tiistai 27. joulukuuta 2016

Bo Giertz: Johanneksen ilmestys

Kiinnostuneena lukemaan lisää luterilaista opetusta lopunajoista luin tämänkin kirjan. Tässä Bo Giertz käy läpi ja selittää Johanneksen ilmestystä lyhyesti ja yksinkertaisesti. Ja myös hyvin asiallisesti ja kiihkottomasti.

Siitä tässä kirjassa pidinkin - tässä ei lähdetty rakentelemaan mitään omasta päästä keksittyjä teorioita, joita olisi sitten esitelty varmana totuutena. Ei mitään villejä veikkauksia suuntaan eikä toiseen. Giertz myöntää uudestaan ja uudestaan, että monen ennustuksen kohdalla emme voi vielä tietää, mitä ne tarkoittavat ja miten ne tulevat toteutumaan. Mutta joka elää, se näkee. Silloin kun on itse kunkin ennustuksen toteutumisen aika, kristityt kyllä varmasti tietävät, mistä on kysymys. Ja tietävät juuri sen verran kuin Jumala tahtoo ihmisen tietävän, ei enempää eikä vähempää.

Giertzin kirjassa ihailin hänen Raamatun tuntemustaan ja taustatietoaan. Hän ei esitä mitään mutu-tunteesta lähteviä arveluja tässä kirjassa.

Giertz kertoo Johanneksen saaneen ilmestyksensä aikana, jolloin kristittyjä kovasti vainottiin, ja siksi tämä ilmestys oli heille suureksi rohkaisuksi siitä, että joka vain kestää loppuun asti, pelastuu, ja paha saa ajallaan palkkansa.

Mielenkiintoinen oli ajatus, että historiassa tietyt asiat toistuvat sykleinä, joissa vain kerta kerralta pahuus lisääntyy, ja siksi jotain näistä ennustuksista on voitu monina aikoina nähdä toteutuvan, vaikka vielä odottavatkin ne viimeisten aikojen kaikkein pahimmat vaiheet. Mutta meille kristitylle nekin ovat rohkaisuna nostamaan päämme, sillä vapautuksemme on lähellä, kuten Jeesus sanoi.

Esimerkkinä Giertzin opetuksesta pieni pätkä kristittyjä monesti mietityttäneestä pedon luvusta:

Muutamat ovat sitäkin mieltä, ettei Johannes lainkaan kehota kuulijoitaan menemään kotiin laskemaan. Ehkä hän vain esittää heille kysymyksen: Mikä luku teistä on sopiva? Sitten hän antaa itse vastauksen: 666. Koska 7 oli Jumalan luku, oli 6 askelen siitä jäljessä, toistettiinpa se kuinka monta kertaa tahansa. Ja juuri tämä on tunnusomaista pedolle. Sen koko pelottava valta ei kuitenkaan riitä enempään kuin siihen, että se jää askelen Jumalasta jälkeen ja vetää lyhyemmän korren.

Mutta jälleen kristitty joutuu sanomaan: Sinä päivänä, kun meidän tarvitsee se tietää, me tulemme sen myös ymmärtämään. Sitä ennen arvailu on hyödytöntä.

SLEY-Kirjat Oy 1986, 133 sivua.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Viivi Rajamäki: Parhailla päivillä on siivet

Tällaisia vähänkin vanhempia kristilllisiä romaaneja ei välttämättä löydä kuin kirpputorilta ja sellainen kirpparilöytöhän tämäkin romaani oli. Vaikka kirjoittaja on näköjään ollut lapsuuteni naapurikunnan pappilan emäntä, en silti muista kuulleeni tästä kirjasta mitään - tai ehkä olen vain unohtanut, kun olen silloin ollut niin pieni ja aikaa on kulunut pitkästi.

Kirjassa helsinkiläisen Sinikan elämä murskautuu yhdessä yössä, kun hän saa tiedon miehensä äkillisestä kuolemasta auto-onnettomuudessa. Sinikka menee aivan lukkoon, masentuu ja sulkeutuu itseensä kuukausien ajaksi.

Surunsa keskellä hän kuitenkin saa lohtua löytämästään uskosta ja lopulta noinkin raskas masennus katoaa mielestäni yllättävän kevyesti yhdessä hetkessä. Tämän jälkeen kirjassa ei enää paljon surusta puhutakaan, aivan kuin Sinikka olisi noin helposti päässyt täysin sen yli. Minä en toki ole mikään surun asiantuntija, joten en mene sanomaan kenellekään, en edes romaanihenkilölle, miten pitäisi tai ei pitäisi surra. Itselläni on enemmän kokemusta suremattomasta surusta, joten ei ole varaa saarnata kenellekään.

Joka tapauksessa luulin tämän olevan kirja surusta ja menetyksestä ja siksi oikeastaan vähän arastelinkin sen lukemista, mutta loppujen lopuksi suru sivuutetaan kirjassa nopeasti. Sen sijaan tämä on kirja siitä, miten Sinikka kaiken jälkeen selviytyy ja pääsee uudestaan elämään käsiksi. Hän viettää seuraavan kesän sisarustensa luona maatilalla, joka on hänen lapsuudenkotinsa, ja siitä kesästä lähtevät liikkeelle aivan uudet prosessit hänen elämässään. Hän löytää uuden suunnan elämälleen, toivoa ja uutta innostusta.

Kirjassa onkin aika paljon leppoisaa maalaiselämän ja -idyllin kuvausta ja siinä se on parhaimmillaan. Joskus on kiva lukeakin jotain tällaista, missä tavallisille ihmisille tapahtuu ihan tavallisia asioita ja arjessa on pieniä iloja, ei mitään draamaa.

Piristävänä yksityiskohtana kirjassa on paljon menneen maailman asioita - siinä ihmiset teitittelevät toisiaan aivan yleisesti, keskustellaan siitä onko naisen parempi olla töissä vai kotirouvana, eräs koulupoika joutuu suorittamaan ehtoja jne.

Kaiken taustalla kirjassa vaikuttaa herännäisyys, joka tulee Sinikan elämään uskovaisen äidin perintönä. Sinikan löytämä usko näyttäytyy hänen elämässään turvallisena ja vakaana pohjavireenä. Se ei ole mitään suurta eikä mahtipontista. Pieni ihminen saa luottaa suureen Jumalaan.

Ote Sinikan ja erään toisen naisen keskustelusta.

- Jokaisella taitaa olla omat taakat, joita on Isän eteen kannettava. Hän kai sitten on se, joka niitten painon punnitsee.
- Niin, ja minä luulen, että hän ei vertaile niitä kenenkään toisen painoihin, vaan siihen, mitä Jeesus niitten takia kärsi. Ja Jeesus on sanonut, että anna hänelle anteeksi, minä rakastan tuota ihmistä. Kuka silloin on oikeutettu asettelemaan ehtoja ja pääsyvaatimuksia, kun kerran asia on sovittu Isän ja Pojan kesken. Me syntiset ja syylliset saamme turvallisesti  taapertaa Jeesuksen askelissa.

Tämä on siis tarina selviytymisestä, toivosta ja uudesta alusta, ei niinkään surusta kuten aluksi luulin.

Tästä kirjasta myös blogissa Kaikkea kirjasta. Postaus löytyy täältä: https://kaikkeakirjasta.blogspot.fi/2017/02/parhailla-paivilla-on-siivet.html?showComment=1486208587408#c121114841954091096

Kaikkea kirjasta -blogista löytyy muitakin kristillisiä kirjoja.

Kirjapiiri Oy 1980, 230 sivua. Ilmestynyt ensimmäisen kerran Herättäjä-Yhdistyksen kustantamana 1977.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Petri Hiltunen: Kuin salaman leimahdus - Jeesus tulee takaisin

Kyllästyneenä moniin kuulemiini levottomiin ja sekaviin lopun aikojen spekulaatioihin halusin lukea luotettavan ja tervehenkisen luterilaisen kirjan aiheesta, ja tässä se nyt on, olkaapa hyvät.

Kirjassa teologian tohtori Petri Hiltunen keskittyy siihen, mitä ns. salaista ylöstempausoppia opettavat asiasta sanovat ja mitä taas Raamattu sanoo. Käy ilmi, että 1800-luvulla alkunsa saanut ylöstempausoppi vetää hyvinkin hatusta kaikenlaisia tulkintoja, joilla he saavat Raamatun puhumaan oppinsa puolesta.

Perinteisen luterilaisen raamatuntulkinnan mukaan tulee hämärät raamatunkohdat tulkita selvien kohtien valossa, kirjoittaa Hiltunen. Ylöstempausopin kannattajat taas tekevät täysin päinvastoin eli hämärtävät selvän tekstin epäselvien kohtien omituisilla ja todistamattomilla selityksillä. Sitähän olin itsekin aina ihmetellyt - miten he eivät näe, mitä Raamatussa aivan selvästi sanotaan...

Kristikunta oli todella jo 1800 vuotta opettanut hyvin selkeästi lopun ajoista, mutta sitten kuvioihin tuli mies nimeltä Darby, jonka oppeja puolestaan Hal Lindsey lähti 1900-luvulla levittämään. Lindsey jopa ennusti Jeesuksen tulevan vuonna 1981, ja vaikka hän itse oli sanonut, että oikea profeetta ei erehdy missään, hän itse kuitenkin erehtyi. Lisäksi Lindseyn mielestä ylöstempauksen ajatteleminen oli suunnilleen tärkeintä mitä kristitty voi tehdä nykypäivänä.

Lindseyn opit ovat levinneet Suomessakin laajasti - ja niillä on ollut tilaa levitä, koska luterilainen kirkko ei paljoa puhu lopun ajoista, kuten Hiltunen kirjassaan toteaa. Toivoisikin, että luterilaisetkin sen verran opettaisivat tästä aiheesta, että kristityt heräisivät ajattelemaan, miksi he uskovat johonkin vasta 1800-luvulla keksittyyn uuteen oppiin.

Tässä erittäin hyvässä ja selkeässä kirjassaan Petri Hiltunen käy läpi, mitä Jeesuksen paluuseen liittyen sanotaan missäkin Raamatun osassa. Ja kerrankin tunsin saavani lopun ajoista sellaista opetusta, ettei pääni mennyt entistäkin enemmän pyörälle, kuten noiden ns. pretribulationististen dispensationalistien kanssa aina käy... eli ylöstempausopin kannattajien.

Hiltunen puhuu siitä, miten jännittävät arvailut ja spekuloinnit lopun ajoista helposti kiinnostavat uskovia enemmän kuin veren evankeliumi - ajatellaan, että pelastus on jo selvä asia ja nyt voidaan ns. edetä tulevaisuuden ennusteluun. Kuitenkin meidän elämässämme tulisi aina tärkeimpänä olla armoa armon päälle. Mielikuvitukselliset tulevaisuuden kaavailut voivat jopa olla johtamassa ihmisten hengellistä elämää väärille raiteille, Hiltunen toteaa.

Kristityn ei pidä odottaa pääsevänsä pakoon vainoja, jotka selvästi kuuluvat meidän osaamme Raamatun mukaan, mutta meidän ei tarvitse myöskään pelätä, vaan saamme päivän kerrallaan elää luottavaisesti Jeesuksen kanssa, joka on meidän kanssamme nyt ja myös tulevina päivinä, mitä ikinä ne tuovat. Ja kun lopun aikojen merkkejä maailmassa näkyy enemmän ja enemmän, sehän on vain merkki siitä, että meidän vapautuksemme on lähellä, kuten Jeesus sanoi.

Eskatologiasta ja luterilaisesta opetuksesta kiinnostuneille tämä on erittäin suositeltava kirja. Kyllä jotkut asiat jäivät nytkin minulle auki, mutta eipä kai lopun aikojen tapahtumista voi aukotonta tietoa kenelläkään ollakaan. Eikä ole tärkeintä, että tietää ja osaa ennustaa kaiken, mitä on tulossa, vaan todella elää Jeesuksen kanssa tätä päivää.

Erityisesti ylöstempausopin hämmentämien toivoisin joukolla lukevan tämän kirjan. Tässä käydään Raamatun kohtia aika kirjaimellisesti läpi, ei siis esitetä mitään villejä arvauksia eikä lueta rivien väliin sellaista, mitä siellä ei ole. Kun esimerkiksi Jeesus sanoo Raamatussa tulevansa takaisin niin, että kaikki sen näkevät ja kuulevat, niin näin se tämänkin kirjan mukaan myös tapahtuu. Eikä siinä ole mitään epäselvää.

Raamatun oman ilmoituksen perusteella ei huomiota kuitenkaan pitäisi kohdistaa maailmantapahtumiin vaan Kristukseen. Me emme ole kulkemassa kohti persoonattomia tapahtumia vaan kohti jumalallisen persoonan, rakkaan Vapahtajan näkyvää paluuta. Ajan merkkien tarkkailu johtaa pahimmillaan siihen, ettei enää näe järven Tyynnyttäjää vaan ainoastaan aallot. Katastrofien seuraaminen ja niiden päivittely ruokkii ihmisen jännityksen kaipuuta, mutta harvoin hänen hengellistä nälkäänsä. Kristuksen ylösnousemisen katselu ja hänen paluunsa odotus sen sijaan vahvistavat sekä uskoa, toivoa että rakkautta. 

Perussanoma Oy 2007, 160 sivua.

torstai 15. joulukuuta 2016

Mika Waltari: Feliks Onnellinen

Tällä kertaa vähän merkillisempi teos - itsensä Mika Waltarin romaani Feliks onnellinen. Kirjan päähenkilö Feliks on neuroottinen ja ahdistunut pieni mies, joka kokee, että Jumala pakottaa hänet kiertämään kaduilla, jossa hänen on joka päivä kerrottava jollekin Jeesuksesta. Siellä hän sitten ahdistuneena kulkee suoriutuakseen jokapäiväisestä raskaasta taakastaan, minkä jälkeen hänellä on aina helpottunut olo. Tosin hän joutuu matkan varrella mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin erilaisia värikkäitä persoonia kohdatessaan.

Feliks ei ole pelkästään neuroottinen, vaan psyykkisesti sairas, mikä käy hyvinkin selväksi kirjaa lukiessa. Sairaus värittää hänen jumalakuvaansa negatiivisesti. Näin Feliks itse kuvaa suhdettaan Jumalaan:

Ja minut, tämän raadon, lähetät ilmoittamaan iloista sanomaa. Säikyttämään viattomia ihmisiä, joille muutenkin olet kasannut murhetta ja huolta tästä heille antamastasi elämästä. Itse en ole viaton, koska ilmestyit minulle ja pakotit minut. Mutta muut ovat viattomia niin kauan kuin eivät sinua tunne. Totta vie, ei ole kauheampaa kohtaloa kuin syntyä kristityksi tähän kuoleman maailmaan. Itse sen vielä jotenkuten kestäisin, mutta en voi, en jaksa, en saa kutsua ja raastaa muita samaan hirveään ahdistukseen. Sillä vain ahdistuksen sinä annat minulle ja vain ahdistuksen läpi pisaroi sinun hirvittävä armosi. Sinun hirveä, nöyryyttävä, kauhea armosi, Herra.

Kuulostaa rankalta, mutta sen verran olen elämää nähnyt, että kaikki se, mitä kirjassa kerrotaan Feliksistä ja hänen uskostaan, on hyvinkin aidon tuntuista ja uskottavaa kuvausta erään psyykkisesti sairaan ihmisen todellisuudesta. Myös tuo ylläoleva sitaatti.

Kuin pahantekijä hiivin kaduilla löytääkseni avuttoman uhrin, hän kuvaa vastentahtoista tehtäväänsä ilosanoman kertojana. Feliks reppana ei ole itse löytänyt ilosanomaa omalle kohdalleen, siksi kaikki on hänelle suorittamista ja Jumala on vaativa tyranni.

Eräänä päivänä taas katuja mittaillessaan hän tapaa vanhan ystävän, jota ei ole nähnyt 30 vuoteen. Mies tulee Feliksin luo kylään ja he päätyvät syvällisiin keskusteluihin. Näitä keskusteluja sitten seuraa kirjassa pitempäänkin ja jossain vaiheessa vielä kolmas mies liittyy seuraan. Siinä usko ja epäusko ottavat mittaa toisistaan. En pysynyt läheskään koko aikaa heidän ajatuksenjuoksunsa perässä ja mietin jo, että onkohan tämä ihan järjetön kirja.

Mutta erinäisten vaiheiden jälkeen päästään loppuratkaisuun, ja sen verran voin paljastaa, että lopussa kiitos seisoo eli kannatti lukea loppuun asti. Jos olisi keskeyttänyt lukemisen siinä turhautumisen kohdalla, olisi menettänyt sen, mitä Waltari lopulta halusi tällä kaikella kertoa. Mutta en tietenkään aio paljastaa loppuratkaisusta enempiä.

Joka tapauksessa kaiken jälkeenkin Feliks pysyy psyykkisesti sairaana, mutta sellaisenaan ja ajoittain sekavanakin hän on Jeesukselle rakas ja arvokas. Minusta Waltari suhtautuu päähenkilöönsä lämmöllä ja myötätunnolla, ja samoin Jumala rakastaa meistä jokaista - heikointakin kulkijaa.

WSOY 1958, 213 sivua.
Loppuun vähän nostalgiaa eli lukemani kirja oli vanha kirjaston kirja, jossa oli vielä tämä lainauslappukin tallella...

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Antonio Paleario : Ristiinnaulittu Kristus ja hänen armotyönsä

Tämän kirjan kirjoittaja eli 1500-luvun Italiassa eli oli Lutherin ja uskonpuhdistuksen aikalainen. Uskonpuhdistuksen hengessä hänkin kirjansa kirjoitti. Paavinvallan alla eläessään hän joutui maksamaan tästä kirjasta kovan hinnan - vaikka hän ei ollut kirjoittanut sitä omalla nimellään, hänet saatiin selville ja hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän koki marttyyrikuoleman ja hänet hirtettiin ja poltettiin yhdessä kirjojensa kanssa.

Näitä kirjoja oli levitetty aika laajasti, mutta melkein kaikki saatiin kerättyä ja tuhottua. Vasta vuonna 1847 Ranskasta onnistuttiin löytämään kirjan englanninkielinen käännös, ja pian tämän jälkeen löytyi myös alkukielinen eli italiankielinen kirja. Näin Paleario siis tavallaan nousi vielä haudastaan julistamaan sanomaansa.

Kirja kertoo tiiviisti ja selkeästi evankeliumin perusasiat. Me emme pelastu omilla hyvillä teoillamme emmekä ansioillamme, koska sellaisia ei meillä ole. Hyvätkin tekomme, jos niillä jotain yritämme ansaita, ovat pahoja. Pelastus tulee yksin armosta Kristuksen ristintyön tähden. Se, joka jo on pelastunut ja vanhurskautettu, voi sitten tehdä hyvääkin, ja nämä tekomme - epätäydellisyydessäänkin - Jumala katsoo hyviksi, mutta ei siis pelastaviksi edelleenkään.

Paleario kirjoittaa myös siitä, kuinka usko ilmenee sekä Jumalan että lähimmäisen rakastamisena, ja kertoo pyhityksestä. Kristus on meidän vanhurskautemme ja pyhityksemme, mutta synnit anteeksi saatuamme haluamme pyrkiä elämään pyhää elämää. Jonkin verran minusta kyllä uskovaisen rima nousi korkealle tässä kirjassa, niin armokeskeinen kuin se pyrkii olemaankin. Niinpä erään sivun alareunassa onkin ilmeisesti suomentajan huomautus, että tämä kirja on kirjoitettu tiettynä aikana tietyssä maassa, jossa oli vaikeaa olla kristitty, ja siksi Jumala varmasti oli Paleariollekin antanut tavallista suuremman uskon. Kyseisen sivun alareunassa todetaan, että usko on kuitenkin uskoa, vaikka se ei olisikaan yhtä voimallista kuin millaiseksi kirjoittaja sen tässä kuvaa.

Luvussa kuusi kerrotaan siitä, miten uskomme voi vahvistua ja säilyä. Palearion mukaan voimakkaimmat aseemme taistelussa epäuskoa vastaan ovat rukous, Herran pyhä ehtoollinen sekä se, että ajattelemme ahkerasti kasteemme liittoa ja armonvalintaa. Kasteesta hän muuten kirjoittaa melko lyhyesti ja ohimennen, mutta ehtoollisesta enemmänkin, korostaen sen merkitystä myös uskovien yhteyden ateriana.

Kirjan esipuheen kirjoittaja hehkutti kovasti, miten sekä synti että armo olivat hänelle kirkastuneet tätä kirjaa lukiessa. Omalla kohdallani en aivan noin voimakkaasti kokenut varsinkaan sitä armoa - minusta tässä kirjassa korostui niin paljon pyhityksen merkitys, vaikka armoon monet kerrat viitattiinkin.

Esimerkiksi yhdessä kohdassa Paleario toteaa, että jos joku ei usko, että Jumala on hänen armollinen ja lempeä Isänsä, hän ei voi olla todellinen uskova. Näinkin se toisaalta on, mutta on myös niin, että monilla voi taustastaan johtuen olla vaikeuksia uskoa Jumalaan armollisena ja lempeänä.

Myös joissain kohdissa ainakin itsestäni tuntui kuin usko olisi ollut Kristuksen tilalla, varsinkin tässä - On myös totta, että yksin usko sovittaa ja pyyhkii pois synnit. Uskollahan vain otetaan pelastus vastaan, mutta eiköhän se ole Jeesus, joka ne synnit sovittaa ja pyyhkii pois synnit, ei meidän oma uskomme...

Mutta kyllä tämä aivan hyvä ja antoisa kirja muuten oli. Itse kuitenkin pidän enemmän Lutherista. Joka tapauksessa aika puhuttelevaa oli lukea tätä kirjaa nyky-Suomessa ja ajatella, että tällaisen tekstin kirjoittamisen takia Paleario joutui vankilaan ja kärsi marttyyrikuoleman.

Perussanoma Oy 2011, 108 sivua. Kielellisesti uudistettu vuoden 1875 suomennoksen pohjalta.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot

Tämän kirjan takakannessa on puhutteleva ja pysäyttävä sitaatti. Jotta paha voittaisi, riittää että hyvät ihmiset eivät tee mitään. - Edmund Burke -

Kirjan tarkoituksena onkin rikkoa seksiperäisen ihmiskaupan ympärillä vallitseva hiljaisuus, se kun ei ole mikään muodikas puheenaihe. Vaikka maailmassa on jo yli 27 miljoonaa ihmiskaupan uhria, joista suurin osa seksiperäisen ihmiskaupan uhreiksi joutuneita naisia ja lapsia, niin eipä tästä aiheesta paljoa puhuta. Sekä yksilöt että yhteiskunta ovat korkeintaan todenneet oman voimattomuutensa tämän asian edessä, siis ainakin ne, jotka eivät ole välinpitämättömiä.

Välinpitämättömyyttäkin nimittäin tietysti on. Kirjassa jopa eräs seksiä ostava mies sanoo, ettei hän välitä, onko hänen käyttämänsä prostituoitu ihmiskaupan uhri vai ei. Hän vain haluaa saada itselleen sen nautinnon, josta maksaa. Näin sydämettömiä ihmiset voivat olla.

Pakkoprostituutioon johtaa useimmiten köyhyys. Silloin tytöt ja naiset ovat helposti tuttavien huijattavissa muka hyväpalkkaisiin töihin ulkomaille, mutta lopulta he huomaavatkin olevansa vangittuina ja heidät pakotetaan väkivalloin prostituutioon.

Kaiken lisäksi Euroopasta on viime vuosina tullut kansainvälisen ihmiskaupan suurin kohdealue, joten eurooppalaisten ei pitäisi sulkea silmiään tältä asialta. Myös netti on lisännyt pakkoprostituutiota, koska pornon kysyntä on valtavaa. Ja tämän kirjan mukaan naisia pakotetaan pornoelokuviin raiskaamalla ja hakkaamalla, jopa huumaamallakin.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen - josta en tosin ole varma, missä maassa se on tehty - mukaan puolet uskovista miehistä ja viidesosa uskovista naisista oli koukussa pornoon. Pastoreiden keskuudessa vuonna 2002 tehty kysely puolestaan osoitti, että 54 prosenttia pastoreista oli katsonut pornoa kuluneen vuoden aikana ja heistä 30 prosenttia oli vieraillut pornosivustoilla edellisen kuukauden aikana. Näin suuret luvut siis uskovaisillakin, joten parannuksen paikka tässä olisi monella.

No, sitten on kerrottava, että minä itse olen nainen ja naisena minulle tällaisen kirjan lukeminen oli raskasta ja ahdistavaa, koska raiskaukset, seksuaalinen hyväksikäyttö ja prostituutioon pakottaminen on pahinta, mitä näin naisena voi kuvitella - muun väkivallan, kidutuksen ja kiusaamisen ohella. Lisäksi näitä naisia ei tosiaan pelkästään raiskata ja pakoteta seksityöhön, vaan heitä saatetaan kiduttaakin ym. ym... Tässä kirjassa kerrottiin niin raakaa faktaa tästä kaikesta, että puolessavälissä minun oli vain pakko pitää taukoa. Ja kun muutaman viikon kuluttua yritin aloittaa lukemista siitä, mihin olin jäänyt, en vain enää pystynyt. Siksi vain selasin kirjan loppuosan ja lueskelin valittuja paloja sieltä täältä.

Mutta toivon, että mahdollisimman moni, joka ei ota tätä asiaa niin raskaasti kuin minä, lukisi tämän kirjan kokonaan ja miettisi, onko jotain, mitä minä omalta pieneltä osaltani voin tehdä. Pienetkin teot ovat tärkeitä, vakuuttaa Pia Rendic.

...kaikilla meidän tekemisillämme tai tekemättä jättämisillämme on omat seurauksensa. Vaikka jokin asia saattaa tuntua meistä merkityksettömältä tai jopa turhalta, emme ikinä voi tietää, mikä merkitys sillä on Jumalan valtakunnassa. Yhden ihmisen auttamisella Jumalan lapseksi voi olla suurempi merkitys kuin tuhatpäisen seurakunnan johtamisella. Siksi onkin tärkeää, että emme aliarvioi niitä tekoja, joita jokainen voi tehdä taistelussa ihmiskauppaa vastaan. Toisen tehtävä on rukoilla uhrien ja heitä auttavien ihmisten puolesta, toisen tehtävä on kerätä varoja työlle, kolmas jalkautuu työhön ruohonjuuritasolle, kun taas neljäs vaikuttaa ihmiskaupan estämiseksi ministeriötasolla. Kaikki tehtävät ovat yhtä arvokkaita, ja niitä kaikkia tarvitaan, kirjoittaa Rendic.

Vähän myöhemmin hän vielä jatkaa, että juuri se yksi avun saanut nainen voi olla ratkaiseva, sillä ehkä juuri hän alkaa auttaa muita uhreja eteenpäin. Siksi yhdenkin ihmiskaupan uhrin vapautuminen on suuri asia, vaikka uhreja onkin miljoonia. Eikä Jeesuskaan käskenyt meitä tekemään hyvää miljoonille, vaan kaikki mitä te olette tehneet yhdelle, sen te olette tehneet minulle. Kukaan ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta jokainen meistä voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman, kuten sanonta kuuluu.

Osoitteesta http://www.vapautauhri.fi/ saa halutessaan lisätietoa seksiperäiseen ihmiskauppaan liittyen ja sitä kautta voi mm. allekirjoittaa kansalaisaloitteen seksin ostamisen kriminalisoimiseksi. Ja jos haluaa tukea taloudellisesti ihmiskaupan uhrien auttamiseksi tehtävää työtä Euroopassa, siihen löytyy mahdollisuus ainakin täältä http://suuressamukana.fi/lahjoituskohde/apua-ihmiskaupan-uhreille/ 

Kustannus Oy Uusi Tie 2015, 222 sivua. Kirjan lopussa laaja lähdeluettelo.

torstai 8. joulukuuta 2016

Olavi Rimpiläinen: Kun Jumala tuli ihmiseksi - Piispa Olavin Joulukirja

Tässä kooltaan pienessä, mutta sisällöltään suuressa kirjassa piispa Olavi Rimpiläinen kirjoittaa Jeesuksen syntymään ja jouluun liittyvistä tapahtumista. On monet tutut henkilöt ja Raamatun kertomukset - Maria ja Joosef, Marian ja Elisabetin tapaaminen, Johannes Kastaja, Marian kiitosvirsi, Jeesuksen syntymä, itämaan tietäjät ja niin edelleen. Lyhyissä luvuissa Rimpiläinen käy läpi näitä henkilöitä ja vaiheita.

Mutta vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat tuttuja, piispalla näkyy olevan taito avata tästä kaikesta uusia ja syvällisiä näköaloja. Hän myös osaa sanoa lyhyesti paljon, mikä on lahja sekin. Jokaiselta sivulta sai uutta mietittävää ja pohdittavaa.

Mikä kaikkein riemastuttavinta tässä kirjassa, jollain ihmeellisellä tavalla se aivan houkutteli minua avaamaan Raamatun ja lukemaan sitä, rukoilemaan ja hiljentymään. Onhan paljon kristillisiä kirjoja, mutta ei niillä aina ole tätä vaikutusta, ei minuun ainakaan. Tämä oli minusta todellinen hiljentymiskirja, siis oikein sopiva joulukiireen katkaisija ja muistutus siitä, mikä joulussa todella on tärkeää.

Jokaisen luvun alussa on lisäksi yksi aiheeseen sopiva säkeistö jostain Siionin Kanteleen laulusta. Ne täydentävät kirjaa mukavasti.

Toki sain ihmeteltävääkin, kuten esimerkiksi siitä, että perinnekirkot kuulemma opettavat Neitsyt Marian ainaista neitsyyttä. Eli että Jeesuksen jälkeen hän ei enää saanutkaan lapsia, vaan Jeesuksen sisaret ja veljet olivatkin hänen serkkujaan, mikä kyllä kuulemma sopi sen ajan kielenkäyttöön. Myös Luther ilmeisesti opetti tätä ainaista neitsyyttä ja Rimpiläinenkin tuntuu sen hyväksyvän.

Itse olen tietenkin vain maallikko, mutta sitenpä minulla lienee oikeus olla vähän tyhmä ja miettiä, että olisiko Joosef sentään suostunut elämään selibaatissa omassa avioliitossaan. Sanotaanhan muistaakseni Matteuksen evankeliumissa, että Joosef ei koskenut Mariaan ennen Jeesuksen syntymää. Eli sen jälkeen varmaankin koski. No, mitä se koskeminen sitten oli, siitähän teologeilla voisi olla viisaita näkemyksiä jaettavaksi alkutekstissä olevan kreikankielisen sanan analysoimisesta lähtien... Joten omalta osaltani en sano enempää.

Kirjassa muuten tosiaan viitataan Lutherin opetuksiin, kuten myös tunnustuskirjoihin sekä kirkkoisien opetuksiin, jotka ovatkin hyvin antoisia.

Viimeisessä luvussa käsitellään Beetlehemin lastenmurhaa, siitä tulee aluksi vähän surullinen olo, mutta tässäkin luvussa Rimpiläinen löytää myös toivon näköaloja.

Jouluun liittyviä pyhiä käydään tässä kirjassa läpi melko monta, mutta Tapaninpäivää ei ole. Sehän ei toki liitykään Jeesuksen syntyhistoriaan, kuten kirjan muut tapahtumat ja henkilöt. Mutta niinpä olenkin aina vähän ihmetellyt, että miksi keskellä joulua yleensä on tuollainen synkkä pyhä, jona puhutaan marttyyreista... No, kai silläkin on oma taustansa - ja ehkäpä me mukavuudessa elävät suomalaiset kristityt tarvitsemme pientä ravistelua keskellä ylellistä joulunviettoamme...

Kaiken kaikkiaan tämä on minusta erittäin suositeltava kirja luettavaksi näin adventin ja joulun aikana sekä niinä muinakin pyhäpäivinä, joista kirjassa kerrotaan.

Sley-Media Oy 2012, 65 sivua.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Saara Kinnunen: Isän kaipuu

Tämä kirja valittiin vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi, joten täytyihän se lukea. Itse olen näitä terapiatyyppisiä kirjoja lueskellut enemmän jo kauan sitten, nuorempana, ja omassa isäsuhteessani ehdin onneksi kokea paranemista jo ennen kuin isäni nukkui pois vuosia sitten. Joka tapauksessa isän kaipuu on ollut yksi keskeinen teema omassa elämässäni, joten tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla.

Kinnunen käsittelee isän ja lapsen suhdetta monipuolisesti eri näkökulmista. Mitkä ovat lapsen syvimmät tarpeet ja isän osuus niiden täyttämisessä, isän merkitys lapsen kasvulle ja itsetunnolle, isän merkitys erikseen tytölle ja pojalle, vanhempien eron vaikutus lapseen, isättömänä kasvaminen, turvaton kiintymys, rajoja rikkova isä ja niin edelleen. Myös käsitellään tilannetta, jossa isä kaipaa omia lapsiaan eikä saa tavata heitä.

Kirjan loppupuolella sitten käydään läpi isäsuhteen korjautumista - tai jos se ei ole mahdollista, niin kuitenkin mielen sovintoa isäsuhteessa, anteeksi antamista ja lopulta myös isäsuhteen vaikutusta jumalasuhteeseen ja sitä, millainen Isä Jumala on. Tätä Jumalan Isän rakkautta Kinnunen kuvaa kirjassa kauniisti.

Jokaisen luvun lopussa on useita hyviä kysymyksiä mietittäväksi ja kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta on hyötyä, jos aihe kiinnostaa enemmän.

Tällaisen kirjan lukeminen on varmasti joka lukijalle erilainen prosessi riippuen hänen omasta isäsuhteestaan. Lukiessani mieleeni tulvivat monet muistot omasta isästäni, niin iloiset kuin kipeätkin. Omalla kohdallani muistan edesmennyttä isääni lämmöllä ja kiitollisuudella, eikä tämän kirjan lukeminen enää aiheuttanut kovin kipeitä tuntemuksia. Myös Jumalaa olen pystynyt jo kauan sanomaan Isäksi ja kokemaan hänet armollisena - vaikka toisenlaisiakin kausia kyllä tulee.

Jos isäsuhteessasi on eheytymisen tarvetta ja sinulla on siitä johtuvia sisäisiä haavoja, suosittelen kyllä tätä kirjaa. Samoin jos sinulla on vaikeuksia jumalasuhteessasi, jota kirjan loppupuolella myös käsitellään.

Perussanoma Oy 2016, 168 sivua.