lauantai 30. joulukuuta 2017

Chr. Möller: MITÄ EVANKELIUMI ON olemukseltaan ja sisällöltään ja ketä se tarkoittaa?

Tiedoksi heti alkuun! Tämän ihanan evankelisen kirjasen voi myös kuunnella netistä, ellei tällaista vanhaa vihkoa saa mistään käsiinsä. Tämä ja paljon muutakin ihanaa evankelista sanomaa löytyy seuraavasta linkistä: http://eero1927.mbnet.fi/mikael.htm.

Toiseksi: kirjasen vaatimaton ulkoasu pettää, koska se sisältää todellisia hengellisiä aarteita. Jos olet väsynyt ehtoihin ja suoritusvaatimuksiin, lue tämä kirjoitukseni ja tutustu tähän kirjaan! Itselleni kirjasen lukeminen oli kuin lähde erämaassa ja lääkitys hengelliseen puutostautiin, aivan liioittelematta!

Kirjoittaja Möller on ilmeisesti ollut tanskalainen pastori. Tämä lukemani viides painos on vuodelta 1942, mutta esipuheen on kirjoittanut Julius Engström Helsingissä vuonna 1896. (Lienee sama Engström, joka oli apulaispappina omassa kotipitäjässäni 1880-luvun lopulla ja tilasi isoäitini isoisälle Sanansaattajan, mutta tämä oli innokas körttiläinen ja hakkasi puuladossa lehden kirveellä palasiksi! Hänen pojastaan eteenpäin suvussamme on kuitenkin oltu evankelisia. Tuon hauskan tarinan kertoo mummoni veli Esa Santakarin kirjassa Armosta autuaat. Tuli vain Engströmistä mieleen...)

Kirjan aiheesta voi helposti tulla mieleen, kuten Möllerkin kirjoituksensa aloittaa, että nämähän ovat itsestäänselviä asioita ja ketä enää kiinnostaa pohtia tällaisia. Mutta kuten jo Luther on sanonut, vain kokemattomat luulevat evankeliumin käsittämisen olevan helppoa. Kokeneimmat kristityt tunnustavat yhdessä Lutherin kanssa ymmärtävänsä evankeliumista hyvin vähän ja saavansa aina olla vasta-alkavina oppilaina.

Möllerin mukaan puhdas evankeliumin julistus on "yksinomaan itse armon eli sen olemuksen ja sisällön julistamista ilman, että siihen sekoitetaan armon vastaanottamista tahi sen vaikutuksia. Tämä on tarpeellista huomata."

Minua kiinnosti erityisesti kirjan jälkimmäinen (ja pitempi) osa, jossa kysytään, kenelle evankeliumin aarteet kuuluvat. Lahjoitetaanko ne meille, kun me käännymme ja uskomme, vai onko ne lahjoitettu meille jo ovatko ne olleet meidän jo ennen, ja onko kääntyminen kääntymistä uskomaan sitä? Tässä osassa kirjaa Möller jakaa todellisia helmiä ja aarteita!

Hän lainaa Raamattua, joka sanoo selvästi, että mehän tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta, kun vielä olimme hänen vihollisiaan. Siis "tulimme", ei "tulemme" sitten kun uskomme ja otamme armon vastaan. Lahja on jo annettu meille ja se on meidän, vaikkakaan siitä ei ole meille hyötyä, jos emme ota sitä käyttöön ja nautintaamme.

Hieno vertaus tästä Möllerillä oli seuraava: voihan henkilö olla vaikka kuinka rikas, hänellä voi olla rahaa ja omaisuutta, mutta jos hän ei käytä niitä, hän voi vaikka nähdä nälkää ja kuolla viluun rikkauksiensa äärellä. "Ja silloin sanovat kaikki, jotka kuulevat puhuttavan jostakin semmoisesta: 'Mikä hullu, vaikka hänellä kuitenkin oli niin paljo!' Ja me voisimme melkein sanoa perkeleellä olevan syytä väittää sitä samaa ihmisistä, jotka joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, vaikka heillä on tahi voisi olla Kristuksen evankeliumi."

Autuuden aarteet ovat meidän, ei tarvitse kuin alkaa nauttia niistä! Mutta meidän oma uskossa vastaanottamisemme, kääntymisemme, maailmasta luopumisemme ja itsensä kieltämisemme eivät ole mitään pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen perusteita eikä niillä muuteta Jumalan sydäntä, joka on jo antanut meille anteeksi. Muutosta tarvitsee vain oma sydämemme, että se näkisi Jumalan lahjan Jeesuksessa Kristuksessa ja suostuisi ottamaan valmiin sovituksen vastaan.

Tätä Möller ei väsy korostamasta:

"Ei yksikään sielu tule uskovaiseksi raamatullisessa mielessä, jollei hänelle selvästi ja ilman mitään ehtoja julisteta, että hänellä uskottomana, jumalattomana, kuolleena ja kadotettuna jo ennen on Kristuksessa anteeksiantamus ja vanhurskaus. Sentähden on sielun murhaa saarnata ihmisille, että jos he uskovat, niin antaa Jumala heidän syntinsä anteeksi, tahi että itsensäkieltäminen ja usko ovat ehtoina Jumalan armon saamiselle."

Möller julistaa siis armoa ehdoitta ja romuttaa kaikki vaatimukset, jotka pitäisi täyttää armon saadakseen. Hän lainaa myös Lutheria ja Roseniusta, jotka ovat kirjoittaneet aivan samassa hengessä. Kirja huokuu suorastaan sitä vanhan ajan evankelisten "koko maailman autuutta", josta ei enää taideta paljon puhua ainakaan ihan tuota termiä käyttäen. Ja jos lukijaa alkaa epäilyttää näin vapaa armo, ne epäilykset kyllä kumotaan.

Kyllä kääntymys ja uskokin ovat tarpeen, mutta ne eivät ole pelastuksen perustus. Eli kuten nykyään sanottaisiin: ne ovat vain tyhjä käsi, joka ottaa lahjan vastaan.

Kirjoittaja toteaa myös, että vaikka jotkut käyttävätkin evankeliumin julistusta väärin hyväkseen ja saavat siitä mielestään luvan tehdä syntiä mielin määrin, armon evankeliumia on silti julistettava juuri niin kirkkaana kuin se on. Siitä ei saa tinkiä yhtään.

Myös pyhityksestä Möller kirjoittaa ja toteaa: "Valheellinen ja petollinen on kaikki se pyhyys, joka ei tule siitä, että omatunto on tullut vapautetuksi laista sekä iloiseksi ja onnelliseksi tuon suuren, vapaasti lahjoitetun armon kautta." Kristus on myös meidän pyhityksemme, ja "mitä enemmän syntisen sydän juo siitä siunatusta (evankeliumin) lähteestä, sitä enemmän totista pyhyyttä on syntisellä."

Kristitystä, joka ei usko omaan uskoonsa, vaan on nähnyt, että Kristuksessa hänellä on täysi anteeksiantamus ja vanhurskaus, Möller kirjoittaa:

"Semmoinen kristitty uskoo joka päivä jumalattomana Jumalan sanan ja sakramenttien perustuksella, että hänellä, hän kun on osa maailmasta, on Kristuksessa lahjoitettu armo, eikä kukaan ole totinen kristitty hetkeäkään kauemmin kuin hänen sydämensä niin uskoo, vaikka usko usein voi olla heikko, ja sen katseleminen ei anna mitään lohdutusta. Mutta se usko ei katso itseänsä eikä kerskaa itsestänsä, vaan katsoo lakkaamatta ulkopuolella itseään olevaan aarteeseen."

SLEY 1942 (5. painos), 39 sivua

torstai 28. joulukuuta 2017

Pia ja Mikko Pyhtilä: Chapu chapu - Kotona maailmalla

Pia ja Mikko Pyhtilä kertovat tässä kirjassaan siitä, kuinka he lähtivät ensin kielikouluun Englantiin ja sen jälkeen lähetystyöhön Pohjois-Tansaniaan. Millaista on lähetin elämä Afrikassa? Ainakaan siellä ei voi hoitaa kaikkea "chapu chapu" eli nopeasti, niin kuin me suomalaiset olemme yleensä tottuneet toimimaan. Paljon muutakin uutta tulee vastaan.

Toisaalta Pyhtilät kertovat afrikkalaisten iloisuudesta ja Tansanian upeasta luonnosta lukuisine eläimineen. Toisaalta sitten pitkin kirjaa eteen nousee kysymys köyhyydestä ja rikkaudesta. Miksi meillä on, mutta heillä ei  ole? On katulapsia, kerjäläisiä ja ilotyttöjä. Elämän traagisuus tulee vastaan, kun aikuiset miehet kivittävät kaupungilla kuoliaaksi pienen pojan - vain koska tämä oli taskuvaras... Köyhyyttään sekin raukka joutui varastamaan.

Eräs tragedia Tansaniassa on albiinojen tappaminen - tai ellei heitä aina tapeta, heidän kimppuunsa saatetaan hyökätä ja katkaista heiltä kädet. Kaikki tämä taikauskon takia, koska uskotaan, että albiinojen ruumiinosien syöminen tuo onnea, terveyttä ja rikkautta. Luterilaisen kirkon nuoret järjestivätkin mielenosoituksia tällaista vastaan yhdessä toisten kristittyjen nuorten kanssa. Kirjassa todetaan, että jos tällaisessa maassa kristillisen kasvatustyön vahvistaminen on "sitä kuuluisaa kulttuurien tuhoamista, josta lähetystyötä yhä edelleen syytellään, uskon että se silti on sen arvoista."

Kirjan alussa kerrotaan, että Pia kirjoittaa lyhyesti ja iskevästi, Mikko puolestaan kuvailee ja tarinoi pitemmän kaavan mukaan. Tästä päätellen kirjan runomuotoisten tekstien täytyy olla Pian käsialaa, ja kyllä se näkyy joskus niiden sisällöstäkin, samoin kuin pitkistä teksteistä paljastuu siellä täällä, että ne ovat miehen kirjoittamia. Näiden erilaisten tekstien vuorottelu rytmittää kirjaa mukavasti.

Juuri monet runot ovat kirjan pysäyttävintä antia. Esimerkiksi eräs runo alkaa näin:

                   "Tuo nuori nainen on Eliza,
tiedän ettei hän oikeasti elätä itseään baariapulaisena.
Hänen pieni toppinsa ja käytettyjen vaatteiden torilta
                    ostamansa lantiofarkut
                     kertovat ihan muusta."

Ja runo loppuu:

"Jollei Eliza kuole kovin nuorena siihen tautiin
   hän ehtii työskennellä vielä monta vuotta.
    Mutta voi että hän on toisinaan väsynyt."

Monen muun ohella kirjassa kerrotaan melko seikkaperäisesti myös joulunvietosta Tansaniassa, piparkakkumausteiden kotimaassa. Siinä mielessä oli hyvä ajoitus lukea kirja näin joulun välipäivinä. Oli mielenkiintoista lukea tansanialaisten joulusta ja toisaalta suomalaisten omasta joulunvietosta Afrikassa. Mwanzan kansainvälisen koulun joulujuhlassa lapset useista eri uskontokunnista esittivät yhdessä joulukuvaelmaa, eikä se ollut muiden uskontojen edustajille mikään ongelma, kuten Suomessa nykyään yritetään väittää. Tansaniassa "oma katsomus ei estä osallistumasta yhteiseen iloiseen juhlaan", Pyhtilät kertovat.

Kirja kertoo myös kortteja myyneestä köyhästä pojasta, joka piirsi joulukortteja muulloinkin kuin joulun aikaan. Ihmettelyyn hän vastasi: "Meillä kadulla elävillä ja vaatimattomissa oloissa tallissa syntyneellä Jeesus-lapsella on niin paljon yhteistä, että uskon hänen ymmärtävän meitä paremmin kuin kukaan muu. Siksi piirrän aina myös joulukortteja."

Kaikki tämä ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Jos Afrikka kiinnostaa, Chapu chapu tarjoaa paljon uutta tietoa ja pohdittavaa. Itse evankelisen herätysliikkeen kasvattina tosin huomaan selvän eron SLEY:n ja Suomen Lähetysseuran lähettien kirjoittamien kirjojen välillä. SLEY:n kirjoissa evankeliumi on aina ykkösenä, mutta SLS:n lähetit kertovat enemmän köyhyydestä ja kehitysyhteistyöstä, maailmanparantamisen ollessa keskipisteenä. Maailman köyhien, sorrettujen ja nälkäänäkevien ihmisten auttaminen on kyllä lähellä omaakin sydäntäni, mutta sittenkin tärkeintä lähetystyössä on aina evankeliumi.

Loppuun jaan erään paljon elämää nähneen tansanialaisen naisen sanat, jotka antavat meille suomalaisille ajattelemisen aihetta:

"Teillä eurooppalaisilla on paljon ongelmia, koska teillä on isot talot ja paljon tavaraa. Minulla on vähän ongelmia, koska minulla on pieni talo ja vähän tavaraa."

Suomen Lähetysseura 2010, 168 sivua
Kansi ja taitto DA Graphics Oy / Tanja Varonen

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

John & Betty Drescher: Rakkauden puutarha

Luin loppuun tämän joulun alla aloittamani kirjan, joka on melko ohut, mutta esittää tiivistetyssä muodossa suuria asioita. Tässä siis avioliittokirja sellaiselle, joka ei jaksa lukea pitkiä tekstejä!

Muutenkin minusta kirjan idea on kiehtova, koska sen kirjoittanut aviopari esitti 30 vuoden avioliiton jälkeen toisilleen kysymyksen: Entä jos olisimme taas nuoria ja rakastuneita ja saisimme aloittaa yhteisen taipaleen alusta alkaen uudelleen? Mitä tekisimme samoin kuin silloin, entä mitä tekisimme toisin? Tässä kirjassa on siis kiinnostavalla tavalla erilainen näkökulma avioliittoon. Mitä kyseinen pariskunta sanoo asiasta 30 vuoden kokemuksellaan?

Kirjan yhdentoista luvun otsikot kertovat jo paljon siitä, mitä Drescherit haluavat erityisesti painottaa:


  1. Sitoutuisimme olemaan uskollisia
  2. Jatkaisimme seurusteluajan henkeen
  3. Viettäisimme enemmän aikaa yhdessä
  4. Sopisimme tiiviistä kanssakäymisestä
  5. Korostaisimme hyviä ominaisuuksia - emme heikkouksia
  6. Nauttisimme sukupuolielämästämme
  7. Emme yrittäisi muuttaa toisiamme
  8. Olisimme pienissä asioissa suuria
  9. Tekisimme sopimuksen raha-asioista
  10. Pitäisimme kolmion vahvana
  11. Muistaisimme, ettei koskaan ole liian myöhäistä
Uskollisuusluvussa Drescherit kirjoittavat muun muassa siitä, että jos pitää avioeroa vaihtoehtona, silloin on jo lipumassa kohti eroa. Silloin myös kieltää sen avioliiton pyhän aseman, jonka Raamattu sille antaa. Avioliittoa ei voi rakentaa tunteiden varaan, jotka tunnetusti tulevat ja menevät, vaan sitoumuksen ja tahdon varaan. Silloin eivät sairaudet, taloudelliset murheet tai muutkaan vastoinkäymiset voi kaataa suhdetta. Huom: Tähän viittaamalla en kuitenkaan halua tuomita niitä, jotka ovat jo ehtineet erota.

Kirja kannustaa myös jatkamaan kaikkea sitä, mikä seurusteluaikana oli tärkeää: ystävällisyys, huomaavaisuus, rakastavat sanat ja teot, yhdessä vietetty aika, keskustelut ja yhteinen tekeminen. Avioliittoneuvonnassa Drescherit olivat sanoneet eräälle eron partaalla olevalle parille: "Opitte rakastamaan uudelleen täsmälleen samalla tavalla kuin rakastuitte ensimmäistä kertaa. Eli teette ja sanotte ja harrastatte niitä asioita, jotka saivat teidät alun perin rakastumaan toisiinne. Jatkatte vain kosiskelua."

Eräs nainen oli kirjoittanut näin: "Meidän avioliittomme oli karilla. En rakastanut Robertia. Sitten aloin kysellä itseltäni, miten käyttäytyisin, jos rakastaisin miestäni. Aloin tietoisesti tarkkailla, mistä hän piti ja mistä ei pitänyt. Valmistin hänen mieliruokiaan. Lähdin mukaan hänen harrastuksiinsa. Ostin yllätyksiä hänelle, kun hän tuli ruokatunnille. Jaoin hänelle rakkauttani kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Nyt rakastan häntä koko sydämestäni."

Tarinan opetus on se, että rakkauden tunteet seuraavat rakastavia tekoja. Kun tekee toiselle ihmiselle hyvää, on aina helpompi suhtautua häneen lämmöllä.

Drescherit neuvovat myös tarkistamaan arvojärjestystään. Ajankäyttömme kertoo siitä, mikä on meille tärkeää. Jos emme vietä puolisomme kanssa juuri yhtään aikaa, mitä se kertoo hänen merkityksestään meille? Ajan viettäminen yhdessä on tärkeää. Kristityn elämässä Jumalan pitäisi olla ykkössijalla ja puolison heti seuraavana, ennen työtä esimerkiksi.

Kirja opettaa, että Raamatun lukeminen, rukous ja seurakuntayhteys ovat myös tärkeitä avioliitolle. Mutta "miksi rukoilemisen ja Jumalan sanan lukemisen etuoikeutta ei käytetä? Siksi että niistä ei piitata. Laiminlyömme ne, koska emme suunnittele niitä niin kiinteästi elämämme osaksi kuin syömistä ja työssä käymistä", kirjassa todetaan pysäyttävästi. Tässäkin tarvitaan ajankäytön suunnittelemista ja kurinalaisuutta.

Niin myös rahan käytössä, josta on kirjassa oma lukunsa. Monesti toinen puolisoista on taloudellisempi raha-asioissa ja toinen tuhlaavaisempi, mikä aiheuttaa ristiriitoja. Siksi tämäkin aihe ansaitsee kirjassa oman lukunsa. Myös seksiä käsitellään omassa luvussaan.

Lopuksi voisi vielä lainata kirjan ajatusta, että puolisot eivät ole olemassa vain toisiaan varten, katsellakseen toisiaan, vaan he ovat tätä maailmaa varten, palvellakseen sitä yhdessä niillä lahjoilla, joita heillä on. Eli katsoakseen yhdessä samaan suuntaan.

Ristin Voitto 1986, 99 sivua
Alkuteos If We Were Starting Our Marriage Again
Suomentanut Ulla Hiltunen
Päällys: Maarit Mäkelä 

lauantai 23. joulukuuta 2017

Siunattua joulua!

Kiitos kaikille blogini seuraajille kuluneesta vuodesta! Tässä vaiheessa toivotan teille siunattua Vapahtajamme syntymäjuhlaa.

Blogista löytyy jouluaiheista lukemista, kun klikkaa tunnistetta "joulu". Siellä on neljä kirjaa: Ann Voskampin Lahjoista suurin, Olavi Rimpiläisen Kun Jumala tuli ihmiseksi - Piispa Olavin joulukirja, Karl Robert Hansenin "Ja tapahtui niinä päivinä, että..." ja tuntemattoman kirjoittajan Joulu Lutherin kotona. 

Löytyväthän ne myös klikkaamalla tätä linkkiä.

Eilen ja tänään kirjoitin blogiin pienistä kirjasista, joiden aiheena olivat stressi ja kärsimys. Nekin voivat olla monelle ajankohtaisia myös jouluna. Kaikki ei ole pelkkää idylliä ja kiiltokuvaa meidän elämässämme joulunakaan.

Mutta olitpa iloinen tai surullinen, pirteä tai väsynyt, terve tai sairas, onnistunut tai epäonnistunut tänä jouluna, Jeesus on kanssasi. Hän syntyi tänne juuri sinua varten. Ja sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat..."

Carol Luebering: Mikä on kärsimyksen tarkoitus? Jeesus esikuvana ja neuvonantajana tämän päivän ahdistuksissa

Tässä toinen kirja niille, jotka eivät ole joulumielellä. Tämä on samaa sarjaa kuin se kirja, josta eilen kirjoitin (aiheesta stressi). Carol Lueberingin tekstin koin ainakin henkilökohtaisesti paljon rohkaisevampana kuin sen edellisen, jolla olikin eri kirjoittaja. Luebering jakaa tässä kirjassa hyvin hoitavia ja lohdullisia ajatuksia kärsivälle ihmiselle.

Kirjassa kehotetaan muun muassa hyväksymään kaikki erilaiset tunteet, vihasta lähtien, koska tunteet itsessään eivät ole hyviä tai pahoja. Niitä pitää vain osata käsitellä rakentavasti. Itselleen kannattaa antaa myös lupa itkeä silloin kun itkettää. "Kyyneleet ovat selviytymiskeino, luonnon lääke tuskaan. Itkeminen helpottaa tuskaa ja stressiä. Kyynelten vuodattaminen aiheuttaa niin ikään aivoissa eräiden kipua lievittävien kemikaalien erittymistä."

Myös Jumalalle saa näyttää rehellisesti kaikki tunteensa, kuten niin monet Raamatun henkilötkin tekivät. Psalmien sanoin voi rukoilla, kuten Jeesuskin rukoili: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Psalmien kirjoittajat näyttävät rukouksissaan koko ihmiselämän tunteiden kirjon eivätkä yritä esittää hurskaampaa ja hengellisempää kuin ovat.

Rukouksesta Luebering kirjoittaa enemmänkin, sekä yhdessä toisten kanssa että yksin rukoilemisesta. Muutenkin hän korostaa ihmissuhteiden hoitamisen merkitystä. Pitää osata pyytää apua toisilta, ja toisaalta on hyvä ajatella myös lähimmäisen kärsimystä, rukoilla toisten puolesta ja auttaa heitä.

Yksi tarkoitus kärsimykselle on kirjan mukaan se, minkä olen itsekin huomannut, että kun meillä menee hyvin, luulemme olevamme vahvoja emmekä ole minkään tarpeessa. Siinä helposti Jumala unohtuu. "Mutta kun kipu saa meidät kynsiinsä, alamme tajuta oman haurautemme. Ymmärrämme, ettemme tulekaan omillamme toimeen, ettei meistä olekaan oman elämämme hallitsijoiksi."

Jaan tässä pari sellaista kohtaa, jotka itselleni olivat tärkeitä.

"Avaudu niille joilla on ymmärtävä sydän... Ellei uskaltaudu avaamaan sisintään edes joillekin luotettavan tuntuisille ihmisille, kuuntelijat jäävät löytymättä. Yhdenkin tällaisen ihmisen löytäminen on niin suuri asia, että riski kannattaa ottaa."

Onhan niitäkin ihmisiä, joille avautuminen ja avun pyytäminen on luontevaa, mutta sitten on myös meitä, jotka esitämme vahvaa ja iloista, vaikka tekisimme kuolemaa, ja kuuntelemme vain muita. Tällaisille ihmisille on kova läksy opetella näyttämään heikkoutensa ja avun tarpeensa. Siksi tuo yllä lainaamani neuvokin on tarpeellinen, vaikka se monen mielestä voi olla itsestäänselvyyksien hokemista.

Tässä vielä toinen ote kirjasta (Otsikkona Suostu avuttomuuteen):

"Sinulle on saattanut kertyä pitkä luettelo asioita, joita et pysty tekemään. Fyysinen tai henkinen kärsimys vie meiltä usein kyvyn toimia entiseen tapaan, ja silloin tunnemme itsemme täysin avuttomiksi. 
  On vaikea kuvitella Jeesusta avuttomana. Evankeliumit ovat täynnä kertomuksia hänen voimastaan parantaa sairaat ja herättää kuolleet, tyynnyttää myrskyävä järvi ja ruokkia kansanjoukot. Ja kuitenkin suurimman parannustekonsa hän teki riippuessaan avuttomana ja tuskissaan Golgatan ristillä."

Ihana, lohdullinen pieni kirja. Jos löydät tämän jostain, niin suosittelen lämpimästi!

SLEY-Kirjat 1999, 87 sivua
Alkuteos What Would Jesus Do to Find Meaning in Suffering?
Suomentanut Pekka Nieminen
Joka aukeaman toisella sivulla on rohkaiseva jae Raamatusta.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Daniel D. Grippo: Miten pääsen irti stressistä? Jeesus esikuvana ja neuvonantajana tämän päivän ahdistuksissa

Tämä ei ole mikään joulukirja, mutta niistähän kirjoitin jo aiemmin tässä kuussa. Eikä kaikkien joulu ole sellaista idylliä kuin haluamme antaa ymmärtää. Jollekin joulu voi merkitä stressiä, masennusta, yksinäisyyttä, surua, sairautta - ihan kaikkea sitä mitä elämä muulloinkin on! Kun nämä asiat tulevat elämään, eivät ne kysy, onko juhlapyhät vai mitkä ja saako tulla.

Niin että nyt sitten stressikirja! Kun olen itse lahjakas stressaaja, halusin lukea tämän ja nähdä, onko tällä ilmeisesti amerikkalaisella kirjoittajalla mitään käytännössä ja oikeasti toimivia lääkkeitä stressiin ja stressaaviin elämäntilanteisiin.

Tässä pienikokoisessa kirjassa on pienet sivut. Jokaisen aukeaman vasemmalla sivulla on ajatuksia siitä, mikä stressiin voisi auttaa, ja oikeanpuoleisella sivulla on aiheeseen sopiva jae Raamatusta.

No, kuten arvata saattoi, minusta osa näistä kirjan tarjoamista "lääkkeistä" oli vähän kevyttä kamaa, joista ei ainakaan itselleni olisi apua. Niin sanottuja helppoja vastauksia. Tyyliin "heitä murheesi Jumalalle". No, onhan se tietysti niin, ja niinhän Raamattukin opettaa, mutta kertoisipa joku joskus, miten ne heitetään?! Heittotaito hukassa!

Toiseksi kirjoittaja mielsi stressin lähinnä joksikin ulkonaiseksi ja fyysiseksi, kiireeksi, josta pääsee, kun menee hiljaisuuteen. Mutta minun stressini ainakin on usein oman pääni sisällä, ja jos vielä menen hiljaisuuteen hautomaan asioitani, niin siellä ne möröt vain kasvavat moninkertaisiksi!! Että kiitos vain neuvoistasi, Mr. Grippo...

Eniten kirjasta ehkä saavatkin ne, joilla stressi on sitä kiirettä, liikaa tekemistä ja puutetta ajasta. Mutta toki Grippo käsittelee kirjassa myös esimerkiksi sellaisia asioita kuin huolehtiminen ja tulevaisuuden pelkääminen, jotka sopivat kiireettömänkin ihmisen stressin aiheiksi.

Oli tässä kirjassa minullekin joitain helmiä. Jaan tässä yhden sellaisen, joka on otsikoitu sanoin "Älä kanna huolta tulevasta":

"Huolestuminen sisältää yleensä ahdistavia epäilyjä omista kyvyistä selvitä tulevasta: työtehtävän takarajasta, ihmissuhdekriisistä, lääkärintutkimuksen tuloksista tai läheisen ihmisen edessä olevasta kuolemasta.
  Elämän epävarmuustekijöitä on vaikea kestää, mutta huolestumisesta on harvoin hyötyä - koska se ei keskity todellisiin vaan kuviteltuihin vaikeuksiin. Jos ihminen kohtaa karhun metsässä, pelästymisen aiheuttama adrenaliinin purkaus on aivan paikallaan. Mutta kuviteltujen karhujen ei kannata antaa vaivata mieltä ja riistää mielenrauhaa."

Edellisellä aukeamalla Grippo kirjoittaa: "Suuri osa stressistämme kohdistuu tulevaan: pelkäämme kuviteltuja tapahtumia, jotka usein jäävät toteutumatta. Samalla menetämme mahdollisuuden elää tätä hetkeä rauhassa." 

Tuo kuviteltujen karhujen pelkääminen ja niistä stressaaminen on hyvä kuva siitä, mitä huomisesta huolehtiminen usein on. Ei siis pitäisi olla niin hyvä mielikuvitus.... tai sitten se pitäisi kanavoida johonkin muuhun!

Grippo kirjoittaa myös siitä, että erehtyminen on inhimillistä ja kehottaa lopettamaan itsensä ruoskimisen ja antamaan itselleen anteeksi. Miksi olemmekin usein itsellemme kaikkein armottomimpia?

"Kun seuraavan kerran sotket asiat, rauhoitu hetkeksi ja kysy: 'Jos paras ystäväni tekisi näin, kantaisinko hänelle kaunaa?' Luultavimmin antaisit anteeksi ja unohtaisit koko jutun. Voisitko tällä kerralla suhtautua itseesi samalla tavoin kuin suhtautuisit ystävääsi?"

Kirjassa kehotetaan myös esimerkiksi kiittämään, kohtelemaan muita hyvin, rukoilemaan ja luottamaan Jumalan rakkauteen, vaikka et tuntisi sitä. Myrskyssä voimme myös rukoilla, että Jeesus antaisi meille sen saman rauhan, joka hänellä oli, kun hän nukkui veneessä myrskyävällä järvellä.

Kirjan loppupuolella on tämäkin ajatus:

"Kun keskitymme syvimpiin elämänarvoihimme ja siihen, mihin perimmältään uskomme, vähäpätöisemmät arkielämän asiat eivät pysty viemään koko huomiotamme ja stressaamaan meitä niin pahoin."

SLEY-Kirjat Oy 1999, 87 sivua
Alkuteos What Would Jesus Do to Rise above Stress?
Suomentanut Pekka Nieminen

torstai 14. joulukuuta 2017

Tuntematon: Joulu Lutherin kotona

Tämä ohut kirja sisältää kaksi tarinaa: Joulu Lutherin kotona ja Eräs joulun aatto Wittenbergissä. Kirjoittaja on tuntematon, eikä ainakaan tästä kirjasta käy ilmi, ovatko näiden joulujen tapahtumat aivan oikeasti tapahtuneet juuri näin, eli onko kirjoittaja ehkä itse ollut näinä jouluna Lutherin kotona näkemässä ja kokemassa sen, mistä sitten kirjoitti. Vai ovatko tarinat ainakin osittain fiktiota? Jos jollain on tietoa, olen kiinnostunut kuulemaan!

Se kirjasta kuitenkin selviää, että tarinat on suomentanut Juho Reijonen vuoden 1897 jouluksi eli 120 vuotta sitten. Reijonen oli pappi, joka toimi Virolahden kappalaisena ja myöhemmin Valkjärven kirkkoherrana (luovutetussa Karjalassa). Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa sisälsi sekä omia teoksia että muiden suomennoksia.

Lukiessani kirjan olin väsynyt, ja lähestyvä joulukin vain väsytti ja stressasi minua. Lutherin perheen hengellinen ja hurskas joulunvietto lisäsi kaipausta vanhan ajan jouluun, jossa ei olisi kiirettä, tavaran paljoutta eikä muutakaan ulkonaista runsautta, mutta sen sijaan kristillistä sanomaa senkin edestä.

Näissä kertomuksissa Luther avaa joulun sanomaa perheelleen ja heidän kanssaan joulua viettävälle Melanchthonille. Lapset saavat myös lahjoja, joista Luther opettaa kiittämään Jumalaa, niin kuin kaikista muistakin Jumalan lahjoista. Välillä veisataan Lutherin voitonvirsi Jumalan ompi linnamme tai hänen vasta tekemä virtensä Enkeli taivaan.  

Köyhiäkään Luther ei jouluna unohda ja kerjäläiseksi esittäytyvän miehen hän ottaa mukaan joulunviettoon. Muitakin jouluvieraita paikalle ilmestyy ainakin ensimmäisessä tarinassa.

Yllättäen joulukirjassa käsitellään myös kuolemaa, surua ja taivasta. Siksi tällä kirjalla voi olla annettavaa sellaisellekin, joka viettää jouluaan surun merkeissä.

Koin kirjan hengellisen sanoman hyvin raikkaana ja virkistävänä, kun taas kerran oli melkein "laps hankeen hukkunut ja unhoittunut."  Lisäksi se hengellinen sanoma kyllä on sellainen, että sopisi olemaan suoraan Lutherin omasta suusta, joten kukapa tietää, jos tämä tuntematon kirjoittaja on todella ollut itse paikalla näitä opetuksia kuulemassa.

"Jos joku tulisi ja sanoisi jollekulle teistä: Jeesus on ulkona tuolla oven edessä. Hän on tullut alas taivaasta juuri nyt ainoastaan sinun tähtesi. Mikä ilmoitus se olisikaan! Mikä ilo siitä syttyisikään!"
  "Se mitä nyt sanon teille onkin totta. Jeesus on tänä päivänä sama, kuin Hän oli ensimmäisenäkin jouluiltana. Sama Jeesus, joka tuli meille kaikille, tulee nytkin erittäin meidän jokaisen tykö."
  "Suuri, - niin sanomattoman suuri on tuo ilmoitus, että jokainen omasta puolestaan voi saada ottaa Hänet vastaan aivan omaan laskuunsa, ihan omakseen, juurikuin Jeesus yksin ja ainoastaan hänen tähtensä olisi tullut alas taivaasta."

Juttuapaja
2. painos 2014
Suomentanut Juho Reijonen
Toim. Pekka Tuomikoski

maanantai 11. joulukuuta 2017

Kati Keski-Mäenpää: Yllätyksiä opetusvälinevarastossa

Kati Keski-Mäenpää on ollut 2000-luvulla kahteen otteeseen lähetystyössä Etiopiassa: ensimmäisellä kerralla kahdestaan miehensä Markun kanssa, toisella kerralla mukana olivat myös heidän kolme lastaan. Millaista lähetystyöntekijän elämä Etiopiassa oli opettajana, tutkijana ja pienten lasten äitinä? Siitä Keski-Mäenpää kertoo tässä tänä syksynä ilmestyneessä kirjassaan.

Kirja kertoo käytännössä siitä toisesta jaksosta, jolloin mukana olivat lapsetkin. Keski-Mäenpäät opettivat Mekane Yesus -kirkon seminaarissa musiikkia kirkon tuleville musiikkityöntekijöille. Lisäksi Kati toimi Suomen Lähetysseuran tiedottajana. Hän alkoi myös tehdä väitöskirjaansa liittyvää tutkimusta eräällä kyläkoululla, jossa hän pääsi perehtymään etiopialaisten opettajien työn haasteisiin. Paikalliset opettajat olivat iloisia, kun pääsivät kerrankin puhumaan ongelmistaan jollekin ja saivat myös yhdessä suunnitella toimivampia opetusmenetelmiä pelkän luennoinnin sijaan.

Varsinkin opettajille ja opettajan työstä kiinnostuneille kirja onkin mielenkiintoista luettavaa. Mutta oli se kiinnostavaa tällaisellekin lukijalle, joka ei juuri ole opettanut. Ja kerrotaan kirjassa paljon muutakin. Hyeenat hiippailevat takapihalla, syödään injeraa ja wot-kastikkeita, sairastetaan tavallisempia tauteja ja sitten myös niitä paikallisia (joista amebat olivat tuttuja minullekin...), päästään etiopialaisten häihin ja hautajaisiin.

Kokemuksia on laidasta laitaan. Tiedottajan työnsä puitteissa Kati Keski-Mäenpää vierailee nälänhätäalueella, ja sen saman työn merkeissä hän myös kerran saa Aleksander Stubbilta yllättäen kutsun juhliin Itä-Afrikan hienoimpaan hotelliin, jolloin tulee kiire iltapukuostoksille. Juhlissa hän ihmettelee, miten tällainen soinilainen on päätynyt tänne Afrikan ministerien keskelle! Lähetystyöntekijän elämässä tuntuu siis olevan melkein kaikki mahdollista.

On hauskaakin luettavaa, kuten lasten lumisadeleikki ja eräs hiukan hankalampi hammasharjan ostaminen...

Kirjassa kerrotaan myös Etiopian kuuroista, joiden parissa Suomen Lähetysseura myös tekee työtä. Tästä aiheesta Keski-Mäenpää on kertonutkin aiemmassa kirjassaan Puhuvat kädet - Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat kuurojentyössä Etiopiassa (Suomen Lähetysseura 2012). Laitoin tuonne alle tunnisteeksi vammaiset, onhan kuurouskin kuulovamma.

Toinen tärkeä aihe on naisen asema. Monet tytöt joutuvat vieläkin ympärileikatuiksi, mikä aiheuttaa hirveää tuskaa tekohetkellä ja myöhemmin avioliitossa. Tästä Kati Keski-Mäenpään etiopialaisilla ystävilläkin on karmeita kokemuksia, joista kirjassa myös kerrotaan.

Joskus myös nuoria tyttöjä naitetaan huomattavasti vanhemmille miehille. Ja mikä pahinta: jos mies on ihastunut tyttöön, mutta hänellä ei ole varaa järjestää häitä, hän saattaa ryöstää tytön ja raiskata tämän, koska silloin ei tarvitse järjestää häitä, vaan tyttö vain jää asumaan miehen luo. Sellaista tyttöä kun ei kukaan enää halua vaimokseen.

Tässäpä oli varmaankin päällimmäiset, mitä minulle jäi kirjasta mieleen, mutta sisältäähän se vielä monenlaista muutakin. Lähetystyöstä ja Afrikasta kiinnostuneille kiinnostavaa luettavaa!

Itse kerroinkin jo edellisessä Etiopia-postauksessani, että minulla oli kauan sitten etiopialainen ystävä (opiskelukaveri). Siksikin oli ihanaa lukea tätä kirjaa, jossa syötiin minullekin tuttua injeraa (jota ystäväni tarjosi minulle silloin) ja puhuttiin amharan kielestä ym. Oli mielenkiintoista lukea tästä maasta enemmän, koska en kuitenkaan ole varmaan lukenut muita Etiopiaan sijoittuvia kirjoja kuin nämä harvat tästä blogista löytyvät. Olen myös samaa mieltä Kati Keski-Mäenpään kanssa siitä, että etiopialaiset ovat erityisen kauniita siroine piirteineen. Siitä puheen ollen hauska oli myös etiopialainen tarina siitä, miten ihmisten erilaiset ihonvärit ovat syntyneet - ja arvata saattaa, ketkä saivat parhaan värin!

Suomen Lähetysseura 2017, 125 sivua
Graafinen suunnittelu ja taitto Ulriikka Lipasti

maanantai 4. joulukuuta 2017

Karl Robert Hansen: "Ja tapahtui niinä päivinä, että..." - Jouluevankeliumi lause lauseelta

Adventin aika on vasta alkanut, mutta yritän kirjoittaa muutamasta joulukirjasta jo reilusti ennen joulua, jos joku vaikka kiinnostuu ja haluaa hankkia näitä luettavakseen.

Tämä tanskalaisen papin kirja kuuluu sarjaan "kirjat, joista en ole koskaan kuullut", vaikka se on ilmestynyt suomeksikin jo vuonna 1986. Mutta tuohon aikaan en itse vielä juuri ostellut kirjoja enkä ollut niistä niin tarkkaan perillä.

80-lukulaisuus näkyy kanteen valitussa ruskean sävyssä, joka herättää minussa hiukan hilpeyttä, koska siitä todella tulee 80-luku elävästi mieleen. Muutenhan kansi on kaunis ja jouluinen, koska siinä on kuva Albert Edelfeltin maalauksesta Maria ja lapsi.

Mutta se kannesta. Tämä kirja oli todellinen Löytö. Hansen käy siinä jouluevankeliumin läpi lause lauseelta. Hän kertoo historiallista taustatietoa, avaa tarvittaessa kreikan ja arameankin kielen merkityksiä ja jakaa myös huikeita hengellisiä näköaloja lukijalle.

Kaiken tämän kautta lukijalle avautuu paljon uutta tietoa ja ymmärrystä jouluevankelimista, sekä sen ajan historiallisesta tilanteesta että sen hengellisestä sanomasta. Ainakin itse sain tästä kirjasta paljon! Jo kaikki tuo historiatieto avasi uusia ulottuvuuksia: tiedot keisari Augustuksesta, verollepanosta, siitä miksi Maria ja Joosef menivät juuri Beetlehemiin ja millaisessa paikassa he luultavasti yöpyivät... ym. ym.!

Mutta myös aivan uusia hengellisiä näköaloja kirja tosiaan avasi. Esimerkiksi miksi ilosanoma ilmoitettiin juuri paimenille. Siellä päin paimennettiin Hansenin mukaan uhrilampaita - ja nyt oli syntynyt se todellinen uhrilammas, Jumalan Karitsa. Jeesuksesta itsestään oli myös tuleva oman laumansa Paimen.

Toisaalta tuosta aiheesta minulle jäi kysymyksiäkin. Jos kerran osa paimenista paimensi nimenomaan uhrilampaita, miksi paimenet olivat kuitenkin niin halveksittu ammattikunta? Luulisi, että ainakin uhrilampaiden paimentaminen olisi koettu arvokkaana tehtävänä? Mutta ehkä en vain ihan ymmärrä sen ajan ja kulttuurin ajattelutapaa...

Myös Jeesuksen ristin työ tulee kirjassa hyvin esiin, samoin se, että kristinuskossa ihminen ei pyri tavoittelemaan jotain korkeuksissa olevaa, vaan Jumala ojentaa kätensä ja astuu alas maailmaan meidän luoksemme. Seimeen syntyminen ja ristillä kuoleminen olivat molemmat osa sitä, mistä Raamattu sanoo: hän nöyryytti itsensä ja otti orjan muodon.

Mielenkiintoinen näkökulma kirjassa oli sekin, että verollepanossa, joka oli samalla henkikirjoitus, Jeesus jo sikiönä ollessaan kirjoittautui Aadamin jälkeläiseksi, ihmisen osaan.

Sitähän en tiedä, minkä verran tutkimus on tuonut uutta valoa Hansenin kertomiin historiatietoihin tuon jälkeen - ja onko jokin ehkä toisin kuin hän kirjoitti vuonna 1984. Mutta antoisa kirja tämä on joka tapauksessa.

Tässä eräs puhutteleva ajatus kirjasta:

"Häntä vastaanottamaan olisi täytynyt koristella vähintään 'herrojen sali', mutta 'tänä hyvänä jouluna' Jeesus saa sijansa sieltä, minne kerjäläiset piiloutuvat nukkumaan. Jeesus saa siis kyllä olla olemassa, kunhan hän vain ei ole 'sisällä'. Häntä ei voi kokonaan torjua - hän voi kyllä saada almun, ajatuksen, tunteen osakseeen kolkuttaessaan ovelle, varsinkin jouluna, kunhan hän ei vain tule asumaan taloomme saatikka ottamaan valtaa. Sielun 'ulkorakennuksessa' on hänen paikkansa. Mutta tämä ei voi olla oikein. Hänhän kuuluu 'sisälle', ja siellä hän tahtoo ollakin, vieläpä Herrana."

Evankelisen herätysliikkeen kasvattina en malta olla lainaamatta myös kohtaa, jossa Hansen kirjoittaa sanoista "teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja":

"Samalla tavoin Jumala on laupeudessaan asettanut myös jokaisen kristityn elämänhistoriaan päivän, jolloin hän täytti lupauksensa meitä kohtaan henkilökohtaisesti. Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin meidät kastettiin. Kasteen vesi kaikupohjana meille lausuttiin: 'Tänään sinä olet saanut Vapahtajan.' Jumala itse yhden lähettiläänsä välityksellä sanoi nimenomaan meidän nimemme mainiten: 'Tänään lupaus on täyttynyt sinun kohdallasi: Jeesus on sinun Vapahtajasi, sinun pelastuksesi, sinun toivosi.'

Muutamalla sanalla sanoen kasteen armolahja on juuri siinä, että kasteessa täyttyy yksilön kohdalla se, mikä pian 2000 vuotta sitten täyttyi koko ihmiskunnan kohdalla. Siinä tapahtuu yksilölle se, mitä tapahtui koko maailmalle Jeesuksen tullessa maan päälle kaikkien köyhien rikkaudeksi, kaikkien vankien vapautukseksi, kaikkien kadotuksenalaisten pelastukseksi."

Tämä kirja on hieno historiallinen tietopaketti ja hengellinen aarreaitta, tietokirjan ja hartauskirjan yhdistelmä, joka sopii hyvin adventin ja joulun ajan hiljentymiseen. Ainakin itse koin kirjan hyvin siunattuna lukuelämyksenä. Enpä ole koskaan paneutunutkaan joulun sanomaan näin tarkasti - ja jo hyvissä ajoin ennen joulua!

Kirja on jaettu 25 lukuun, joten sitä voi halutessaan lukea luvun päivässä joulukuun alusta joulupäivään asti. Ehkä kirjoittaja on jotain sellaista ajatellutkin?

Siunattua joulun odotusta!

Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1986, 256 sivua

perjantai 24. marraskuuta 2017

Teuvo V. Riikonen: Isäni, miksi

Nyt on vietetty mielenterveysviikkoa. Siihen liittyen luin tämän Teuvo V. Riikosen koskettavan kirjan omasta elämästään ja ennen kaikkea isästään. Sopii se isänpäiväänkin, jota vietettiin vähän aikaa sitten.

Meillä kaikilla ei ole isää. Jotkut joutuvat pienestä pitäen elämään isän ikävän kanssa, kun isä on kuollut tai muulla tavalla kadonnut heidän elämästään. Esimerkiksi Teuvo V. Riikonen ei ole koskaan tavannut omaa isäänsä, joka oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä.

Aluksi kaikki kuitenkin meni hyvin, elämä vaikutti normaalilta, vaikka jostain syystä isä oli kuollut. Mutta miten hän oli kuollut, siitä ei kotona koskaan puhuttu. Se oli se tavallinen tarina, jossa kaikki muut ympärillä tiesivät totuuden, paitsi omat lapset (tästä on nimittäin itsellänikin kokemusta). Sitten kaikki särkyi erään kerran, kun naapurin lapsi möläytti totuuden Teuvolle päin näköä: "Mene sinäkin kotiis ja vedä pääs täyteen viinaa ja räjäytä itses dynamiitilla ilmaan niin kuin isäs teki..."

Tästä seurasi syvä järkytys ja elämänmittainen kipu. Kirjassa Riikonen kertoo hyvin avoimesti ja koskettavasti kokemuksistaan. Hänen syvät tunteensa välittyvät tekstistä niin, että lukijaakin itkettää. Hän on elämänsä aikana käynyt läpi monet eri tunteet.

Pitkään oli häpeä, jota varsinkin tuollaisessa pienessä kyläyhteisössä joutuu helposti kokemaan, jos elämässä on ongelmia. Ihminen leimataan liian herkästi aivan ilman syytä. Mitä sitten, vaikka isä olisikin tehnyt itsemurhan? Enimmäkseen kyläläiset kyllä olivat ystäviä hädässä, auttoivat perhettä isän kuoleman jälkeen, kyläilivät paljon Riikosilla ja antoivat joululahjoja. Toverisuhteet koulussa olivat myös hyvät. Osittain tuollaisissa tilanteissa voikin olla myös ihmisen omasta sisimmästä nousevaa aiheetonta häpeän ja kelpaamattomuuden tunnetta. Mutta oli myös tilanteita, joissa Teuvo V. Riikonen joutui lapsena kokemaan, että isän kuolemaa käytettiin aseena häntä vastaan.

Surua, tuskaa, isän ikävää, kipeitä miksi-kysymyksiä - näitä kirjassa käydään läpi. Myös vihaa Riikonen koki jossain vaiheessa, mutta siitä hän ei kerro paljoa. Anteeksiannosta hän sen sijaan kirjoittaa. Ja siitä, kuinka hän isänsä sukulaisten ja varsinkin mummon kautta tunsi löytävänsä isän uudelleen. Hän sai löytää kaikkea sitä, mikä isässä oli hyvää. Haastatellessaan sukulaisia hänelle selvisi, miten paljon hyvää isässä oli ollut ja mitä ominaisuuksia myös hän itse oli isältään perinyt. Kaikki tämä oli tärkeää surutyössä ja eheytymisprosessissa.

Monesti isäsuhde vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, eikä Riikonen ollut tässä poikkeus. Hänelle Jumala oli aluksi etäinen eikä hän pystynyt mieltämään Jumalaa Isänä. Myös jumalasuhteessaan hän sai kuitenkin ajan mittaan kokea eheytymistä.

Riikonen pohtii kirjassa myös omaa isyyttään, Suomen isiä yleisesti, Jumalan lohdutusta ja taivastoivoa. Lisäksi hän käsittelee tärkeää kysymystä, pääseekö itsemurhan tehnyt taivaaseen. Tästä kirjassa on hyviä ajatuksia.

Mielestäni tämä kirja on tärkeä ja arvokas. Se ansaitsee tulla luetuksi. Sen äärellä myös muut isän ikävää potevat voivat käydä läpi omia kipujaan, vaikka isä ei olisikaan tehnyt itsemurhaa. Ainakin itse koin kirjan hoitavana itsellenikin, vaikka oma isäni kuolikin vanhana ihan luonnollisen kuoleman. Mutta jo lapsesta asti olin kokenut tietynlaista isän ikävää, vaikka hän olikin fyysisesti paikalla. Isä jäi minulle osittain tuntemattomaksi, eikä nyt enää ole monia, joilta voisi kysellä asioita hänestä.

Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja on hyvin kaunis ja lohdullinen.

Kirjapaja 1996, 169 sivua

torstai 23. marraskuuta 2017

Lasse Marjokorpi: Leviatanin valtakunta - Kristinuskon hylkäämisestä ja uudelleenlöytämisestä

Olin nähnyt tämän kirjan monesti työpaikallani, jossa se oli myynnissä. Nimi Leviatanin valtakunta ei kuitenkaan sanonut minulle mitään, vaikka sen kyllä tiesin, että Leviatan oli varmaan jonkinlainen "otus", joka mainitaan Jobin kirjassa. Mutta mitä se tämän kirjan nimessä tarkoitti?! Sitä en pysähtynyt miettimään, mutta kerran sitten tulin lukeneeksi ajatuksella tuon alaotsikon ja saman tien jo selasin kirjaa enemmänkin - ja kiinnostuin!

Nimittäin aihehan on enemmän kuin ajankohtainen nyt vuonna 2017. Kirjassa käsitellään sitä, miten kansankirkko on hukannut oman identiteettinsä ja alkanut kysellä Raamatun sijasta kansalta ja gallupeilta, mitä sen pitäisi opettaa. Kirkko mielistelee sitten kansaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja sosiaalista toimintaa, tarjoaa leipää ja sirkushuveja - siis kaikkea muuta kuin sitä, mitä sen pitäisi tehdä.

Jeesus ei lähettänyt meitä parantamaan maailmaa, vaan hän antoi meille lähetyskäskyn tehdä opetuslapsia kastamalla ja opettamalla. On julistettava evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta, jonka Jeesus Kristus Jumalan Poika on meille ristillä ansainnut. Kukaan meistä ei ole ns. "hyvä ihminen", joka itse omilla teoillaan ansaitsisi jotain Jumalalta, vaan me tarvitsemme Kristusta. On myös uskallettava julistaa muitakin Raamatun opetuksia eikä lähteä vesittämään Jumalan sanaa ihmisten mieliksi.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä, otsikolla Hukattu todellisuus, pohditaan kirkon ja yhteiskunnan maallistumista ja liberalisoitumista. Marjokorpi kertoo modernismista ja jälkimodernismista sekä niiden vaikutuksesta nykyihmisten ajatteluun - ja samalla myös kansankirkon näkemyksiin, se kun koostuu kansasta. Kirjan alkuosa on täynnä todella terävää ja osuvaa analyysia länsimaiden rappiosta, johon ne ovat vajoamassa yhä syvemmälle, mitä pitemmälle 2000-luku kuluu. Eurooppa alkaa muistuttaa yhä enemmän Rooman valtakuntaa kristillisyyden menettäessä merkitystään ihmisten mielissä ja jopa kirkoissa (tämä toteamus Rooman valtakunnasta tosin oli vasta kirjan toisessa osassa, mutta kaikessa ensimmäisessä osassa kerrotussa on kysymys juuri tästä samasta).

Länsimaissa luulemme monen hyvän asian täällä olevan vain modernin eurooppalaisuuden aiheuttamaa ja olemme unohtaneet, että todellisuudessa kristinusko toi nämä asiat Eurooppaan. Nyt ne alkavat kadota kristinuskon alamäen myötä.

Kirkon tilaa kuvaa hyvin seuraava vertaus:

"Kuvitelkaapa sairaalaa, jossa lääkärit sen sijaan, että tekisivät diagnooseja ja määräisivät lääkkeitä, hoitoa ja leikkauksia sairaille, vaikenisivat hienotunteisuussyistä itse taudin luonteesta ja keskittyisivät potilaan mielialan kohentamiseen, keksisivät heille ajanvietettä ja kutsuisivat joitakin entisiä kevyen musiikin lavatähtiä heitä viihdyttämään.

Sairaalan johto ei panisi näitä lääkäreitä viralta, mutta tekisi niin sellaisille, jotka tahtoisivat antaa oikeita lääkkeitä ja tehokasta hoitoa potilaille."

Kirjan toisen osan otsikko Kristikunnan löytöjä puhuu sekin puolestaan. Jos ensimmäisessä osassa esiteltiin sairaus, toinen osa tarjoaa lääkkeet. Siinä Marjokorpi jakaa tervettä kristillistä oppia. Hän kertoo muun muassa saksalaisen teologin Dietrich Bonhoefferin opetuksesta ja toiminnasta Natsi-Saksassa, aikana, jolloin kirkko lähti väärällä tavalla myötäilemään natseja. Bonhoeffer pystyi myös pysymään raamatullisena kristittynä ja opettajana yliopistossa saamastaan liberaalista opetuksesta huolimatta.

Toisessa osassa Marjokorpi avaa myös hienosti esimerkiksi Isä meidän -rukouksen sanomaa, Kristuksen tuntemista ja Pyhää Kolminaisuutta.

Tämä kirja sisälsi niin täyttä asiaa ja painavaa sanomaa, että sieltä olisi voinut alleviivata vähintään puolet tekstistä (kun usein luen tällaisia asiapitoisia kirjoja alleviivaillen)! Asiapitoisuuden takia tosin luin kirjaa poikkeuksellisen hitaasti, koska minulla valitettavasti on kovin asiallisen tekstin kohdalla usein huono keskittymiskyky, vaikka olisinkin aivan aidosti kiinnostunut lukemastani. No, ehkä asiat menivät paremmin perille tällaisella hitaalla sulattelulla.

Jokaisen nykymenosta huolestuneen kristityn kannattaa lukea tämä kirja. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tässä lyhyessä kirjoituksessani pystyin jakamaan vain murto-osan kaikesta, mitä kirja todella pitää sisällään.

Loppuun jaan vielä otteen kirjan jälkimmäisestäkin osasta:

"Olisiko meidänkin kirkossamme nyt aika keskittyä siihen tehtävään, minkä Jumala on antanut sille sanassaan? Läntisen liberalismin ihannointi, tulevaisuuden rakentaminen kansansuosion varaan, ohjelman muuttaminen massoille sopivaksi, Jumalan sanalle uskollisten paimenten vainoaminen ja lähetystyön lopettaminen on vienyt kirkon myrskyyn, jossa koko laiva uhkaa upota. Jos se ei itse niin halua tehdä, sen olisi annettava ainakin kaikki vapaus ja toimintamahdollisuudet niille, jotka haluavat keskittyä kirkolle annettuun tehtävään.

Nyt olisi valittava päinvastainen suunta, ihmisten kokoaminen ristinmuotoisen maston ympärille kuulemaan sanomaa syntien anteeksisaamisesta ja iloitsemaan ylösnousseesta Kristuksesta, joka tyynnyttää myrskyn ja ruokkii kansansa pyhällä ehtoollisellaan. Hän antaa myös kuoleman edessä lujan toivon siitä, että tämä elämä vaihtuu Kristuksen läsnäoloon."

P. S. Selvisi se Leviatanin symboliikkakin, mutta vasta luvussa 8. Se on "jättiläishirviö, joka säälimättä nielee kaiken, mikä asettuu sitä vastustamaan.... Sen merkitys laajenee Jesajan kirjassa vertauskuvaksi maallisesta vallasta, joka pyrkii tuhoamaan Jumalan kansan." Ja vielä lopuksi Ilmestyskirjan lohikäärme "on sen uusitestamentillinen vastine. Sen on yleensä ymmärretty tarkoittavan Kristuksen kirkkoa vainoavaa antikristusta." Tämä jo avaa kirjan nimeä kovasti!

SLEY-Media Oy 2015, 214 sivua

maanantai 13. marraskuuta 2017

Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman

Minua oli pitkään kiinnostanut tämä kirja, koska Etelä-Sudan on yksi evankelisen herätysliikkeen lähetyskentistä. Tosin nythän työtä eteläsudanilaisten parissa tehdään Ugandan pakolaisleireillä, jonne loputtoman tuntuinen sotiminen on heidät ajanut.  Minua kiinnosti tietää, millaiset vaiheet Etelä-Sudanilla on takanaan ja mistä siinä kaikessa sotimisessa oikein on kysymys. Siitä tämä kirja juuri kertoo.

Leo Siliämaa on tehnyt pitkän työuran kehitysyhteistyössä Luterilaisen Maailmanliiton ja Kirkon Ulkomaanavun leivissä. Hänelle ehti kertyä kokemuksia Etelä-Sudanin tapahtumista yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Sudanissa on käyty pitkiä ja verisiä sotia. Etelän vapaustaistelun voidaan sanoa alkaneen elokuussa 1955, kirjassa kerrotaan. Tuliko rauha tämän jälkeen vasta vuonna 1972 - jos en väärin muista? Sitten kuitenkin uusi sota alkoi taas 1983. Ja vaikka jossain vaiheessa taas tehtiin rauha, aloitettiin jälleenrakennus ja pakolaisten paluumuutto, eivät sodat siihen loppuneet.

Toivottomalta vaikuttaa minusta, etteivät etelän ihmiset sotineet pelkästään pohjoista vastaan, vaan vielä keskenäänkin, eri heimot toisiaan vastaan. Kun sitten Etelä-Sudan lopulta itsenäistyi vuonna 2011, niin jo parin vuoden päästä maa oli sisällissodassa - joka jatkuu varmaan edelleen, vaikka ei siitä uutisissa paljoa puhuta. Mutta valtava pakolaisten määrä Ugandassa kertoo karua kieltään Etelä-Sudanin väkivaltaisuuksista.

Kirja antaa hyvää taustatietoa Etelä-Sudanin tilanteesta kiinnostuneille. Kevennystä jatkuvan sotimisen keskelle tuovat Siliämaan kertomukset tekemästään kehitysyhteistyöstä ja omista kokemuksistaan maassa.

Esimerkiksi eräässä luvussa hän kertoo elämästä syrjäisellä asemapaikallaan Nasirissa lähellä Etiopian rajaa. Öisin majapaikassa joutui tappamaan lepakoita, komeron ovesta syöksähti kerran lähes metrin mittainen varaanilisko Siliämaan jalkoihin ja lentokenttänä toimivan aukion yli liikkui usein lehmiä ja vuohia, niin että kerran kuukaudessa saapuva lähetyslentäjien pienkone joutui usein pelottelemaan ensin eläimet alta pois. Tällaiset kertomukset tuovat siis väriä muuten kovin asiapitoisen tekstin keskelle. Toki Siliämaan tekemä työ ja kokemukset maassa ovat kuitenkin sivuosassa tässä kirjassa, jossa pääosassa on Etelä-Sudan ja sen historia vuodesta 1955 vuoteen 2015 asti.

Kirjassa kerrotaan myös Etelä-Sudanista pakolaisiksi lähteneiden tarinoita. Jotkut heistä ovat hyvinkin menestyneitä, esimerkiksi huippumalleja ja urheilijoita.

Hiukan kirjassa liikutaan myös Etiopian ja Ugandan puolella, muun muassa pakolaisiin liittyen. Lisäksi Ugandasta on alkunsa saanut julmuudestaan tunnettu Lord's Resistance Army (Herran vastarintaliike), joka on tehnyt hirmutekojaan myös Etelä-Sudanissa. Yksi luku kertoo tästä liikkeestä.

Myös Darfurin tapahtumille on kirjassa omistettu yksi luku.

Kaiken lukemani jälkeen en voi kuin toivoa, että pysyvä rauha vielä tulisi Etelä-Sudaniin.

Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015, 155 sivua

perjantai 10. marraskuuta 2017

Hannu Kippo & Olli Koskenniemi: Pahan päivän varalle - Tunteita ja kokemuksia ihmisen elämässä

 Pahan päivän varalle itse kullakin lienee omat reseptinsä. Minulla on usein taipumusta kääntyä suklaan puoleen sellaisina päivinä, mutta vaikka se hemmotteleekin, se myös lihottaa. Eikä tietenkään ole mikään todellinen apu asioihin.

Tämän blogin lukijoista useimmat varmasti tietävätkin, että paras apu löytyy Raamatusta - ja seurakunnasta, jossa Jumalan sanaa julistetaan ja saadaan kokea uskovien yhteyttä. Myös hyvät kristilliset kirjat voivat olla apuna. Tällainen mainio lääke ja ensiapu moneen tilanteeseen on tämä Hannu Kipon ja Olli Koskenniemen kirja, jonka sisällöstä jo nimi kertoo paljon.

Kirjassa lähdetään liikkeelle toteamuksesta, että kuten Raamattukin sanoo, Luojaa pitäisi muistaa "nuoruudessaan", ennen kuin pahat päivät tulevat. Pahana päivänä niin nuoren kuin vanhankin voi olla vaikea keskittyä mihinkään, joten olisi hyvä, kun olisi kerännyt jotain lohtua ja rohkaisua varastoon jo etukäteen, niinä hyvinä päivinä. Tämän kirjan luvut ovat tosin sen verran lyhyehköjä, että kyllä sitä voi jaksaa yhden luvun kerrallaan lukea, vaikka enempää ei jaksaisi.

Kirjassa on aakkosjärjestyksessä 24 lukua liittyen erilaisiin tunteisiin ja elämäntilanteisiin. Sieltä varmasti löytyy jokaiselle jotakin - ja luettavaa on moneen tilanteeseen.

Tuonne tunnisteisiin keräsin vain osan lukujen aiheista, mutta tässäpä kaikki otsikot: Ahdistuneena, Epäonnistunut kristittynä?, Epätietoisena, Himosta, Häpeästä, Hädässä, Ikävässä ja murheessa, Itsehillinnästä, Kateudesta, Katkeruudesta, Kaunasta, Laiskuudesta, Mitättömyydentunteista, Pelosta, Pettymyksestä, Rauhattomana, Rosoisena, Sairaana, Surussa, Toivottomana, Uupuneena, Vihasta, Väärinymmärrettynä ja Yksinäisenä.

Kyllä monesta luvusta löytyi tuttuja tilanteita ja puhuttelevia ajatuksia omaakin elämääni ajatellen. Myös nykyhetken tunteisiin ja kysymyksiin sain apua, tukea ja rohkaisua. Kirja onkin hyvin rohkaiseva ja hoitava. Se on tavallaan hartauskirjan ja sielunhoitokirjan välimuoto. Evankeliumiakaan ei nimittäin unohdeta, vaan se pidetään kirkkaasti ykkösenä. Että vaikka meitä kuinka elämä potkisi päähän, meillä on silti tärkein, kun meillä on Jeesus ja syntien anteeksiantamus.

Kirjoittajat rohkaisevat meitä jatkamaan taivasmatkaa "päivä vain ja hetki kerrallansa" ja murehtimatta tulevista, luottaen siihen, että tämän päivän murheissa meillä on auttajana Herra.

Tässä muutama ote eri luvuista:

Ahdistuneena (Hannu Kippo):

"En ole kokenut ahdistusta kevyeksi eikä sille ole tuntunut olevan loppua näkyvissä. Paine ei ole tuntunut vain hetkiseltä. Odottavan aika on aina pitkä ja uuvuttava. En ole jaksanut ajatellakaan näkymättömiä, ja näkyväiset tuntuvat liiankin konkreettisilta. Myöhemmin taaksepäin katsoen olen joskus ymmärtänyt, että näkymätön Jumala oli silloinkin kanssani, kuuli huutoni ja auttoi. Kun jaksoin katsoa asiaa myös Jumalan ilmoituksen näkökulmasta, ymmärsin, että iankaikkisuuden rinnalla mikä tahansa ajallinen ahdistus on vain hetkisen kestävä. Parempaa on luvassa!"

Pelosta (Olli Koskenniemi):

"Pelko voi joskus olla myös aivan turha ja vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Se voi aivan tarpeettomasti rajoittaa elämää ja tehdä pienistä asioista isoja. Jokaisella meistä on kokemusta siitä, että jälkeenpäin arvioituna ei ollutkaan mitään syytä olla peloissaan. Tämän kokemuksen tulisi auttaa meitä kohtaamaan myös nykyiset ja tulevat asiat niitä suurentelematta.
  Lina Sandellin tunnettu laulu neuvoo yhden tien pelon kohtaamiseen ja suhteellistamiseen: 'Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä lohdutuksen aina saan.' Meidän tulee siis kysyä itseltämme, mitkä asiat ovat juuri tämän päivän haasteita, mihin juuri me voimme nyt vaikuttaa ja mitä jo etukäteen murehdimme ja pelkäämme. Huomisen huoliin ei tule tänään nääntyä."

Rosoisena (Hannu Kippo):

"Miten arvelet Paavalin jaksaneen, kun Saatana sorkki häntä jatkuvasti lihassa olevan pistimen kanssa? Tai kun hänelle oli annettu raippoja useita kymmeniä lyöntejä ja vielä useita kertoja, tai kun uskollisena pidetty työtoveri jätti ja mieltyi maailmaan? Huonosti hän voi, mutta Jumalan Hengen eli Jumalan sanan avulla hän kesti. 
  Sitoutuminen merkitsee väsymistä, väsyminen raihnaisuutta, rosoisuutta. Mutta voimme olla turvallisella mielellä, Kristuksen veriarmo kantaa ja vie perille raihnaiset, itseensä, maailmaan ja työhön väsyneet. Ennen kaikkea Jumala itse vastaa sanastaan. Me saamme pysyä levollisina kirjoitetussa Jumalan sanassa. Silloin emme voi joutua hukkaan. 'Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva' (Hepr. 4:9)."

Kirjassa lainataan myös monia Lutherin ajatuksia ja Siionin Kanteleen laulujen sanoja. Oivallisen luterilainen ja evankelinen teos siis!

Nyt kun tämän kirjan löysin (kirjahyllystäni!), siihen tulee varmasti palattua vielä monet kerrat elämän eri tilanteissa. Todella hieno kirja!

SLEY-Kirjat 2005, 139 sivua

lauantai 4. marraskuuta 2017

Aatos Vesamäki: Hänkö hylkäisi omansa

Aatos Vesamäki perheineen on ollut Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen lähetystyöntekijänä Keniassa tästä kirjastaan päätellen ainakin 1970-80 -lukujen vaihteessa. Kirjassa on lyhyitä hartauskirjoituksia, mutta toisaalta myös paljon afrikkalaista elämänmenoa ja lähetystyön kuvausta. Myös jotkut Raamatun vertaukset alkoivat elää Vesamäelle uudella tavalla Keniassa, ja itsekin hän osaa avata evankeliumia uudella tavalla Afrikassa kokemistaan asioista käsin.

Lähetystyön arkeen voi kuulua monenlaista. Ei ymmärrä mitä ihmiset puhuvat; uuden tulokkaan oma sanavarasto taas ei riitä kunnollisen puheen pitämiseen ehtoollisesta. Ihmiset tulevat myöhässä paikalle: esimerkiksi eräs kokous aloitettiin puolitoista tuntia myöhässä eivätkä kaikki osallistujat olleet vielä silloinkaan paikalla. Paikallisten seurakuntien kuukauden kolehtirahat saattoivat painaa yhteensä kolme kiloa, mutta rahallista arvoa niillä ei juuri ollut. Ihmiset kuitenkin halusivat antaa vähästään ne "lesken roponsa". Tiet olivat huonoja ja auton renkaat hajoilivat mennen tullen. Oli kuivuutta ja toisaalta rankkasateita, jotka muuttivat muutenkin huonot tiet liejuksi. Tilanteet eivät aina menneet järjestelmällisen suomalaisen mielen mukaan; esimerkiksi eräässä kastetilaisuudessa oli Vesamäen mielestä häiritsevää epäjärjestystä - mutta tärkein asia hoitui: ihmiset otettiin kasteen kautta Jumalan lapsiksi. Ja pitikö Keniassa kaiken mennä niin kuin suomalainen halusi, hän pohtii.

Kaiken keskellä lähetit saivat kokea uskovien yhteyttä kenialaisten kristittyjen kanssa. Vaikka esimerkiksi laulun sanoja ei olisi ymmärtänyt, ymmärsi että Jeesuksesta siinä laulettiin. Ulkona pimeni, ja kaatosateen liejuksi muuttama tie huolestutti suomalaista, mutta Kenian miehet eivät päästäneet pappia lähtemään, ja lopulta kiireettömyyden ansiosta hän pääsi kokemaan antoisan hetken kenialaisten uskonystävien kanssa. Tällaista kiireetöntä yhdessäoloa Vesamäki toivoisi Suomenkin miehille.

Raamatussa kerrotuista asioista esimerkiksi orjantappura tuli Keniassa tutuksi, koska se kasvaa siellä, ja sen kautta avautui uutta. Kenialaiset lapset taas ymmärsivät hyvin vertauksen Hyvästä Paimenesta, koska he itsekin paimensivat eläimiä jo lapsena. Vesamäki miettiikin kirjassa, mistä löytäisimme uusia kuvia ja vertauksia, jotka kertoisivat tämän paimenettoman ajan lapsille Hyvästä Paimenesta.

Kirjasta huokuu turvallinen luottamus Taivaan Isään, joka ei meitä hylkää, tuli mitä tuli. Kaiken keskellä hän on kanssamme, niin täällä Suomessa kuin kaukana maailmallakin, minne ikinä menemme. Kirja rohkaisee monin tavoin meitä taivaan tien kulkijoita ja antaa evästä matkan varrelle.

Luvussa, jossa Aatos Vesamäki kertoo "sen tavallisen tarinan" rengasrikosta afrikkalaisella tiellä, hän käyttää rengasrikkoa hyvänä nykyajan vertauksena ja kirjoittaa:

"Matkantekomme voi myös keskeytyä, varusteet eivät riitä, eväät loppuvat. Tai tulee rengasrikko. Tarpeelliset varusteet matkallamme ovat kuin auton neljä pyörää: Jumalan sana ja sakramentit suunnan näyttäjinä, rukous ja yhteys toisena parina. Yhdenkin laiminlyöminen vie vikaan. Kulku alkaa ohjautua harhateille. Kaikkien puuttuessa olet hylky tien ohessa.
  Siinä sitä sitten riittääkin katselijaa ja ihmettelijää, monenmoista päivittelijää. Mutta paikalla on myös Mestari, suuri remonttimies. Älä epäröi lähteä hänen peräänsä. Hän on tie. Hän vie perille. Myös tien oheen sortuneen. 'Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa.' 
  Hänen, Jeesuksen, seurassa matka voi jatkua kohti huikaisevia näköaloja, aina kotiin asti."

SLEY-Kirjat 1983, 118 sivua

P. S. En tiedä, mistä maasta kuvan pieni taulu on, mutta afrikkalaiselta se ainakin näyttää... Ostin sen kirpputorilta.

Seija Pitkänen - Marja Vilkniemi: Turvallisesti perille

Näin pyhäinpäivänä luin Seija Pitkäsen kirjan, jossa hän kertoo oman isänsä sairastumisesta syöpään, hänen kuolemastaan ja omasta surustaan. Kirjan kauniin kuvituksen on tehnyt Marja Vilkniemi. 

Kirjoittajan isällä todettiin keuhkosyöpä maaliskuun lopulla 2007. Jo vapulta siirryttiin saattohoitoon, ja 24.7.2007 isä kuoli. Kaikki tapahtui siis todella nopeasti, ja siihen asti isä oli ollut tavallinen perusterve mies. Oireita oli jo ollut, mutta ne pantiin flunssan piikkiin. Kun sitten kaikki tapahtui noin yllättäen ja nopeasti, voi kuvitella, millainen järkytys se on ollut sekä isälle itselleen että hänen läheisilleen.

Seija Pitkänen jakaa kirjassa ajatuksiaan, tunteitaan, rukouksiaan ja vastaan tulleita tilanteita lyhyinä katkelmina, joita on helppo lukea sellaisenkin, joka ei jaksa kovin pitkiä tekstejä lukea. Kirjassa on kokonaisuudessaankin vain 60 sivua, joista osassa on kuvia.

Aluksi Pitkänen halusi kieltää koko kuoleman mahdollisuuden ja tarrautui ajatukseen ihmeparanemisesta. Sitten oli kuitenkin hyväksyttävä tosiasiat ja opeteltava luopumista. Tunteet vaihtelivat tuona raskaana aikana. Kirjassa kerrotaan isän sairaala-ajasta, lyhyistä käynneistä kotona, kuolemasta, hautajaisista ja niiden jälkeisestä ajasta - ja kuinka lopulta suru alkaa ainakin vähän helpottaa, vaikka nouseekin helposti pintaan.

Kirja on jaettu osiin, jotka on otsikoitu seuraavasti: Luovuttamisen ja luopumisen tuska...., Oi, Herra, luoksein jää, jo ilta on..., Aika armahtaa..., Kuusi kuukautta isän kuoleman jälkeen, Yhdeksän kuukautta isän kuoleman jälkeen, Lohdutus ja Surun tie. Lopussa on kaksi runoa: Isäni muistolle ja Jouluinen hautausmaa. 

Jokainen, joka on menettänyt läheisensä, voi varmaankin löytää kirjasta ainakin joitain tuttuja kokemuksia. Itselleni jäi mieleen se, kuinka ei haluaisi luopua rakkaastaan, tai kuinka isän kuoltua haluaa takertua äitiin, kun tämä vielä elää (minultakin on nimittäin kuollut isä, mutta äiti elää). Tässä kirjassakin kirjoittaja toivoo, että äiti eläisi satavuotiaaksi, kun hän on ainoa, joka heillä lapsilla enää on jäljellä.

Myös läheisen kuoltua helposti kokee syyllisyyttä sanomisista ja tekemisistä, sanomatta ja tekemättä jääneistä asioista. Lisäksi kirjassa todetaan, että helposti läheisiään pitää itsestäänselvyyksinä. Sairaalasta lähtiessä tajuaa, että jokainen tapaaminen voi olla viimeinen - mutta miksi sitä ei voi tajuta myös täällä "normaalielämässä" - kenet tahansa voi koska tahansa tavata viimeisen kerran... Rakkautta pitäisi osoittaa rakkailleen juuri nyt, kun he vielä ovat tässä.

Tässä kirjassa lohtua antaa kristillinen usko, turvallinen jumalasuhde ja jälleennäkemisen toivo. Ei yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole, kuten Jeesus sanoi. Meillä on taivastoivo. Se meitä lohduttakoon, kun muistamme poisnukkuneita rakkaitamme tänäkin pyhäinpäivänä.

Kirja päättyy runon Jouluinen hautausmaa viimeisiin sanoihin, jotka muistuttavat meitä rakastamaan läheisiämme nyt, kun he vielä ovat kanssamme:

"Annetaan kunnon halaus,
katsotaan silmiin
sanotaan hellästi:
'Sinä olet kiva.
Tykkään sinusta.'
Ei peitetä rakkautta
hienoon pakettiin.
Ojennetaan se
ilman kultaista rusettia.
Tehdään se nyt.
Ei lykätä ensi jouluun!"

Perussanoma 2008, 60 sivua
Kirpputorilta ostamassani kirjassa oli tällainen teksti.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Hanna Rauta: Aaro ja Loviisa

Olin lukenut tämän romaanin joskus lapsena tai nuorena, mutta en muistanut siitä enää mitään. Nyt satuin löytämään sen lapsuudenkotini kätköistä ja luin uudestaan. Lukiessa muistikin alkoi virkistyä; ainakin jotain tuttua tarinassa oli.

Hanna Rauta kertoo tässä kirjassa vanhasta avioparista, Aarosta ja Loviisasta. He ovat ihanan yksinkertaisia vanhan kansan ihmisiä. Aaro on leppoisa ja kiireetön, Loviisa taas melkein liiankin tarmokas ja vahva luonne, joka pitää Aaroa laiskana vetelyksenä ja nalkuttaa tälle mennen tullen.

Myös uskonasioissa he ovat erilaisia: Loviisa tekee ikuista parannusta eikä suostu uskomaan valmiiseen armoon; sellaiseen uskominen on hänen mielestään jumalattomuutta. Armoa pitää Loviisan mukaan vain odottaa, eikä voi koskaan tietää, saako sen. Valmiiseen armoon, täytettyyn työhön ja lunastukseen uskova Aaro taas on Loviisan mielestä paatunut pakana. Näin molemmat ovat huolissaan toisensa sieluntilasta.

Aikaisemmin lukemani Raudan kirjat ovat olleet hyvin vakavia; tässä pienessä romaanissa taas on yllättävän paljon lämmintä huumoria. Hän kuvaa pilke silmäkulmassa tätä vanhaa avioparia, heidän erilaisia luonteitaan ja ainaisia kinastelujaan. Yksi hauska ja myös keskeinen yksityiskohta on ikiliikkuja, jota Aaro suunnittelee (ja jota Loviisa pitää hulluutena, niin kuin kaikkia Aaron tekemisiä). Aaron sanoin ikiliikkuja on "perpetus mopitus", Loviisa taas sanoo sitä "perpetiksi" (tulikohan se sanoista perpetuum mobile?). Tämä ikiliikkuja olikin se, jonka kohdalla muistini alkoi palautua, että tästähän aikoinaan luin.

Aarolle tulee kiire jatkaa aikaisemmin haudatun perpetuksen suunnittelua, kun hänellä on outo kyhmy rinnassa ja hän pelkää kuolevansa. Loviisalle hän ei puhu sairauden aavistuksista, ja niin emäntä patistaakin häntä jatkuvasti mottimetsään. Siellä Aaro taas kokee kykyjensä menevän hukkaan, kun hänen pitäisi saada käyttää aikansa keksinnön tekemiseen. Osaavathan muutkin tehdä näitä arkisia töitä, mutta keksijän töihin ei ole kaikista.

Suurin huoli Aarolla on kuitenkin siitä, ottaako Loviisa armon vastaan ja pääseekö Karitsan häihin.

Kirjan loppu on leppoisan kerronnan jälkeen ihmeen äkkinäinen. Tämä käsikirjoitus löydettiinkin Hanna Raudan jälkeensä jättämistä papereista hänen kuolemansa jälkeen. En tiedä sairasteliko hän ja tiesikö kuolevansa ja tuliko hänelle kiire saada käsikirjoitus valmiiksi. Loppu kirjassa kuitenkin on, mutta se kerrotaan hyvin lyhyesti.

Minusta tämä romaani on helmi sekä kaunokirjallisesti että hengellisesti. Takakannessa sanotaan kauniisti Aaron uskosta: "Aaro on kuitenkin käsittänyt autuutensa Jeesuksen työssä ja iloitsee hiljaisessa mielessään siitä, että hän sairauden vaivoissakin on terve Jeesuksessa."

Kaunokirjallisuuden kannalta ajatellen minulle tuli lukiessani mieleen Veikko Huovisen kirjoitustyyli ja varsinkin hänen romaaninsa Havukka-ahon ajattelija. Aarokin on tuollainen leppoisa ajattelija, jota ympärillä olevat eivät aina ymmärrä. Raudan kirjoitustyylikin on tässä kirjassa mukavan leppoisa ja humoristinen, kuten jo kerroinkin. Näin kirja toi piristystä tähän pimenevään vuodenaikaan.

Aaro ja Loviisa on siis todellinen "pieni suuri kirja", joka kätkee aarteita vaatimattoman ulkokuorensa sisälle. Tämä romaani oli minulle lukunautinto, jota voin lämpimästi suositella muillekin!

SLEY 1958, 106 sivua

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Aune-Inkeri Björkström: Rikotut rajat - Marjan tarina

Tällä kertaa luin insestin kokeneen "Marjan" (nimi muutettu) toipumistarinan. Rankka aihe, mutta itselleni siinä mielessä "helppoa" luettavaa, etten itse ole kokenut tällaista. Minua kiinnosti eläytyä insestin uhrin kokemuksiin ja siihen, millainen eheytymisprosessi Marjalla oli, miten hän selvisi kaikesta. Halusin saada edes jotain ymmärrystä tästäkin aiheesta.

Kun sanoin kirjaa itselleni "helpoksi", todettakoon, että henkilökohtaisesti en halua enkä pysty lukemaan koulukiusaamisesta kirjoitettuja kirjoja. Esimerkiksi Marko Annalan "Värityskirja" on teoriassa mielenkiintoinen, mutta en kestä ajatustakaan siitä, että lukisin, miten häntä kiusattiin. Ja tämä siksi, että olin itse koulukiusattu, eli aihe tulee itseäni liian lähelle. Marjan tarina ei tullut siinä mielessä lähelle, joten sen pystyin lukemaan. Siitäkin huolimatta, että Marjan kokemukset olivat todella rankkoja.

Marja oli oireillut eri tavoilla koko elämänsä ajan, mutta ei osannut kiinnittää asiaan huomiota, koska hän ei muistanut varhaislapsuudestaan paljoa eikä muistanut insestikokemuksiaan ollenkaan, mikä kuuluu olevan tavallista. Varsinkin jos tekijä on niin läheinen kuin oma isä tai äiti, lapsen torjunta on voimakasta, koska omista vanhemmistaan haluaa uskoa vain hyvää ja heitä haluaa "suojella".

Marja oli jo yli 40-vuotias aviovaimo ja perheenäiti, kun hän alkoi muistaa. Muistot eivät tulleet kerralla, vaan pala palalta pitkän terapiaprosessin aikana. Muistot saivat aikaan myös masennusta ja itsetuhoisuutta. On ymmärrettävää, että tunne-elämä ja elämä yleensä menee kaaokseen, kun tuollaisia muistoja alkaa tulla.

Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti terapiaprosessista, joten terapiasta kiinnostuneillekin tämä on mielenkiintoista luettavaa. Marja kävi sekä virallisessa Kelan terapiassa että sielunhoitoterapeutilla, jonka kanssa samanaikaisesti hän tapasi myös erästä rukouspalvelijaa. Lisäksi hän oli mukana vertaistukiryhmissä ja Rikotusta eheä -tapahtumissa. Erityisesti sielunhoitoterapeutti oli Marjalle tunnetasolla tärkeä, joten suhteesta häneen kerrotaan paljon, kun taas Kelan terapeutti jää lukijalle vieraaksi.

Onnekseen Marjalla oli ymmärtäväinen aviomies, josta oli myös suuri apu toipumisprosessissa. Myös karismaattisuus, ns. "kuunteleva rukous" ja armolahjat olivat mukana paranemisprosessissa. Marja näki myös esimerkiksi unia, joista oli apua asioiden avautumisessa.

Lopulta kyllä koulukiusatun taustallanikin näin myös jotain yhteistä itseni ja Marjan välillä. Esimerkiksi tämä: molemmissa tapauksissa uhri helposti kokee olevansa syyllinen. Marjakin koki, että hänessä täytyi olla vikaa, hän oli paha ja syntinen, kun hänelle tehtiin niin. Karmeaa oli se, että jopa joku uskovainen sanoi hänelle, että kyllähän sen saa anteeksi - vaikka ei uhrin tarvitse saada anteeksi, vaan tekijän!

Marjan piti myös opetella tuntemaan vihaa ja muita tunteita, ja lopulta prosessin loppuvaiheessa hän pystyi antamaan anteeksi, aivan lopussa jopa tunnetasolla.

Ihmeellistä oli se, miten paljon eheytymistä Marja sai kokea. Myös seksuaalisella alueella, mikä luonnollisesti teki hyvää avioliiton seksielämälle.

Oli upeaa lukea loppuun asti tämä tositarina ja nähdä, miten kauniisti Jumala teki hoitavaa työtään Marjan elämässä. Niin, jumalasuhde oli tietysti yksi, joka myös oli vaurioitunut rikkinäisen isäsuhteen takia. Marja pystyi uskomaan Jeesukseen ja Pyhään Henkeen, mutta ei Jumalaan Isänä. Hänellä oli negatiivinen jumalakuva. Hän kävikin läpi kapinavaiheen suhteessa Jumalaan ja sai kokea, että Jumala kestää meidän vihamme. Sen ja sielunhoitoterapian kautta löytyi armahtava Jumala ja myös Taivaan Isän syli.

En halua paljastaa kaikkea tästä kirjasta, mutta isäsuhteen ja jumalasuhteen lisäksi myös äitisuhdetta tässä käsitellään. Samoin Marjan avioliittoa ja äitiyttä.

Takakannessa sanotaan, että kirja ei sovellu alle 18-vuotiaille. Se onkin aivan oikein. Mutta valitettavasti aivan liian monet joutuvat kohtaamaan nämä asiat omassa elämässään reilusti alle 18-vuotiaina, jopa alle kouluikäisinä, kuten Marja, josta tässä kirjassa kerrotaan. Heidän kohdallaan seksuaalisen väkivallan tekijät eivät kysele ikärajoja eivätkä lupia. Se on hirveän surullista.

Kirjan sanoma on kuitenkin erittäin valoisa: insestin uhreillekin on toivoa. Insestistä voi selvitä!

Kustannus Oy Uusi Tie 2009, 172 sivua
Kirjan lopussa on kirjallisuutta toipumisen tueksi ja muita avun lähteitä.

P. S. Mitä karismaattisuuteen tulee, olen itse henkilökohtaisista syistä nykyään melkoinen antikarismaatikko. Mutta joudun kyllä myöntämään, että omassakin toipumisprosessissani oli joissain tilanteissa myös armolahjoilla oma merkityksensä.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kefelew Zelleke: Etiopian ilo

Kefelew Zelleke oli etiopialaissyntyinen teologian tohtori, joka toimi evankelisen kirkon pappina Saksassa. Jo lapsena Etiopiassa hän oli tutustunut ikivanhan ortodoksisen kirkon rikkaaseen uskonelämään. Kun hän Saksassa tutustui asialliseen ja vähän tunteita osoittavaan evankeliseen kirkkoon, syntyi ajatus kääntää Etiopian ortodoksisen kirkon rukouksia saksaksi.

Tässä kirjassa noita rukouksia onkin paljon ja monesta eri aihepiiristä. Rukouksia on koottu seuraavista lähteistä: kansanrukoukset, Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiat, Etiopian ortodoksisen kirkon suuri paastohartauksien kirja, "Qine"-nimellä tunnettu hengellinen runous ja Etiopian ortodoksisen kirkon suuri rukouskirja.

Rukoukset on jaettu seuraavien otsikoiden alle: Jumala on toisenlainen, Jumala on Luoja, Jumala on kuollut puolestamme, Jumalan kärsimys, Jeesus tuli ihmiseksi toisia varten, Kuolema, missä on sinun pistimesi?, Terve, Maria!, Herran päivä ja Pyyntörukouksia.

Heti alusta alkaen huomioni kiinnitti se, miten paljon rukouksissa on Jumalan suuruuden ja majesteettisuuden, hänen luomistyönsä ja Jeesuksen ristinkuoleman ylistystä. Siis ylistystä! Vaikka etiopialaiset ovat kärsineet paljon, Etiopian kristityt osaavat ylistää Jumalaa (ainakin ortodoksit). Rukouksista välittyy vaikeuksienkin keskellä kiitollisuus kaikista Jumalan lahjoista, hänen hyvyydestään, huolenpidostaan ja pelastuksesta.

Seuraavassa rukouksessa (josta lainaan vain osan) on esimerkki Jumalan suuruuden ylistyksestä. Siitä, kuten monesta muustakin rukouksesta, tulee mieleen Raamatun psalmit.

"Pyhät enkelisi pelkäävät sinua.
Kaikki luodut vapisevat sinun edessäsi
ja samalla ylistävät sinua.
Sinun kasvosi sulattavat vuoret,
sinun nimesi halkaisee syvyydet.
Sinä olet levittänyt taivaat käsilläsi kuin teltan.
Sinä tuhoat vihollisen sotajoukot.
Paholainen on kaatunut, käärme on tuhottu,
mutta sinuun uskovat puhdistuvat
ja vahvistuvat.

Elämä syntyy ja toivo kasvaa sinussa.
Evankeliumia julistetaan sinun nimessäsi.
Sinä olet voittanut kuoleman
ja antanut ihmisille ikuisen elämän."

Myös ristillä kärsivä Jeesus kuvataan samanaikaisesti voittajana:

"Heikko puu kantoi Jeesusta,
joka kannattelee taivasta ja maata.
Pieni hauta tarjosi asunnon sille,
jonka edessä taivas ja maa seisovat kunnioittaen. 

Jeesus pitää maailman ääret kädessään
ja maailman meret kämmenellään..."

Ja toisessa rukouksessa (joka on kirkon liturgiasta, kuten edellinenkin):

"Meri pelästyi, vesivirrat pakenivat,
kun ne näkivät, että Jumalaa lyötiin poskelle.
Aurinko pimeni, kuu tuli verenpunaiseksi,
ja tähtien valo kalpeni.
Kuolema pelkäsi, paholainen kaatui maahan,
tuonela ja sen asukkaat
menivät vapisten vastaan
voittoisaa Herraa
kunnioittaakseen häntä."

Etiopialaisuus taas näkyy rukouksissa vainottujen, vangittujen ja pakolaisten puolesta. Myös rukoillaan hyvää satoa ja kiitetään siitä, että Jumala antaa sadekauden ja kuivan kauden ajallaan. Sittenkin, vaikka maa on vuosien varrella kärsinyt sekä liioista sateista että liiasta kuivuudesta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä.

"Herran päivänä kaikki muuttuu uudeksi. 
Sinä päivänä ei ole auringon, kuun,
tähtien tai kynttilöiden valoa,
ei kuivaa kautta eikä sadekautta.

Sinä päivänä ei ole suuria eikä pieniä,
ei musta-, puna- tai valkoihoisia,
on vain yhdenlaisia ihmisiä."

Useimpiin rukouksiin voi luterilainenkin täydestä sydämestään yhtyä. Häpeäkseni en tiedä paljoa ortodoksisen kirkon opista, mutta ainakin tämän kirjan perusteella näyttäisi, että esimerkiksi aikuisena kastettavan(kin) odotetaan uudestisyntyvän kasteessa. Sen käsityksen ainakin sain kahdesta rukouksesta.

Maria on tietenkin heille tärkeämpi kuin meille luterilaisille, vaikka totta kai mekin kunnioitamme häntä ja sitä, että hän sai olla Vapahtajamme äiti. Terve, Maria! -otsikon alla onkin näitä Mariaan liittyviä rukouksia. Otteita yhdestä tällaisesta rukouksesta:

"... Neitsyt Maria, sinä et syytä ketään.
Lohduta minua sanallasi,
sillä sydämeni on surullinen...

... Neitsyt Maria, sinä olet
aina valmis armahtamaan,
kun sydäntäni polttaa surun tuli...

... Neitsyt Maria, pelasta minut pahasta,
joka on kuin villi leijona.
Sinä olet sydämeni lohdutus,
sinä olet ystävällinen ja uskollinen."

Kirjassa on myös jonkin verran tietoa Etiopiasta, sen kristityistä ja erityisesti tietysti ortodokseista. Minua tuo maa on kiinnostanut siitä asti, kun minulla oli nuorena etiopialainen kristitty ystävä, joka oli tullut Suomeen opiskelemaan. Yhteyden häneen olen vain kadottanut jo kauan sitten... Myös Afrikka yleisesti kiinnostaa minua, samoin kehitysmaat - ja myös tämä ortodoksisuus. En tosin suunnittele ortodoksiksi kääntymistä, mutta olisihan toki mielenkiintoista tietää enemmän heidänkin uskostaan.

Ilokseni kirjassa on myös etiopialaissyntyisen taiteilija Abel Gebren värikästä ja eksoottista kuvitusta, josta saa esimakua muun muassa kirjan kansikuvasta. Kuvien aiheina ovat esimerkiksi Jeesus ristillä, uskovien ehtoollisen vietto ja pääsy taivaaseen "punaista mattoa pitkin". Pettymyksekseni vain monissa kuvissa ihmiset ovat valkoihoisia... mutta lieneekö kyseinen taiteilijakin elänyt Euroopassa, kun oli vain etiopialaissyntyinen? Kyllä joissain kuvissa henkilöillä on onneksi edes vähän tummempi iho - mutta ei aivan musta kuitenkaan...

Kirja oli hieno lukuelämys. Se vain pitäisi lukea ajan ja ajatuksen kanssa, yksi rukous kerrallaan. Jos sen lukee kertaistumalta läpi (kuten minä nyt tein), ei siitä saa niin paljoa irti. Rukouksethan on tarkoitettu rukoiltaviksi...

Kirja päättyy Kristityn Etiopian lauluun, joka on syntynyt 1500-luvulla, kun kristittyjä vainottiin. Alkukielellä laulu on loppusoinnullinen.

"Pakenen luoksesi, Maria,
ja laulan halleluja
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
Jumalan viisauden nimessä.

Kanna kotimaamme Etiopian 
kärsimykset ja kyyneleet!" 

                    **************

Suomen Lähetysseura 1999, 128 sivua
Suomennos ja johdantojen toimitus: Maija Priess
Kuvitus ja ulkoasu: Abel Gebre

maanantai 16. lokakuuta 2017

Heli Karhumäki: Pistelevä villapaita - Ristillisiä murretarinoota

Edellinen lukemani kirja paini teologisesti niin raskaassa sarjassa, että tuntui helpottavalta palata takaisin "maan pinnalle" näiden Heli Karhumäen eteläpohjalaisten murretarinoiden kautta. Ne jos mitkä olivat hyvin maanläheisiä ja kansantajuisia.

Kun olen itsekin eteläpohjalainen, en kylläkään osaa arvioida, miten vaikeaa näiden kirjoitusten lukeminen on muiden murrealuiden edustajille. Mutta Karhumäki kyllä muistaakseni toteaa kirjan alussa, että on jättänyt vaikeimmat sanat pois, ettei lukeminen olisi ulkopuolisillekaan aivan mahdotonta.

Hän myös huomauttaa, että murteella kirjoittamisessa on omat haasteensa, joten tämänkään kirjan murre ei ole täydellistä. Lisäksi joka pitäjässä eteläpohjalaistakin murretta puhutaan vähän eri tavalla.

Mutta se kielestä. Itse tarinat ovat ilahduttavan lämminhenkisiä ja armollisia; ne ovat kuin lämmin villapaita ja villasukat syksyn viimojen vilustuttamalle (sellaiset, jotka eivät pistele!). Kirjoituksissaan Karhumäki tarkastelee omaansa ja  lähimmäisten elämäntarinoita ymmärryksellä ja suurella sydämellä. Myös huumori pilkahtaa esiin tavan takaa. Niin, onhan murteellisessa tekstissä jo itsessäänkin tiettyä huumorin pilkettä.

Karhumäen "ristilliset murretarinat" eivät ole pelkästään tarinoita, vaan niissä on aina mukana kristillinen sanoma. Armo tulee alas pienen ja epäonnistuneen ihmisen tasolle asti.

Mieltäni lämmitti suuresti heti ensimmäinen tarina, juuri tuo "Pistelevä villapaita", josta kirja on saanut nimensäkin. Siinä Karhumäki kuvaa niin osuvasti omaa äitisuhdettaan, jota syyllisyys sävytti. Äiti oli jo kuollut, mutta aina vain Karhumäelle tuli paha olo eräästä äidin antamasta villapaidasta, josta hän ei ollut nuorena eikä kai myöhemminkään pitänyt, mutta oli kuitenkin velvollisuudentuntoisesti kuljettanut sitä mukanaan muutosta toiseen vuosikausien ajan.

"Mä kerroon Tarjalle, että mulle tuloo tästä pairasta aina kauhia olo, kun molin siitä niin kiittämätöön äirille. Ja sitäkin mä suren, kun musta ei tullu sellaasta käsityöihimistä, kun äiti olis toivonu, ja mä olin muutenkin itsekäs ja kamala, ja kerrankin mä nauroon äirille, kun se tykkäs elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi, ja sitäkin mä karun, kun en voinu muuttaa mun äitini lapsuutta paremmaksi enkä parantaa äitiä, kun se sairastuu." 

Tuo lainaamani pätkä on melkein tarkalleen kuvaus omastakin äitisuhteestani, joten kyllä samaistuin heti vahvasti! Eteläpohjalaisen käsityöihmisen tyttärenä ja muutenkin...

Tuolla Tarja-ystävällä oli lopulta oma yllättävä ratkaisunsa tähän Helin ongelmaan, jota hän aluksi aivan silmät pystyssä kuunteli. En kerro enempää, mutta tarina oli mielenkiintoinen!

Näin kirja saa siivet alleen, ja niin ihmissuhteita kuin jumalasuhdettakin tarinoissa pohditaan. Karhumäki kirjoittaa muiden muassa "Lutherista ja räjähtävästä roomalaaskirjeestä"; hölmöstä puheentunnistusohjelmasta eli robotista, joka ei saanut selvää selvästä suomesta, kun asiakas soitti puhelinpalveluun; pienen pyhäkoululaisen ideoimasta murheenpoistopurkista; "hankalasta samarialaasesta"; epäonnistuneesta ystävänpäiväkortista sekä pastorin ja nuoren Krishna-munkin tapaamisesta.

Körttipuvun pitämisestä Karhumäki kertoo mielenkiintoisesti: miten se sai alkunsa, mikä sen merkitys oli alun perin ja miten se ajan mittaan muuttui "uskon mitaksi", pakoksi ja vaatimukseksi, kunnes sotien jälkeen sen käyttäminen alkoi vähentyä. Nykyään jotkut körttiläiset hankkivat körttipuvun ihan omasta halustaan, kuten Karhumäkikin on tehnyt. Heille siihen ei enää liity sitä pakkoa ja vaatimusta.

Eräässä tarinassa Karhumäki kritisoi oivallisesti sitä, kun joidenkin ihmisten mielestä lapsia ei saisi kasvattaa kristillisesti, vaan heidän pitäisi saada "itse muodostaa maailmankuvansa". Tässä ote tuosta kirjoituksesta:

"Ei kuulkaa taitaas olla maharollista eres teorias salata oma usko lapsiltansa. Häät, kasteet, hautajaaset ja muut kirkolliset perhejuhulat pitääs toimittaa lapsilta salaa ja lähettää ne siksi aikaa johonkin uskonnottomaan lastenhoitoon. Vanhemmat narrais ollehensa vaikka kylypyläs. Juhulis otettuja valokuvia katteltaas sitte salaa.
  Kotona pitääs poistaa kirjahyllyistä Raamatut ja kristilliset kirjat, ja jos sellaanen jotenkin osuus lapsen kätehen, se pitääs nypätä pois, että ne on kuule aikuusten asioota. Rukooleminen ja rariojumalanpalvelusten kuunteleminen pitääs hoitaa lapsilta pimennos, vaikka vaatehuonees tai saunas. Joulun vietosta karsitaas kaikki ristilliset elementit, niin kun joulukirkko, seimikoristeet ja Jeesus-lapsesta kertovat joululaulut. Jos lapsi näkis johonaki seimen, sille sanotaas, että se tenava on vastasyntyny Väinämöönen."

Loppuun vielä ote luvusta "Kiertolaasen risti":

Jokkut kyllä oli ennen sitä kirkkoiltaa sitä mieltä, että ei me täälä Pohojammaalla mitään evankelistaa tarvitte, kyllähän täälä on ilosanoma kuultu jo monikertoohin. Ja totta se onkin. Kyllä jokaanen julistaja tietää, miten paljon täälä on rukooltu ja miten paljon on tarvittu Jumalaa. Mutta mä ajattelen, että sitä evankeliumin valakiaa ei sytytellä koskaan liikaa, koska me tarvittemma niitä nuotiopaikkoja, johona lämmitellä. Meirän kastettujenkin syrän niin heleposti kohomettuu tämän elämän kylymis viimoos."

Hienosti sanottu! Myös tämä kirja on sellainen nuotio, jonka äärellä elämän viimojen kohmettaman lukijan on hyvä lämmitellä. Suosittelen!

Kirjapaja 2012, 127 sivua

Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi - Mitä Raamattu ja Tunnustuskirjat opettavat pääsystä Kristuksen yhteyteen

"Piispa TT Matti Väisänen on tutkinut viimeisen 25 vuoden aikana Pyhää kastetta niin Raamatussa kuin kirkossakin. Tutkimisen tuloksena on syntynyt 2000 sivua kastekirjallisuutta. Nyt on kädessäsi Väisäsen kasteteologinen yhteenveto, hänen testamenttinsa. Se on erinomainen kiteytys", kertoo tämän kirjan takakannessa toinen teologian tohtori, Anssi Simojoki.

Kun tausta on tämä, lukija voi odottaa varsin laajaa ja syvällistä asiantuntemusta tutkittavasta aiheesta eli kasteesta. Sitä tämä kirja myös pitää sisällään.

Kirjassa on kaksi osaa: pelastusteologinen ja dogmihistoriallinen. Kuten kirjan alaotsikostakin käy ilmi, asioita tutkitaan Raamatun ja Tunnustuskirjojen valossa. Ensimmäisessä osassa käydään läpi uudestisyntyminen, kaste ja usko sekä niiden suhde toisiinsa. Toisessa osassa käydään läpi luterilaisten kirkkojen kasteteologian vääristymiä ja niiden historiallista taustaa.

Väisänen puuttuu kirjassaan varsinkin siihen yleiseen vääristymään, että olisi kaksi eri pelastuksen tapaa: lapsi uudestisyntyisi kyllä kasteessa, mutta aikuinen voisi uudestisyntyä pelkän sanan kautta jo ennen kastetta. Kuitenkin Raamattu opettaa, että pelastukseen tarvitaan molemmat: sekä usko että kaste. Ei ole olemassa kastamatonta kristittyä. Sanansa kautta Jumala voi "siittää" ihmisessä pelastusta kaipaavan uskon ennen kastetta, mutta varsinainen pelastava Jumalan Pojan usko, syntien anteeksiantamus, Pyhä Henki ja muut pelastuksen lahjat saadaan kasteessa, jossa ihminen uudestisyntyy.

Toki Väisänen myöntää kuten muistaakseni Lutherkin, että jos joku on sanan herättämällä tunnolla ja haluaisi saada kasteen, mutta ei syystä tai toisesta sitä saa ja ehtii kuolla, Jumala voi kyllä olla tällaiselle ihmiselle armollinen. (Itselleni tulee mieleen ryöväri ristillä.) Mutta Raamattu velvoittaa meidät kuitenkin elämään sen mukaan, että kaikki kansat on opetuslapseutettava "kastamalla ja opettamalla". Kaste on välttämätön pelastukseen.

Tuossa pelastusteologisessa osassa Väisänen avaa monia asioita alkukielen kautta. On esimerkiksi tärkeää ottaa huomioon kreikan verbimuodot, koska niillä on ratkaiseva vaikutus siihen, mitä tekstissä todella sanotaan.

Dogmihistoriallinen osa oli itselleni mielenkiintoinen, koska siellä oli paljon minulle uutta tietoa kirkkohistoriasta ja eri teologien opetuksista. Luterilaisen kasteteologian vääristymät saivat alkunsa myöhäisestä Melanchthonista, joka lähti tekemään kompromissia reformoidun opetuksen kanssa. Tämän jälkeen kirjassa kerrotaan puhdasoppisuuden ajan teologien opetuksista, pietismistä ja sen tulosta Suomeen sekä uuspietismistä eli ns. viidesläisestä liikkeestä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Olen lukenut jo sen verran muita kastekirjoja, että lopulta itselleni oli antoisinta tutustua tähän historialliseen taustaan, josta en ennestään tiennyt juuri mitään.

Kasteteologian vääristyminä Väisänen esittelee seuraavat: että jo kastettu mutta uskosta luopunut voisi vielä uudestisyntyä; että uudestisyntyminen voisi tapahtua monta kertaa ihmisen elämän aikana; ettei kasteessa tapahdu uudestisyntymistä; kasteen sijoittaminen "toissijaisten perustavien" oppien joukkoon - ja jo edellä mainittu kahden pelastuksen tavan oppi.

Kirjan loppupuolella Väisänen esittelee suomalaisen kasteteologian jalokivenä F. G. Hedbergin kirjan Pyhän kasteen puolustus, josta olen kirjoittanutkin tässä blogissa; se oli peräti kaikkein ensimmäinen kirja-arvioni täällä. Hyvä kirja se olikin!

Aivan lopussa on vielä liitteenä Väisäsen ystävän "Eevan" tarina (kerrottu peitenimellä), joka oli aivan valtava osoitus siitä, miten sielunhoidollinen vaikutus kasteella voi olla armoa vuosikymmenet epäilleelle!! Se oli ihana loppuhuipennus tälle kirjalle.

Tiedän, että teologit ovat väitelleet tästä kirjasta, mutta minä en ole teologi eikä minulla ole edellytyksiä osallistua kovin teologiseen väittelyyn. Sen sijaan olen joskus opiskellut vähän viestintää ja työskennellyt jonkin aikaa toimittajana, ja siltä pohjalta pyrkimykseni oli nyt kirjoittaa vain objektiivinen esittely tästä kirjasta.

Sen voin kuitenkin sanoa, että Väisäsen kirja oli todella asiantunteva, perusteellinen ja syvällinen esitys kasteesta. En suosittelisi näin teologista kirjaa ihan aloittelijalle, mutta jos luterilainen kasteopetus on sinulle ennestään tuttua ja kaipaat ns. "vahvaa ruokaa", niin tässä sitä tulee!

P. S. Viisaamman kirjoittajan (Petri Hiltusen) ajatuksia Väisäsen kirjasta löytyy täältä: http://www.luterilainen.net/matti-vaisasen-uusimman-kirjan-esittely/.

Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen Lähetyshiippakunta
Kustantaja: SLEY-Media 2017, 241 sivua