torstai 20. lokakuuta 2016

Inge Ojala: Sori, että mä olen olemassa

Virolainen Inge Ojala on nainen oikealla paikalla. Hän työskenteli aikaisemmin 15 vuotta sairaanhoitajana psykiatrisella osastolla ennen kuin ryhtyi auttamaan Tallinnan Koplin kaupunginosan katulapsia. Koulutuksensa, työkokemuksensa ja sinnikkään luonteensa ansiosta juuri hän olikin oikea ihminen niin vaativaan työhön. Eikä se ole hänelle vain jokin työ, vaan hän on käytännössä äiti perustamansa kristillisen lastenkodin lapsille.

Tosin nykyhetkestä en tarkkaan tiedä, kun hän on kirjoittanut tämän kirjan loppusanat jo vuonna 2001. Kirja on ilmestynyt suomeksi kymmenen vuotta sitten. Mutta toivottavasti katulasten auttaminen on saanut jatkua.

Tämä kirja on todella koskettava. Siinä kerrotaan paljon riipaisevia ihmiskohtaloita, jotka voivat järkyttää meitä hyvinvointimme keskellä eläviä. Tuntuu vaikealta tajuta, että niin lähellä meitä voi olla jotain tällaista. Lasten elämänkohtalot ovat toinen toistaan järkyttävämpiä. Heidän vanhempansa juovat tai ovat väkivaltaisia, jos yleensäkään enää elävät, äidit voivat olla prostituoituja ja laittavat tyttärensäkin jo nuorena kadulle itseään myymään. Lapset asuvat ties missä kylmissä loukuissa, haistelevat liimaa, tappelevat ja varastelevat. Yksikin lapsi poltti tupakkaa jo neljävuotiaana. Toisten lasten mielestä oli ollut hauskaa opettaa se hänelle.

Inge Ojala lähtee kirjassaan suoraan kertomaan kohtaamistaan lapsista - hän ei kerro, miten hän alunperin heihin tutustui ja mistä kaikki sai alkunsa. Mutta aluksi hän vei heille ruokaa sinne johonkin Koplin kurjan kaupunginosan murjuun, jossa he majailivat. Sitten hän perusti luterilaisen Peetelin kirkon yhteyteen päiväkeskuksen lapsille ja lopulta toiminta laajeni lastenkodiksi.

Varsinkin aluksi kadulta tulevien lasten kanssa on vaikeaa. He kiroilevat, saavat raivokohtauksia, ovat likaisia, heidät joudutaan desinfioimaan syöpäläisistä, he ovat monesti aliravittuja ja heillä on vieroitusoireita, kun he yrittävät olla ilman liimaa. Kuitenkin ajan mittaan Inge saavuttaa heidän luottamuksensa, he alkavat avautua hänelle, rakastavat häntä ja sanovat jopa äidiksi. He käyvät koulua, oppivat lukemaan jne ja jotkut menestyvät hyvinkin koulussa, mutta joltain lapsiparalta on liima niin tuhonnut aivot, etteivät numerot ja kirjaimet vain mene hänellä jakeluun. Hän unohtaa ne uudestaan ja uudestaan...

Osa kirjassa kerrotuista lasten kohtaloista on niin kovia, että varsinkin herkälle lukijalle se voi olla raskasta. Mutta toisaalta - me vain luemme näitä, kun taas moni katulapsi maailmassa joutuu elämään siinä todellisuudessa. Minusta olisi hyvä, kun mahdollisimman moni lukisi tämäntyyppisiä kirjoja. Asioista on hyvä tietää. Onhan olemassa katulapsityötä tekeviä lähetysjärjestöjä - jotain sellaista voisi ehkä alkaa tukea, jos itsellä on halua ja mahdollisuutta sellaiseen. Mutta en taas tarkoita minään vaatimuksena tätäkään... Yhdet tukevat yhtä työtä ja toiset toista - ja kolmannet eivät anna rahaa, vaan tekevät jotain aivan muuta.

Kirjan kirjoittaja on todellinen aarre, jollaisia on harvassa. Harva nimittäin jaksaa lähteä tekemään jotain noin kokonaisvaltaista työtä, hän kun ei pidä mitään vapaita, vaan asuu ja elää lasten kanssa lastenkodissa ja on käytettävissä yötä päivää. Ihme, että hän jaksaa.

Mutta toisaalta kun hän on itse näinkin jaksava ja kaikin puolin harvinainen ihminen, hän jossain kohtaa tuntuu suhtautuvan hiukan tuomitsevasti niihin, jotka eivät pysty samaan kuin hän. Heillä kun ovat vapaaehtoistyöntekijät ja muut vaihtuneet paljon ja väsyneetkin helposti, niin hän kirjoittaa, ettei työssä pidä katsoa kellosta, että nyt työaikani päättyi, ja ettei sitä voi parin kuukauden työn jälkeen väsyä ja sanoa, että minäpä lähden nyt lomalle. Jokaisesta ei kuitenkaan ole samaan mihin hänestä, esimerkiksi minulla ei olisi voimia noin vaativaan työhön. Kyllä Ojala itsekin myöntää toisessa kohdassa, että meillä eri ihmisillä on eri tehtävät. Mutta tietysti hän toivoisi kaikkien olevan kuin hän... hän, joka oli valmis uhraamaan jopa avioliittonsa rakastamiensa katulasten takia. Ei kai heille kirjan mukaan silti avioeroa tullut, mutta vaakalaudalla suhde kyllä oli.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisen kirja, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Loppuun ote kohdasta, jossa ensimmäinen kesäleiri on päättynyt eikä lastenkotia vielä ole, joten Ojala joutuu lähettämään lapset takaisin kadulle. Hän miettii, mihin he menevät...

...Alkoholisti-isän tai äidin luokse, liasta löyhkäävään huonepahaseen, ränsistyneen talon ullakolle, viemäriverkostoon, kerrostalon käytäväkomeroon, metalliautotalliin.

Toivon, että lapset yrittävät säilyttää tärkeimmät asiat muistissaan ja sydämessään. Ehkä koetut ilon ja toivon sirpaleet auttavat heitä kadulla jäämään henkiin - ja jättämään toisia henkiin.

Siellä he menevät, sisukkaina kuin voikukat, jotka nostavat päänsä kivierämaasta. En voi muuta kuin toivoa, että voikukkalapseni olisivat tarpeeksi sitkeitä.

Päivä Oy 2006, 191 sivua.

2 kommenttia:

  1. Tuskin voisin itse lukea tuota, sillä sen jälkeen rupeaisi kaikki maailman pahuus mielessä liikaa pyörimään. Niin luulen. Mutta tulipa mieleeni tästä jutustasi taho, joka juuri auttaa vaikeissa oloissa eläviä lapsia ja nuoria, ja heidän vanhempiaankin. Mission Possible auttaa itäeuroopan lapsia ja perheitä: http://mp.org/fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että siitä kirjasta voi kyllä ahdistua. Kylläkin kirjan lapsille kävi hyvin, kun he pääsivät kristilliseen lastenkotiin, mutta kaikille ei niin hyvin käy...

      Poista

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.