torstai 27. lokakuuta 2016

Augustinus: Kaikki rakkaudesta - Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä

Kirkkoisä Augustinus oli Hippon piispa ja yksi läntisen kristillisyyden merkittävimmistä opettajista. Pääsiäisviikolla vuonna 407 hän piti joukon saarnoja, joiden aiheena oli ensimmäinen Johanneksen kirje. Tässä kirjassa on kymmenen saarnaa tästä aiheesta, jota Augustinus itse rakasti niin paljon, että sanoi eräässä saarnassaan näin:

"Mitä innokkaammin puhun rakkaudesta, sitä vähemmän tahdon Johanneksen kirjeen loppuvan. Mikään muu kirja ei niin palavasti puhu rakkaudesta. Eikä mistään muusta voi saarnata niin ihanasti ja juottaa niin terveellistä juomaa kuin rakkaudesta."

Sekä Johanneksen kirjeen että näiden Augustinuksen saarnojen keskeinen, kantava ajatus on siis rakkaus, sekä Jumalaa että lähimmäistä kohtaan. Siksi saamme tässä kirjassa lukea paljon viisaita ajatuksia juuri rakkaudesta, mutta myös esimerkiksi varoituksia harhaopeista ja muuta opetusta.

Augustinuksen innostus näkyy näissä saarnoissa selvästi, niin sydämestään hän tuntuu puhuvan. Kuuluuhan hän muutenkin olevan tunnettu puhetaidostaan. Hänen saarnansa ovat eläviä, värikkäitä ja täynnä osuvia vertauksia. Puheet ovat hyvin kansantajuisia, mutta kansallehan hän tietysti on saarnannutkin. Ei siis tarvitse pelätä, ettei tähän kirjaan uskaltaisi tarttua.

Annan Augustinuksen itsensä puhua puolestaan. Tässä muutamia otteita hänen saarnoistaan:

Pidä sinä huolta siitä, että et tee syntiä. Jos kuitenkin elämäsi heikkouden takia synti lipsahtaa esiin, ole jatkuvasti tarkkana, ole jatkuvasti tyytymätön, tuomitse se jatkuvasti. Kun olet sen tuominnut, tule turvassa tuomarin eteen. Siellä on asianajajasi: älä pelkää, että häviäisit juttusi tunnustuksesi perusteella. Tässä elämässä joutuu joskus turvautumaan jonkun sanavalmiin juristin palveluihin. Luuletko sinä häviäväsi, jos panet turvasi itse Sanan varaan? Huuda vain: minulla on Isän luona asianajaja!

Veljet, mitä jos sulhanen tekisi morsiamelleen sormuksen ja tyttö ottaisi sen vastaan ja rakastaisi sitten sormusta enemmän kuin sulhastaan, sormuksen tekijää? Eikö tytön sielu olisikin uskoton juuri sulhasen lahjan takia, vaikka hän kuinka rakastaisi sitä, minkä sulhanen on hänelle antanut? Epäilemättä tyttö rakastaa sitä, mitä on saanut sulhaseltaan. Mutta jos hän sanoisi: "Minulle riittää tämä sormus, en enää tahdo nähdä hänen kasvojaan", mitä silloin ajattelisitte tytöstä? Kukapa ei halveksisi moista typeryyttä? Kukapa ei pitäisi hänen sieluaan uskottomana? Rakastat miehesi sijaan kultaa ja hopean sijaan sormusta.

Anna rakkauden astua sisään ja parantaa pelon tekemät haavat. Jumalan pelko haavoittaa samalla tavalla kuin lääkärin skalpelli. Se valuttaa mädän pois ja silloin voi näyttää siltä kuin haava vain pahenisi. Katsopas, kun mätä vielä on ruumiissa, haava on pienempi, mutta vaarallisempi. Sitten tulee lääkärin veitsi. Haavaan ei äsken sattunut niin paljon kuin nyt, kun lääkäri sitä leikkaa. Kun sitä parannetaan, siihen sattuu enemmän kuin silloin kun siihen ei koskettu. Mutta juuri sen tähden haavaan sattuu enemmän sitä hoidettaessa, että sen parannuttua siihen ei sattuisi enää koskaan. Anna siis pelon vallata sydämesi, jotta sen mukana tulisi rakkaus sisään. Lääkärin veistä seuraa arpi. Meidän lääkärimme on sellainen, ettei häneltä jää edes arpia. Jätät vain itsesi hänen oikean kätensä haltuun.

En malttanut olla laittamatta noin monta esimerkkiä. Niistä näkee niin hyvin, miten käytännönläheisesti Augustinus puhuu. Kirjassa oli niin paljon hyviä kohtia, että taittelin paljon sivujen reunoja merkiksi palatakseni niihin myöhemminkin. Tämän jälkeen kiinnostaa tutustua Augustinukseen enemmänkin.

Kirjapaja 2016, 224 sivua.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Joachim Jeremias: Lapsikaste kirkon alkuaikoina

Tämä kirja on ollut itselleni hyvin käänteentekevä siinä vaiheessa, kun olin pitkään vapaissa suunnissa oltuani liittynyt kirkkoon. Alunperinhän olin kyllä hyvinkin luterilainen, mutta nähtävästi en silloin ollut tarpeeksi vankalla pohjalla opillisesti, olin nuori ja valmis innostumaan uusista asioista - ja se oli silloin menoa. Nykyään taas olen erittäin kiinnostunut juuri luterilaisesta opista ja luen paljon näitä opillisia kirjoja.

Mutta ennen kuin sanon enempää, niin totean jälleen, että en ala väitellä kasteasioista niiden kanssa, jotka eivät ole luterilaisia. Kerron vain tästä mielestäni erittäin silmiä avaavasta kirjasta, ja tätä postaustahan ei ole kaikkien pakko lukea. Tiedän kyllä, mitä vapaat suunnat tästä aiheesta opettavat, joten sitä ei tarvitse minulle enää kenenkään tulla kertomaan.

Minullehan oli vuosien varrella muodostunut vahva käsitys siitä, että lapsikaste olisi muka hyvinkin myöhäinen keksintö. Kuka tietää, keksittiinkö se keskiajalla vai koska?!? Mutta kun olin liittynyt takaisin kirkkoon, ilahduin huomatessani, että on olemassa tällainenkin kirja, joka kertoo, miten asiat ovat kirkon alkuaikoina oikeasti olleet. Vihdoin asiatietoa tästä aiheesta!

Tämä kirja on lyhennelmä tieteellisestä tutkimuksesta, jonka Göttingenin yliopiston professori Joachim Jeremias on julkaissut jo vuonna 1958. Kirja oli suomeksikin olemassa jo silloin 26 vuotta sitten, kun itse mietin kasteasiaa, luin kastekirjoja ja päädyin eroamaan kirkosta. Harmi, etten silloin ollut kuullutkaan tällaisesta kirjasta.

Kirjassa kerrotaan alkupuolella proselyyttikasteesta, jota jo ennen kristillisen kasteen tuloa käytettiin, kun joku pakana kääntyi juutalaisuuteen. Proselyyttikasteesta kristillinen kaste on saanut paljon vaikutteita, kuten kirjassa osoitetaan; siksi on tärkeää tietää myös, kastettiinko sillä kasteella myös lapsia. Ja vastaus on kyllä.

Itselleni kuitenkin kaikkein antoisinta oli sekä ensimmäisellä että nyt tällä toisella kirjan lukukerralla se, mitä kerrottiin ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien todistuksesta. Varsinkin Origeneen, Hippolytoksen ja Tertullianuksen antamilla tiedoilla on suuri painoarvo, koska ne vievät meidät aina 100-luvulle asti. Esimerkiksi Origenes sanoo useamman kerran, että kirkko on perinyt apostoleilta tavan kastaa lapsia.

"Näin hän ei olisi voinut sanoa, ellei häntä itseään olisi kastettu lapsena. Origenes syntyi v. 185 Egyptissä, todennäköisesti Aleksandriassa, ja oli 17-vuotias, kun hänen isänsä kuoli marttyyrina. Kun lisäksi otamme huomioon, että Origeneen perhe oli Eusebioksen antaman luotettavan tiedon mukaan ollut kristitty jo usean sukupolven ajan, niin meidän on lisättävä: Origenes ei olisi voinut puhua apostoleilta saadusta tavasta, ellei hän olisi tiennyt, että ainakin hänen isänsä ja todennäköisesti myös isoisänsä oli kastettu lapsena. Tämä merkitsee sitä, että perheen perimätieto vie meidät taaksepäin ohi Origeneen oman kasteen ainakin hänen isänsä kasteeseen, joka lienee tapahtunut 100-luvun puolivälin paikkeilla, ja todennäköisesti myös hänen isoisänsä kasteeseen 100-luvun ensimmäiselle puoliskolle", toteaa Jeremias.

Kirkkoisien todistuksen lisäksi kirjassa kerrotaan hautakirjoitusten todistuksista, jotka myös kertovat hyvin pienenä kastetuista lapsista. Kirkossa lapsikastetta ei kyseenalaistettu eikä pidetty minään erikoisena poikkeuksena pitkään aikaan. Vasta 300-luvulla oli suuri lapsikasteen kriisi, kun ihmiset yrittivät lykätä kastetta mahdollisimman myöhään ajatellessaan, että kasteen jälkeen ei enää pitäisi tehdä syntiä ja että jos tekisi syntiä, kasteessa kertakaikkisena annettu armo joutuisi liian helposti hukkaan.

Kuitenkin, kuten kirjan päätössanoissa todetaan, "koko tänä neljän vuosisadan ajanjaksona esiintyy vain kaksi teologia, jotka puoltavat kasteen lykkäämistä." 

Tämä on tosiaan vanha kirja, mutta esimerkiksi Luther-divarista sen voi löytää, kuten minä tein. Sivuja on niin vähän, että huonommankin lukijan käteen tämä kirja sopii, ja silti asiaa kirjassa on paljon.

SLEY-Kirjat Oy 1981, 59 sivua.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Eeva Mesiäinen: Maria Kajavan pitkä taival

Tässä vaihteeksi uusintapostaus vanhasta, pian sulkeutuvasta blogistani.

Tämä inkerinsuomalaisen Maria Kajavan elämäkerta on yksi vaikuttavimmista ja mieleenpainuvimmista kristillisistä kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Olinkin lukenut sen aikaisemmin jo kahdesti, ja kun löysin sen kirpputorilta, ostin sen omakseni ja luin kolmannen kerran. Nähtävästi edellinen omistaja oli ollut samaa mieltä kirjasta, koska se oli hyvin käytössä kulunut, oli irtolehtiä ja osa aukeamista oli teipattu, että ne lehdet pysyisivät paikallaan.

Kirjan päähenkilön virallinen nimi oli Maria, mutta häntä sanottiin lapsesta asti Mariksi, ja niin sanotaan myös kirjassa. Hänellä oli onnellinen lapsuus kotonaan Inkerinmaalla, mutta kun hän myöhemmin oli jo naimisissa Simonsa kanssa, ajat muuttuivat huonommiksi. Talonpoikia alettiin julistaa kulakeiksi eli yhteiskunnan vihollisiksi, heidän talonsa ja omaisuutensa otettiin heiltä pois, joitain vietiin vankeuteen ja lopulta inkeriläisiäkin karkotettiin suurin joukoin Siperiaan.

Siperiassa Mari perheineen joutui olemaan vuosikaudet ja joutui käymään läpi niin monet raskaat kokemukset, että voi vain ihmetellä, miksi yhden ihmisen osalle tuntui tulevan kaikki. Monesti hän olikin kestokykynsä rajoilla. Mutta kirjan vaikuttavuus tulee esiin juuri siinä, miten Jumala kuitenkin toimi hänen elämässään, lohdutti, rohkaisi, johdatti ja piti huolta. Monesti kun kaikki oli pimeimmillään, aina tavalla tai toisella Jumala vahvisti Maria jatkamaan eteenpäin ja antoi hänen kokea hyvyyttään.

Kirjan kirjoittanut Eeva Mesiäinen sanookin kansilehdellä: "Toivon, että joku vaikeuksissa oleva ihminen saisi uutta elämänrohkeutta nähdessään, kuinka ahdistukset saattavat muuttua voimaksi ja tulevaisuuden rakennusaineiksi." Ja varmasti kirjoittajan toive on monen lukijan kohdalla toteutunutkin.

Vuosien kärsimyksen jälkeen lopulta koitti se päivä, että Mari ja hänen läheisensä saivat palata Siperiasta. Mari asettui asumaan Petroskoihin, sai töitä ja elämä jatkui. Hänen elämäntehtäväkseen tuli luterilaisen seurakunnan perustaminen Petroskoihin. Siihen liittyen hän ja muut luterilaiset joutuivat vuosikaudet taistelemaan vastahakoisten viranomaisten ja käsittämättömän byrokratian kanssa, mutta lopulta heillä oli oma seurakunta, kirkkorakennus ja lupa kokoontua, vaikkakin vainojen ja häirinnän keskellä - kunnes perestroikan myötä nekin loppuivat.

Petroskoissa Mari sai nähdä, miten hänen aikaisemmat kovat kokemuksensa Siperiassa muuttuivat siunaukseksi ja olivat olleet hänelle Jumalan koulua tuleviin tehtäviin. Hän oppi lopulta antamaan anteeksi niille, jotka olivat hänelle kärsimystä aiheuttaneet, ja oli valoisa kristitty. Tietysti myös hänellä oli huonot puolensa ja syntinsä, joiden kanssa hän joutui taistelemaan, mutta hän sai kokea sen Jumalan armon, että sellaisenaan puutteineenkin hän sai olla Jumalan käytössä.

Tämä kirja on ehdoton must jokaiselle, joka kaipaa lohdutusta, rohkaisua ja muistutusta siitä, että Jumala pitää meistä huolta tuli mitä tuli.

Karas-Sana 1990, 334 sivua.

torstai 20. lokakuuta 2016

Inge Ojala: Sori, että mä olen olemassa

Virolainen Inge Ojala on nainen oikealla paikalla. Hän työskenteli aikaisemmin 15 vuotta sairaanhoitajana psykiatrisella osastolla ennen kuin ryhtyi auttamaan Tallinnan Koplin kaupunginosan katulapsia. Koulutuksensa, työkokemuksensa ja sinnikkään luonteensa ansiosta juuri hän olikin oikea ihminen niin vaativaan työhön. Eikä se ole hänelle vain jokin työ, vaan hän on käytännössä äiti perustamansa kristillisen lastenkodin lapsille.

Tosin nykyhetkestä en tarkkaan tiedä, kun hän on kirjoittanut tämän kirjan loppusanat jo vuonna 2001. Kirja on ilmestynyt suomeksi kymmenen vuotta sitten. Mutta toivottavasti katulasten auttaminen on saanut jatkua.

Tämä kirja on todella koskettava. Siinä kerrotaan paljon riipaisevia ihmiskohtaloita, jotka voivat järkyttää meitä hyvinvointimme keskellä eläviä. Tuntuu vaikealta tajuta, että niin lähellä meitä voi olla jotain tällaista. Lasten elämänkohtalot ovat toinen toistaan järkyttävämpiä. Heidän vanhempansa juovat tai ovat väkivaltaisia, jos yleensäkään enää elävät, äidit voivat olla prostituoituja ja laittavat tyttärensäkin jo nuorena kadulle itseään myymään. Lapset asuvat ties missä kylmissä loukuissa, haistelevat liimaa, tappelevat ja varastelevat. Yksikin lapsi poltti tupakkaa jo neljävuotiaana. Toisten lasten mielestä oli ollut hauskaa opettaa se hänelle.

Inge Ojala lähtee kirjassaan suoraan kertomaan kohtaamistaan lapsista - hän ei kerro, miten hän alunperin heihin tutustui ja mistä kaikki sai alkunsa. Mutta aluksi hän vei heille ruokaa sinne johonkin Koplin kurjan kaupunginosan murjuun, jossa he majailivat. Sitten hän perusti luterilaisen Peetelin kirkon yhteyteen päiväkeskuksen lapsille ja lopulta toiminta laajeni lastenkodiksi.

Varsinkin aluksi kadulta tulevien lasten kanssa on vaikeaa. He kiroilevat, saavat raivokohtauksia, ovat likaisia, heidät joudutaan desinfioimaan syöpäläisistä, he ovat monesti aliravittuja ja heillä on vieroitusoireita, kun he yrittävät olla ilman liimaa. Kuitenkin ajan mittaan Inge saavuttaa heidän luottamuksensa, he alkavat avautua hänelle, rakastavat häntä ja sanovat jopa äidiksi. He käyvät koulua, oppivat lukemaan jne ja jotkut menestyvät hyvinkin koulussa, mutta joltain lapsiparalta on liima niin tuhonnut aivot, etteivät numerot ja kirjaimet vain mene hänellä jakeluun. Hän unohtaa ne uudestaan ja uudestaan...

Osa kirjassa kerrotuista lasten kohtaloista on niin kovia, että varsinkin herkälle lukijalle se voi olla raskasta. Mutta toisaalta - me vain luemme näitä, kun taas moni katulapsi maailmassa joutuu elämään siinä todellisuudessa. Minusta olisi hyvä, kun mahdollisimman moni lukisi tämäntyyppisiä kirjoja. Asioista on hyvä tietää. Onhan olemassa katulapsityötä tekeviä lähetysjärjestöjä - jotain sellaista voisi ehkä alkaa tukea, jos itsellä on halua ja mahdollisuutta sellaiseen. Mutta en taas tarkoita minään vaatimuksena tätäkään... Yhdet tukevat yhtä työtä ja toiset toista - ja kolmannet eivät anna rahaa, vaan tekevät jotain aivan muuta.

Kirjan kirjoittaja on todellinen aarre, jollaisia on harvassa. Harva nimittäin jaksaa lähteä tekemään jotain noin kokonaisvaltaista työtä, hän kun ei pidä mitään vapaita, vaan asuu ja elää lasten kanssa lastenkodissa ja on käytettävissä yötä päivää. Ihme, että hän jaksaa.

Mutta toisaalta kun hän on itse näinkin jaksava ja kaikin puolin harvinainen ihminen, hän jossain kohtaa tuntuu suhtautuvan hiukan tuomitsevasti niihin, jotka eivät pysty samaan kuin hän. Heillä kun ovat vapaaehtoistyöntekijät ja muut vaihtuneet paljon ja väsyneetkin helposti, niin hän kirjoittaa, ettei työssä pidä katsoa kellosta, että nyt työaikani päättyi, ja ettei sitä voi parin kuukauden työn jälkeen väsyä ja sanoa, että minäpä lähden nyt lomalle. Jokaisesta ei kuitenkaan ole samaan mihin hänestä, esimerkiksi minulla ei olisi voimia noin vaativaan työhön. Kyllä Ojala itsekin myöntää toisessa kohdassa, että meillä eri ihmisillä on eri tehtävät. Mutta tietysti hän toivoisi kaikkien olevan kuin hän... hän, joka oli valmis uhraamaan jopa avioliittonsa rakastamiensa katulasten takia. Ei kai heille kirjan mukaan silti avioeroa tullut, mutta vaakalaudalla suhde kyllä oli.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisen kirja, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Loppuun ote kohdasta, jossa ensimmäinen kesäleiri on päättynyt eikä lastenkotia vielä ole, joten Ojala joutuu lähettämään lapset takaisin kadulle. Hän miettii, mihin he menevät...

...Alkoholisti-isän tai äidin luokse, liasta löyhkäävään huonepahaseen, ränsistyneen talon ullakolle, viemäriverkostoon, kerrostalon käytäväkomeroon, metalliautotalliin.

Toivon, että lapset yrittävät säilyttää tärkeimmät asiat muistissaan ja sydämessään. Ehkä koetut ilon ja toivon sirpaleet auttavat heitä kadulla jäämään henkiin - ja jättämään toisia henkiin.

Siellä he menevät, sisukkaina kuin voikukat, jotka nostavat päänsä kivierämaasta. En voi muuta kuin toivoa, että voikukkalapseni olisivat tarpeeksi sitkeitä.

Päivä Oy 2006, 191 sivua.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Mikko Pyhtilä: Reilusti tasan

Uusintapostaus tämäkin...

Tunnustan, että sisälläni asustaa pieni maailmanparantaja, ja siksi luin tämänkin kirjan. Kirjan, joka kertoo toisaalta maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta toisaalta siitä, miten jokainen ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa siihen, että tästä maailmasta tulisi edes vähän parempi paikka myös kehitysmaiden köyhille ja kovaosaisille ihmisille.

Kirjassa on paljon kovia faktoja aiheesta. Esimerkiksi 20 prosenttia maapallon väestöstä kuluttaa 80 prosenttia kaikista luonnonvaroista. Ja me suomalaiset, vaikka olemme pieni kansa, kulutamme kuudenneksi eniten luonnonvaroja koko maailmassa. Jos kaikki ihmiset kuluttaisivat yhtä paljon kuin me, tarvittaisiin neljä maapalloa tuottamaan raaka-aineet kaikkeen siihen kulutukseen. Luonnonvarojen väheneminen ja ilmastonmuutos taas vaikuttaa kaikkein pahimmin juuri kehitysmaiden köyhimpiin ihmisiin.

Samanaikaisesti kun meitä riivaa pakko ostaa koko ajan uutta ja uutta - esimerkiksi uusi ja parempi kännykkä, tietokone tai televisio, vaikka vanha on vielä aivan toimiva - kuudesosa maailman väestöstä näkee nälkää. Ja puolet maailman ihmisistä on äärimmäisen köyhiä - he joutuvat tulemaan toimeen alle euron tai puolentoista euron päiväansioilla.

Voimmeko me sitten tehdä asioille mitään, kun olemme vain pieniä ihmisiä... Kirja korostaa, että kyllä voimme. Kun tarpeeksi moni alkaa tehdä pieniä tekoja, niistä muodostuu yhdessä jotain isompaa, joka vaikuttaa. Aikoinaan orjuuskin saatiin lopetettua silloisesta maailmasta, kun ihmiset kieltäytyivät ostamasta orjatyövoimalla tuotettua kahvia ja teetä. Nythän orjuutta on taas maailmassa paljonkin, joten toimintaa tarvitaan...

Kirjassa reilummasta elämäntavasta käytetään sanaa tasaus, kuten jo kirjan nimestäkin näkyy. Pyhtilä - joka muuten on toiminut, ellei toimi vieläkin - Suomen Lähetysseuran työssä Tansaniassa, kertoo monipuolisesti erilaisista tasauksen keinoista, joita ovat muun muassa reilun kaupan tuotteiden ostaminen, kummilapsitoiminta ja ekologisempi elämäntapa. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja sisältää paljon konkreettisia vinkkejä siihen, millaisilla valinnoilla yksittäinen ihminen voi vaikuttaa.

Pyhtilä toteaa myös, ettei kulutuksen vähentämisen tarvitse tarkoittaa palaamista kivikauteen tai siirtymistä asketismiin, vaan se voi edelleen olla ihan täysipainoista elämää, jossa vain tehdään ekologisempia valintoja.

Kirjan lopussa on pitkä lähdeluettelo ja vielä pitempi linkkiluettelo erilaisista järjestöistä, jotka liittyvät muun muassa kehitysyhteistyöhön, kummilapsitoimintaan, luonnonsuojeluun ja lähetystyöhön. Siinäkin mielessä kirja on hyödyllinen tietopaketti. Tiedot on poimittu järjestöjen kotisivuilta syksyllä 2006, mutta ajantasaisempaa tietoa löytyy varmasti suunnilleen samoista osoitteista.

Loppuun otan kirjasta lainauksen botswanalaiselta professorilta James Amanzelta.

On todettu, että aikana, jolloin kirkkoisät tutkistelivat köyhien tarpeita, he korostivat, ettei kenelläkään ole oikeutta loisteliaaseen elämään, jos toisilta puuttuvat välttämättömimmätkin perustarvikkeet... Maapallon antimet olivat kaikkia ihmisiä varten. Tässä mielessä oli syntiä ja nurinkurista, jos yhdellä oli enemmän kuin hän tarvitsi toisten kärsiessä vakavasta puutteesta.

Suomen Lähetysseura 2007, 236 sivua + lähteet ja linkit kirjan lopussa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Martti Arkkila: Ihmisten kalastajia - välähdyksiä Afrikan lähetyksestä

Martti Arkkila on ollut ensimmäisen kerran Afrikassa jo lähetyslapsena. Nyt hän on itse siellä lähetystyössä ja kertoo tässä kirjassaan välähdyksiä työstä ja elämästä Afrikan eri maissa. Sambiasta ja Keniasta enemmän, mutta myös vierailuista Kongossa, Namibiassa, Sudanissa ja Ugandassa.

Elämä Afrikassa on niin värikästä kuin kuvitella saattaa, ja lisäksi tässä kirjassa kerrontaa värittävät myös hienot valokuvat. Ensimmäisinä tulijoita vastassa Sambiassa olivat lämpöaalto, jakarandat ja tuoksuvat appelsiinipuun kukat. Lusakan katujen varsia koristivat roskavuoret ja siellä leijaili voimakas pakokaasun haju. Vaikka oltiin kaupungissa, illan pimetessä alkoi kuulua sirkkojen siritys ja aamuvarhaisella kukkojen kilpalaulanta.

Niin Sambiassa kuin Keniassa ihmisten elämä on rahan perässä juoksemista, eikä vain rahan, vaan sen, mitä rahalla saa. Arkkila kertoo Kenian muuttuneen tässä asiassa hänen lapsuutensa jälkeen erilaiseksi. Onko tämä uusi elämäntapa valkoisten tuoma vai ovatko sen juuret syvemmällä ihmisen syntisessä luonnossa, kirjassa pohditaan.

Afrikasta löytyy myös kirkkokuntia ja seurakuntia joka lähtöön. Menestysteologia on vallannut alaa. Lisäksi esimerkiksi eräs Sambian luterilaisen kirkon seurakunta sijaitsi yhteisössä, jossa useimmat kuuluivat kansalliseen kirkkoon, jossa noituus ja kristinusko sekoittuivat. Toisaalla taas oli lasten perustama seurakunta, kun lapset olivat kyllästyneet aikuisten jumalattomuuteen ja halunneet perustaa raamatullisen seurakunnan.

Kristinusko näkyy Afrikassa eri tavalla kuin täällä meillä. Keniassa bussin kyljessäkin voi lukea suurilla kirjaimilla Jeesus Kristus on Herra. Ja kun Sambiaan valittiin uusi presidentti, Sambian kirkkojen järjestämässä kiitosjuhlassa hän puhui rohkeasti kristillisestä uskostaan ja sanoi, että kun Sambian kansa kehui olevansa kristitty kansa, sen oli myös elettävä Jeesuksen ohjeiden mukaan.

Kirjassa kerrotaan työn arjesta ja siitä, miten Jumala sen arjen keskellä toimii Afrikassa. Välillä on myös mietiskelyä Raamatun totuuksista, esimerkiksi kasteesta Arkkila kirjoittaa hienosti luvussa Veden lahja, oltuaan vierailulla Victorian putousten veden pauhussa. Evankelinen kun olen itsekin, en malta olla lainaamatta näitä kasteajatuksia.

... Israelin kansa puolestaan sai kasteen Mooseksen pilvessä kristillisen kasteen esikuvana. Vesi sekä hukutti että toi elämän. Nooan perhe pelastui arkissa veden kantamana. Sama vesi kuitenkin tuhosi jumalattomat. Vesi onkin yksi Raamatun puhuttelevimmista vertauskuvista. 

Pyhä kasteen vesi tuo Jumalan armon käsinkosketeltavan lähelle. Synti hukutetaan, mutta syntinen pelastetaan. Veden voimaa ei voi kuin ihmetellä. Victorian putouksilla sen voima oli suunnaton. Jyrkännettä alas pudotessaan veden pauhu täytti silmät ja korvat. Kaikki muu unohtui. Pyhän kasteen voima on Kristuksen sovintoveressä. Tämä veri tuo pelastuksen. Pyhä Henki lahjoittaa tämän veren kautta syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Pyhän kasteen vesi näyttääkin näin uskon silmin katseltuna veren punaiselta,  uskon korvilla puolestaan kuullaan tämän veden loiskeessa ilosanoma - Synnit poissa, autuutta oi, synnin maassa ken käsittää sen voi... Siionin Kannel 480

Tämä kirja on virkistävä tuulahdus Afrikan auringon alta ja kuvaus siitä, miten Jumala sielläkin toimii ja sanomaa pelastuksesta Jeesuksen veressä viedään eteenpäin. Kirja on myös ohut, joten se on helppo ja nopea lukaista.

Joitain kysymys- ja huutomerkkejä ynnä muita jäi minulla lainauksesta pois, kun edelleen kirjoitan vähän risaisella läppärillä. Korjailen niitä ehkä joskus...

Sley-Media Oy 2014, 94 sivua.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Jukka Sariola: Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan

Tässä taas yksi uusintapostaus vanhasta, pian sulkeutuvasta blogistani.

Kesällä 2014 koko Suomea järkytti uutinen kahden suomalaisen avustustyöntekijän murhasta Afganistanissa. Toinen heistä oli Seija Järvenpää, josta hänen läheinen ja pitkäaikainen ystävänsä Jukka Sariola kertoo tässä kirjassa. Kirjassa, joka valittiin vuoden 2015 kristilliseksi kirjaksi Suomessa.

Itselläni ei ollut iloa tuntea Seijaa millään tavalla, mutta minua on aina kiinnostanut lukea lehdistä muslimimaihin, myös Afganistaniin, liittyviä juttuja. Ja Seijan nimi oli jäänyt mieleen siinä yhteydessä, kun hän työskenteli afgaanipakolaisten parissa kotimaassa ollessaan.

Kun vihdoin luin tämän kirjan, sain edes jollain tavalla tutustua Seijaan, ja kirjan sivuilta hänestä välittyi kuva todella valoisana ja valloittavana persoonana, jonka olisi kyllä mielellään tuntenut. Koska kirjan kirjoittaja oli hänen läheinen ystävänsä eikä kuka tahansa elämäkertakirjailija, hän myös osasi piirtää kuvan ystävästään todella elävänä ja inhimillisenä ihmisenä.

Seija oli tavallinen ihminen, joka vain työskenteli suomalaiselle hyvin epätavallisessa ympäristössä. Hänellä oli monet kipuilunsa sekä työhön että yksityiselämäänsä liittyen. Monesti Afganistanissa käsittämättömältä tuntuva kulttuuri ja monikansalliset työkaverit koettelivat kärsivällisyyttä, mutta kuitenkin Seija tuntui rakastavan sitä maata ja halusi palata sinne takaisin.

Kirja kertoo  nimensä mukaisesti myös Seijan ja Jukan ystävyydestä. Se oli niin syvä ja läheinen ystävyys, etteivät pitkät välimatkatkaan voineet heitä etäännyttää toisistaan. Itse paljon muuttaneena voin vain kadehtia tuollaista ystävyyttä, koska itselläni yhteydenpito on monesti jäänyt satunnaiseksi, kun ystävät ovat jääneet kauas. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla yksi noin hyvä ystävyys kuin Seijalla ja Jukalla oli. Valitettavasti se vain päättyi traagisesti... Osanottoni Jukalle, jos hän joskus tämän lukee. Kirjan loppua ei voinutkaan lukea itkemättä.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Olin vähän sanaton sen luettuani, joten en silloin - siihen aikaisempaan blogiin tätä tekstiä kirjoittaessani - osannut tämän pitemmin ja kaunopuheisemmin siitä kertoa, mutta voin lämpimästi suositella sen lukemista jokaiselle. Lopussa on myös monen sivun kuvaliite, joka elävöittää kirjan kerrontaa.

Toivon, että arvokas avustustyö Afganistanissa voi jatkua, ja niin varmasti Seijakin toivoisi.

Kustannus Oy Uusi Tie 2015, 160 sivua + kuvat.