi minulle vähän epäselväksi. Jossain siellä päin. En nyt jaksa kaivaa karttaa esiin....

Mielenkiintoinen kirja.

Päivä Osakeyhtiö 2016, 201 sivua.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Ann Voskamp: Tuhat lahjaa

Tämän kirjan kirjoittaja Ann Voskamp koki jo lapsena raskaan menetyksen, kun hänen pieni siskonsa jäi auton alle ja kuoli. Tapaus musersi Annin ja hänen vanhempansa. Raskaan nuoruuden jälkeen Ann on nyt aikuinen sikatilan emäntä ja kuuden lapsen äiti, joka monesti niin harmaassa arjessaan kyselee, onko Jumala todella hyvä. Eräs ystävä haastaa hänet kirjoittamaan ylös tuhat lahjaa, ja siitä tämä kirja lähtee liikkeelle - Annin matkasta kohti kiitollisuutta. Tai itse asiassa koko kirja on juuri sitä  matkaa.

Kirjan alussa hän toteaa viisaasti, että jo paratiisissa ensimmäinen synti oli kiittämättömyys, koska Aatami ja Eeva eivät olleet tyytyväisiä siihen, mitä heillä oli, vaan halusivat enemmän - sen, mitä käärme lupasi heidän muka saavan hedelmää maistettuaan. Kiitollisuus on sitä, että tyydymme siihen, mitä meillä on, ja kiitämme siitä.

Ann tajuaa myös, ettei hän ole koskaan oppinut kiittämään, koska ei ole harjoitellut. Sellaiset asiat ovat harjoituksen tulosta. Hän lainaa C. S. Lewisia, joka on sanonut - Jos ajattelet, että maailma on tarkoitettu vain paikaksi, jossa voimme olla onnellisia, huomaat elämän olevan varsin sietämätöntä. Ajattele sen sijaan, että maailma on paikka, jossa harjoitellaan ja opitaan virheistä, ja silloin elämä ei ole lainkaan hullumpaa.

Askel askeleelta harjoittelemalla Ann oppiikin kiitollisuutta, vaikka arjen harmit, koettelemukset, vastoinkäymiset ja toimeentulon huolet monesti koettelevat opittua taitoa. 

Kirjoittaja avaa silloin tällöin kiitosaihelistaansa lukijallekin, ja hän totisesti osaa olla kiitollinen pienestä - jopa auton turvavyön napsahduksesta ja juustoraastekeosta auringonvalossa. Hän on selvästi tunneihminen, ja vaikka itsekin olen sitä ainakin puoliksi, hänen tunteellinen ja maalaileva kirjoitustyylinsä vähän rassasi minua. Hänellä on kyky haltioitua ja hurmioitua pienistä asioista, ja näitä hurmion kokemuksiaan hän kuvaa välillä sivukaupalla - kuinka hän ottaa valokuvaa siitä ihmeellisestä juustoraastekasasta ja kuinka hän juoksee kesken arkiaskareitten ulos kuutamon perään ja jää niitylle palvomaan Jumalaa. Ehkäpä tämä kirja sopii parhaiten vähän tunteellisemmille ihmisille kuin minä. Itse kirjoitin yhtä pateettista tekstiä nuorena, kun pidin päiväkirjaa, mutta se oli silloin nuorena... Mutta eräänlainen päiväkirjahan tämä teos onkin, joten tekijällä on oikeus kirjoittaa näin eikä sitä asiatekstiä, jota itse odotin...

Kirja sopii luonnollisesti myös maatilan emännille ja lapsiperheitten äideille, koska näiden arkea tässä kirjassa myös kuvataan uudestaan ja uudestaan. Lasten riitoja, ruuanlaittoa, vessan siivousta, kuraeteisessä kohoavaa pyykkivuorta.

Tässä esimerkki arjen kuvauksesta. Elämäni on meluista ja töhryistä, vessat tukkiutuvat, saan nopeussakot, koira oksentaa takaportaalle, unohtelen asioita, ja nämä kuusi lasta nojautuvat minuun koko painollaan kaiken aikaa, jotta opettaisin ja kasvattaisin ja ohjaisin heitä. Ja epäonnistun syvästi, ja lasten sieluista on kyse, ja kuinka kauan minulla on edes aikaa oppia elämään täynnä armoa ja iloa ennen kuin nämä kuusi kaunista lastani lentävät pesästä ja ympärilläni hiljenee ja äitiyden päivät ovat ohi...

Ja esimerkki siitä hurmiosta. Ilo, joka täyttää minut täydenkuun alla, on iloa, jota Jumala tuntee aina. Olen juossut saavuttaakseni kuun, täyttääkseni sillä kumisevan tyhjyyteni, ja olen päässyt armon veden lähteille. Veden, joka virtaa Hänestä loputtomasti, vuotaa yli. Tähtiviuhkat pyörivät mustassa avaruudessa, vesiputoukset syöksyvät jyrkänteiden yli, villihevosten harjat hulmuavat, yksinäinen sieni kasvaa vinossa äänettömän metsän varjoissa, ja Jumala näkee kaiken. Tätä Hän kokee lakkaamatta, koska tätä Hän on, ylitsevuotavaa kauneutta. Vaellukseni kuun alla on vain välähdys, esimakua siitä, mitä Jumala näkee ja kokee aina. Hän ei ole tyranni eikä despootti. Hymyilen kuun alla.

Kirjoittaja viljelee silloin tällöin myös kreikan sanoja, vaikka ei ole tietääkseni opiskellut teologiaa, vaan psykologiaa ja kasvatustiedettä. Hän on erityisen ihastunut kreikan sanaan eucharisteo, joka kuulemma tarkoittaa hän kiitti, ja tätä sanaa hän toistaa kirjassa varmaan kymmeniä kertoja kuin se olisi lähes joku taikasana ja avain kiitollisuuteen. Niin, itse olen kyllä aikoinaan lukenut Uuden testamentin kreikkaa, mutta olen onnellisesti unohtanut nuo loputtomat verbimuodot, joten joudun vain tyytymään siihen, että ehkä eucharisteo todella on kiittää-verbin yksi imperfektimuoto... Minua vähän rassasi tuo jatkuva eucharisteo-sanan hokeminenkin...

Ann Voskampin kirjoitustyyli on hitaan pohdiskeleva ja viipyilevä, mikä koetteli minun joskus vähän huonoa keskittymiskykyäni, mutta kyllä kirjassa toki oli monia hyviä ahaa-elämyksiä ja paljon ajattelemisen aihetta. Jos tästä aiheesta on kiinnostunut, kyllä kannattaa lukea tämä kirja. Kirjoittajan oma elämä muuttui kiitollisuusprojektin myötä. Itsekin olen kiitospäiväkirjaa pitänyt jo jonkin aikaa, mutta tunnustan, etten ole kirjoittanut joka päivä - ja että elämä muuttuisi, olisi tietenkin löydettävä kiitosaiheita myös niinä huonoina päivinä eikä vain hyvinä.

Kustannus Oy Uusi Tie 2014, 213 sivua + kiitokset ja lähteet