perjantai 31. maaliskuuta 2017

Luise Koppen: Martti Lutherin Käthe-rouva

Vähän aikaa sitten kirjoitin tässä blogissa Martti Lutherin vaimosta kertovasta romaanista "Katharina - Karannut nunna". Se postaus löytyy täältä: https://kristittylukee.blogspot.fi/2017/02/asta-scheib-katharina-karannut-nunna.html. Romaania lukiessani pohdin koko ajan sitä, mikä tarinassa oli totta ja mikä keksittyä, ja halusin lukea Katharinasta seuraavaksi jotain tosiasioihin perustuvaa. Kävikin sitten niin mukavasti, että olin eräillä juhlilla, jossa kirjaostoksia tehdessäni sain kaupan päälle tämän kirjan "Martti Lutherin Käthe-rouva", joka kertoo juuri niitä tosiasioita. Ja nyt se on siis luettu.

Aivan alussa minusta tuntui, ettei tämä kirja kerro mitään uutta sen romaanin jälkeen. Mutta se johtui varmasti siitä, ettei Katharinan lapsuudesta ja nuoruudesta ole olemassa kovin tarkkoja tietoja; eihän hän ollut mikään merkittävä henkilö vielä silloin.

Pian se vanhan kertaamisen tunne menikin ohi, ja lopulta tämä kirja kertoi paljon uutta sekä Katharinasta että hänen kuuluisasta miehestään ja heidän perhe-elämästään. Joskin totta kai osa asioista oli tuttuja. Kuten se, että Luther oli huoleton rahankäyttäjä, joka jakeli anteliaasti heidän vähiä rahojaan ihmisille, niin että Katharina sai käyttää kaiken luovuutensa pitääkseen huolta perheen taloudesta. Olihan heillä oman suurperheensä lisäksi päivittäin valtavasti ruokavieraita pöydässä, niin että joskus ruoka jopa loppui kesken. Oli siinä Katharinalla tekemistä.

Romaanissa Lutherien parisuhdeongelmat olivat varmaankin kirjailijan mielikuvitusta. Totta kai jokaisella avioparilla on ongelmansa, mutta Lutherien ongelmista ei taida olla faktatietoa olemassa. Martti Lutherin kirjeiden perusteella heillä näyttää olleen hyvin rakkaudellinen suhde. Mutta tietysti romaanin kirjoittajan täytyy keksiä, millaisia ongelmat ovat voineet olla, koska muuta tietoa niistä ei ole. Romaanin perusteella sain kuitenkin jopa ahdistavan kuvan Lutherien parisuhteesta.

Martti Lutherin kirjeitä on säilynyt paljon, samoin heidän ruokapöydässään istuneiden vieraiden ylös kirjaamia Lutherin pöytäpuheita. Niistä saa paljon mielenkiintoista tietoa Lutherista, ja jotain siitä tiedosta oli tässä kirjassakin: otteita kirjeistä ja joitain lausahduksia ruokapöydästäkin.

Uskonpuhdistajasta itsestään ei hänen työnsä kannalta kerrota paljoa tässä kirjassa, vaan lähinnä aviomiehenä ja perheenisänä. Onpa kirjassa joitain hauskojakin tapauksia Lutherin perheestä. Esimerkiksi lintujen pyydystäminen oli tuolloin tavallista, mutta Luther ei siitä pitänyt, ja tähän kirjaan on tallennettu hänen kirjoittamansa pikkulinnun valituskirjelmä asian johdosta. Lutherilla näyttää olleen huumorintajua.

Hänen työhönsä liittyen kirjassa kerrotaan sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että vaikka Käthe-rouva ei yleensä puuttunut miehensä työasioihin, oli hänen ansiotaan, että Luther kirjoitti Sidotun ratkaisuvallan vastineeksi Erasmus Rotterdamilaisen kirjoitukseen vapaasta tahdosta. Luther ei aikonut vastata Erasmukselle mitään, mutta Lutherin ystävät olivat huolissaan siitä, että vaikenemisesta tulisi sellainen kuva kuin Luther olisi ollut kykenemätön puolustautumaan. Niinpä eräs Lutherin ystävä tuli puhumaan Käthelle ja tämä puolestaan sai miehensä kirjoittamaan vastineensa. Joten voimme olla osaksi Lutherin vaimollekin kiitollisia tuosta hienosta kirjasta!

Surullista antia tässä kirjassa on sen loppuosa, jossa kerrotaan, kuinka paljon Käthe joutui kärsimään ja kokemaan epäoikeudenmukaista kohtelua Lutherin kuoltua. Lutherin ystävätkin osoittivat kiittämättömyyttä ja unohtivat saaneensa istua moneen kertaan Käthen ruokapöydässä.

Kun lopulta Käthe itsekin kuoli, kirjan lopussa kerrotaan vielä, mitä Lutherin perheen lapsille tapahtui: kenen kanssa kukin meni naimisiin, kuka kuoli lapsettomana ja kenen sukuhaara on jatkunut näihin päiviin asti (saksankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1917). Onkin mielenkiintoista tietää, että jossain päin voi vieläkin olla Lutherin jälkipolvia.

Mielenkiintoinen kirja. Aikaisemmin (vuosia sitten) olen lukenut kirjoja Martti Lutherista itsestään ja hänen elämäntyöstään, mutta nyt olen saanut tutustua myös hänen vaimoonsa ja perhe-elämäänsä. Se avaa Lutheristakin uusia puolia.

Kustannus Oy Arkki 2006, 170 sivua
Ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1964
Suomentanut Aino Jauhiainen

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Zhang Rongliang & Eugene Bach: Lujana Kristuksessa. Rohkean kiinalaispastorin elämäntarina.

Tämä kirja kertoo vainotun kiinalaispastori Zhang Rongliangin elämäntarinan. Hän on viettänyt noin neljäsosan elämästään vankilassa, häntä on kidutettu ja yritetty joka tavalla saada hänet luopumaan uskostaan Jeesukseen, mutta hän on mieluummin kärsinyt kuin luopunut.

Jo nuorena hänen isoisänsä antoi hänelle Raamatun ja hän tuli uskoon. Myöhemmin olot Kiinassa vaikeutuivat kulttuurivallankumouksen myötä, kun kristinusko yritettiin tuhota maasta kokonaan. Harvoilla kiinalaisilla oli Raamattu, joten monista sen omistavista ja sitä lukeneista tuli pastoreita ilman mitään koulutusta, niin myös Zhang Rongliangista.

Ihmeellisesti Jumalan sana myös levisi ja ajan mittaan Kiinassa syntyi valtava herätys. Kukapa tietää kuinka paljon siellä nykyään on kristittyjä? Pelkästään Zhang Rongliangin "vaatimattomassa maaseutuseurakunnassa" kuuluu olevan arviolta 30 miljoonaa kristittyä. Vainokaan ei voinut kristityille mitään, vaan se vain kasvatti Jeesukseen uskovien lukumäärää ja intoa.

Alussa ja lopussa kirjan kuvaus kristittyjen innosta ja kokosydämisyydestä innosti minua, mutta jossain keskivaiheilla myös ahdistuin, koska väkisinkin vainotuista kristityistä lukiessaan alkaa ajatella, että mitä jos itse olisin tuossa tilanteessa - varmasti olisin pelkuri ja luopuisin uskostani. En kestäisi kidutusta niin sankarillisesti kuin nämä kiinalaiset kristityt enkä rakastaisi Jeesusta niin paljon, että olisin valmis kärsimään uskoni takia.

No, kyllä tässäkin kirjassa kerrotaan, että jotkut tosiaan kielsivät Jeesuksen ja pääsivät siten pois vankilasta. Mutta ei kai meidän auta alkaa pelätä, mitä tekisimme vainon tullen - jos sellainen joskus tulisi, se olisi sen ajan murhe. Ja kyllä tämänkin kirjan pastori sai monesti Jumalalta apua ja voimaa kestää. Ei kenelläkään varmasti luonnostaan ole voimia kestää tuollaisia koettelemuksia; kyllä avun täytyy tulla Jumalalta.

Joskus hän tuntui vähän liiankin sankarilliselta. Kun hän oli ollut muistaakseni vasta vähän aikaa vapaana ja muita kristittyjä vangittiin, mutta ei häntä, hän suri sitä ja rukoili, että pääsisi vankilaan ja saisi kärsiä! Sitä ei tällainen pieni länsimaalainen oikein käsitä. Mutta ei Zhang Rongliangkaan aina ollut yhtä rohkealla mielellä. Joskus kidutettuna ja sairaana vankilassa hän vain odotti ja toivoi kuolemaa. Ja rukoilipa vapaana ollessaan niinkin (lopulta, tarpeeksi koettuaan), ettei enää tarvitsisi joutua vankilaan!

Zhang Rongliang edustaa Kiinan maanalaista kotiseurakuntaliikettä, ja opillisesti he näyttävät olevan lähellä Suomessa vapaiksi suunniksi kutsuttuja kirkkokuntia. Onhan tämä kirjakin helluntailaisen Avainmedia-lähetysjärjestön julkaisema. Mutta ajattelipa opillisista kysymyksistä mitä tahansa, varmasti tämäkin kirja on lukemisen arvoinen, jos on kiinnostunut vainottujen kristittyjen elämästä.

Kyllä Kiinassakin näkyy olevan myös erilaisia kristillisiä suuntauksia. Eri kotiseurakuntaliikkeet pyrkivät eräässä vaiheessa siellä yhdistämään voimansa, mutta monet kyllä vieroksuivat esimerkiksi erään pastorin johtamaa liikettä, jossa vaadittiin, että rukoillessa pitää itkeä! Jotain muutakin liikettä he pitivät opillisesti arveluttavana, mutta en enää muista mistä syystä. Eräässä vaiheessa laadittiin yhteinen uskontunnustuskin, ja myös ulkomailta tulevia tai kiinalaisia oppineempia opettajia otettiin myöhemmin mielellään vastaan, että saataisiin opetusta Raamatusta.

Itselleni yksi puhuttelevimpia asioita tässä kirjassa oli se, miten Jumala piti huolta Zhang Rongliangista vankilassakin. Hän saattoi saada uskovan sellikaverin sellaista rukoiltuaan, ja kerran hänen sairastaessaan vanginvartijan kristitty vaimo alkoi yllättäen lähettää hänelle ruokaa ja lääkkeitä. Tässä vain pari esimerkkiä. En kerro kaikkea - jos joku haluaa lukea kirjan, sieltä löytyy kyllä muitakin tapauksia.

Ote kirjasta:

Sellitoverini eivät olleet ainoastaan uteliaita vaan myös epäluuloisia minun suhteeni. Heitä oli käsketty varomaan minua, koska olin henkisesti epävakaa, jopa mielisairas. Jos he eivät varoisi, he joutuisivat alttiiksi hulluudelleni ja tulisivat kristityiksi. Luulenpa, että tosiasiassa se kenties pikemminkin lisäsi heidän uteliaisuuttaan kuin pidätteli sitä.

Avainmedia Lähetysjärjestö ry 2016, 219 sivua

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mailis Janatuinen: Ihmisen käyttöohjeet. Kymmenen käskyä - taakka vai siunaus?

Luin tai kuulin jostain, että paastonaikana olisi hyvä lukea katekismusta, mikä onkin erittäin hyvä ajatus. Itse löysin juuri ennen paastonajan alkua kirpputorilta tämän Mailis Janatuisen kirjan kymmenestä käskystä - ja mikäpä olisi katekismuksen (ja tietysti Raamatun) ohella parempaa lukemista näin paastonaikana. Terveellinen kirja se olikin ainakin itselleni.

Luin kirjaa hitaasti, luku ja käsky kerrallaan, ja se olikin hyvä: näin jäi aikaa miettiä ja sisäistää lukemaansa. Siksi myös blogissa on ollut nyt pitkä hiljaisuus, koska en ole saanut muita kirjoja luettua tämän ohella.

Kirjassa Janatuinen siis käy jokaisen käskyn läpi yksi kerrallaan ja tekee sen perusteellisesti. Esimerkiksi käskyyn "Älä tapa" sisältyy myös esimerkiksi pahan puhuminen, viha, kosto, rasismi, sodat, abortti, itsemurha ja eutanasia. Näitä kaikkia käsitellään syvällisesti ja eri näkökulmia esiin nostaen. Itsemurhan kohdallakaan ei pelkästään tuomita, kuten ei toki muutenkaan kirjassa haluta tuomita.

Muutenkaan kirja ei ole pelkkää lain saarnaa, vaan jokaisen luvun lopussa on kyseiseen käskyyn liittyvä evankeliumi: kuinka juuri senkin käskyn rikkomisen takia Jeesus kärsi ristinkuoleman. Lukijaa ei siis jätetä potemaan ikuista syyllisyyttä tekemisistään, joskin kirja kyllä tuo mieleen sekä menneet että nykyiset synnit omasta elämästä. Mutta armon näkökulmaa ei unohdeta. Laki ja evankeliumi ovat tasapainossa tässä kirjassa. Synti sanotaan synniksi eikä Raamatun totuudesta tingitä, joten liberaali lukija ei tästä kirjasta innostu, mutta myös armo saa olla silloin armoa, kun synti sanotaan synniksi.

Senkin lukija tulee huomaamaan, että on syyllistynyt sellaistenkin käskyjen rikkomiseen, joista voisi kuvitella, että tätä minä en ole rikkonut. Esimerkiksi käskyyn "Älä varasta" sisältyy myös se, että meidän valkoisten länsimaalaisten hyvinvointi perustuu ainakin osittain köyhien kehitysmaiden luonnonvarojen riistämiseen. Varastamme myös, jos Jumala on antanut meille varoja (jotka ovat vain lainaa häneltä), emmekä anna niistä eteenpäin köyhille ja Jumalan valtakunnan työhön.

Kirjan lopussa on vielä luku otsikolla Laki ja evankeliumi, jossa näitä molempia selitetään tarkemmin. Janatuinen toteaa myös, että hänen nuoruudessaan heillä viidesläisillä uskoontulleilla oli enemmän vaarana joutua lain alle eli legalismiin, kun taas nykyään vallalla on enemmän antinomismi eli lain hylkääminen. Janatuinen arvelee, että harva nykynuori on lakihenkinen, ja että olisi tarvetta julistaa enemmän lakiakin, että evankeliumin tarve selviäisi kristinuskosta vieraantuneille nykyihmisille.

Aivan viimeisenä kirjassa on vielä jokaiseen lukuun liittyviä kysymyksiä raamattu- ja keskustelupiirejä varten.

Totesin tämän kirjan perusteella, että Janatuinen näyttää olevan erittäin hyvä opettaja, joten täytyypä lukea hänen muitakin kirjojaan. Tässä kirjassa laki ja evankeliumi olivat molemmat selvästi esillä, Omaa syntisyyttään joutui lukiessaan katselemaan kuin peilistä, mutta myös lääke siihen löytyi: Jeesuksen veri.

Suosittelen siis lämpimästi tätä kirjaa, sekä paastonaikana että koska tahansa.

Perussanoma Oy, toinen painos 2007, 249 sivua

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Viivi Rajamäki: Puhu minulle hiljaisuudessa

Nyt lukuvuorossa on taas pari romaania, koska ne pitää pian palauttaa kirjastoon.

Sirkka on viisikymppinen yrittäjä, joka pyörittää perheensä kanssa isoa vaateliikettä. Hän on uhrannut työlleen kaiken niin ettei muuta elämää ole ollut, ei lomiakaan vuosiin. Koti on lähinnä paikka, jossa käydään öisin nukkumassa, eikä Sirkka syökään juuri muuta kuin voileipiä kahvin kanssa.

Raskas elämä ja itsestään huolehtimisen laiminlyöminen kostautuu lopulta, ja Sirkka saa sairauskohtauksen eräänä aamuna työpaikalla. Lääkäri ei löydä hänestä muuta vikaa kuin väsymyksen ja määrää hänet kuukaudeksi täydelliseen lepoon. Sirkka ottaa tarjouksen mielihyvin vastaan ja lähtee yksin mökille, jossa hän nukkuu paljon, mietiskelee ja hiihtelee sen verran, mitä kunto antaa myöten. Hän yrittää alkaa myös syödä vähän enemmän.

Sirkka nauttii suuresti olostaan yksin maaseudun hiljaisuudessa, jossa hän ei tapaa juuri ketään eikä häneen kohdistu mitään vaatimuksia. Hän on työssään ehtinyt väsyä niin, että suorastaan vihaa asiakkaitakin, joten lepo ja yksinäisyys tulee todella tarpeeseen.

Mutta ei vain Sirkan ruumis ja sielu kaipaa hoitoa. Naapurin uskovaisen Liisa-emännän kautta hän tulee ajatelleeksi uskonasioita ensimmäistä kertaa elämässään ja tajuaa, että hänkin tarvitsee Jeesusta.

Kaikenlaista tässä pienessä romaanissa ehtii lopulta tapahtua enkä voi kaikkea paljastaa. Aivan kaikkia sopivia avainsanojakaan en voi tähän laittaa, etten vahingossa paljastaisi tarinasta liikaa. Sen kerron, että mitä pitemmälle luin, sitä vaikuttuneempi olin. Jotkut asiat ratkeavat, toiset eivät - niin kuin elämässä yleensäkin käy. Kirjan loppu jättää myös asioita avoimeksi ja tyhjiä kohtia lukijan mielikuvituksen täytettäväksi. Kaikkea ei kirjailijan tarvitsekaan loppuun asti selittää. On hyvä, että lukijallekin jää mietittävää.

Kaiken kaikkiaan kirja on painava puheenvuoro useammastakin asiasta. Ensinnäkin siitä, ettei työ ole ihmisen koko elämä ja että itsestään ja terveydestään täytyy myös muistaa huolehtia. Samoin kuin ihmissuhteista. Kirja kertoo myös elämämme tärkeimmästä asiasta: Jeesuksesta ja hänen tarjoamastaan armosta, jonka saamme ottaa vastaan. Sirkan läheiset ja tuttavat saavat hänen uskoontulostaan myös paljon miettimisen aihetta.

Itse nautin kirjassa siitä maalais- ja mökkielämän kuvauksesta: kiireettömyydestä, levosta ja hiljaisuudesta. Tuli inspiraatio, että joskus voisi itsekin kirjoittaa jonkun mökille sijoittuvan tarinan - tietenkin vain pöytälaatikkoon.

Loppuun asti luettuna tämä tarina hiljentää ja jättää lukijansa syviin ajatuksiin. Siinä ollaan isojen kysymysten äärellä.

SLEY-Kirjat Oy 1983, 135 sivua

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Olav Valen-Sendstad: Unelma vapaasta tahdosta

Luin syksyllä Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa aika pitkälle, mutta harmi kyllä olin silloin niin kiireinen, että lukeminen jäi kesken ja on jäänyt edelleen. Se on todella hyvä kirja. Nyt kuitenkin luin "välipalaksi" tämän Olav Valen-Sendstadin samasta aiheesta kirjoittaman kirjan, joka on paljon ohuempi ja siten nopeammin luettu. Tätäkin kyllä luin varsinkin aluksi hitaasti pienissä pätkissä ja vasta kirjan loppuosan ahmaisin tänään melkein kertaistumalla läpi. Kun lukemiseen on kuitenkin mennyt varmasti ainakin pari viikkoa, en ehkä enää osaa niin hyvin kirjoittaa varsinkaan kirjan alkuosasta.

Joka tapauksessa tässä kirjassa Valen-Sendstad käyttää ensin paljon aikaa ja sivuja perustan luomiseen - kirja on jo reilusti yli puolenvälin ennen kuin päästään itse aiheeseen: onko tahto vapaa vai sidottu? Alussa määritellään pitkästi, mitä ovat Jumalan laki ja evankeliumi ja mitä on usko. Vasta neljäs luku, joka alkaa sivulta 102, on nimeltään "Mitä laki ja evankeliumi sanovat tahdon vapaudesta ja sidonnaisuudesta".

Kirjoittaja tulee samaan johtopäätökseen kuin Luther, että suhteessamme Jumalaan meillä ei ole vapaata tahtoa. Hän huomauttaa, että jos uskonasioissa opetetaan vapaata tahtoa, riistetään ihmisiltä mahdollisuus uskoa evankeliumiin, koska vapaaseen tahtoon liittyvät ihmisen omat suoritukset.

Nyt en koe osaavani sanoa mitään kovin viisasta tästä niin viisaasta kirjasta. Jokaisen lienee parasta lukea itse tämä kirja ja tehdä omat löytönsä. Paljon hyviä kohtia kirjassa oli, paljon alleviivasin ja merkitsin suoranaisia helmiä, joiden kautta armo kirkastui entistä enemmän. Valen-Sendstad osaa todella hyvin kirjoittaa laista ja evankeliumista.

Mutta toisaalta en aina ihan ymmärtänyt kaikkea. Kysymysmerkkejäkin kirjaan piirtelin. Olinko niin tyhmä vai mikä olin? Joissain ohimenevissä kohdissa tuntui kuin kirjoittaja olisi nähnyt uudestisyntyneen ihmisen vähän liiankin myönteisessä valossa, vaikka toisaalla myöntääkin, että meissä kristityissä asuu myös vanha ihminen ja paha riippuu meissä kiinni. Mutta välillä näytti melkein siltä kuin hän sanoisi vain kääntymättömien ihmisten tekevän syntiä?? (Ymmärsinkö väärin ja ilmaisiko hän kenties vain itseään epäselvästi näissä kohdissa?)

Hän käyttääkin sanoja uudestisyntyä ja uudestisyntynyt hyvin paljon ja mielestäni yllättävän epäluterilaisesti: mainitsematta kastetta juuri ollenkaan. Sanat kaste ja armonvälineet esiintyvät kirjassa hyvin satunnaisesti ja ohimennen ja tuntuvat oikeastaan melko merkityksettömiltä, suoraan sanoen. Enemmän siellä korostetaan kääntymystä, joskus jopa kokemusta ja elämän muuttumista.

Armo on kuitenkin kirjassa kirkkaana, ja erityisesti opetus tahdon sidonnaisuudesta puhutteli. Toivottavasti en antanut kirjasta liian negatiivista kuvaa, koska se on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja sain sen äärellä monia ahaa-elämyksiä ihmisen syntisyydestä ja Jumalan armosta.

Loppuun ote kirjasta:

... oppi tahdon sidonnaisuudesta ei ole lainkaan "vahingollinen" yleisen moraalin kannalta, vaan se on täysin välttämätön omientuntojen tähden, etteivät ihmiset joutuisi epätoivoon sydämensä pahuuden tähden, vaan saisivat kuulla, että Jumala pelastaa heidät armosta Jeesuksen tähden.
  Jos noudattaisimme "uskonnollis-eettisten" väärien profeettojen neuvoa emmekä kertoisi ihmisille totuutta tahdon sidonnaisuudesta vaan antaisimme heidän uskoa, että meillä kaikilla on vapaa tahto muuttaa itseämme mielemme mukaan ja olla kristittyjä, mikä vain itse tahdomme, seuraukset olisivat surkeat. Ainoa saavutuksemme olisi, että upottaisimme koko Jumalan seurakunnan judaismiin ja lain orjuuteen. Ihmiset luottaisivat vain sokeasti omiin voimiinsa. Saisimme myös aikaan suurta omantunnonhätää ja hengellistä pimeyttä niiden parissa, jotka ovat heränneet ja loppuun uupuneet ponnistellessaan lain alaisina.

Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1986, 176 sivua
Alkuteos Drömmen om den frie vilje, Luther Forlag, Oslo 1939

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Veli Matti Sallinen: Vieraalla maalla kaukana. Nuoren papin päiväkirjasta.


Kuten kirjan nimikin kertoo, kysymyksessä on päiväkirja. Se on samalla kertomus siitä, kuinka kolmikymppinen aviopari kolmen pienen lapsensa kanssa lähti lähetystyöhön Japaniin 1970-luvulla. Päiväkirja kertoo ensimmäisen vuoden kokemuksista ja tuntemuksista: aluksi kielikoulussa Amerikassa, jossa he opiskelivat englantia, ja sitten kielikoululaisina Japanissa, jossa alkoi samalla kielen ohella kohdemaan kulttuurin, tapojen ja kaiken mahdollisen opiskelu.

Minua aina kiehtovat vieraista maista ja kulttuureista kertovat kirjat - ja näin uskovaisena tietysti myös lähetystyöstä kertovat. Itsestäni ei olisi lähtijäksi, vaikka nuorena siitäkin haaveilin, mutta on mielenkiintoista olla lähettäjän paikalla ja kuulla viestejä kentältä.

Nämä tämän kirjan kuulumiset ovat tietysti jo vanhoja, mutta hyvin mielenkiintoisia. Japanilainen kulttuuri on niin kaukana suomalaisesta, vaikka on jotain yhteistäkin: suorituskeskeisyys (jossa tosin japanilaiset ovat vielä paljon suomalaisia pitemmällä) ja korkeat itsemurhaluvut. Nuoret ja jopa lapset tekivät Sallisen kertoman mukaan paljon itsemurhia Japanissa. Myös käytöstavoissa oli opettelemista; japanilaisilla on niin tarkat säännöt kaikessa. Jopa vessaan mennessä piti laittaa eri tohvelit jalkaan ja vessasta pois tullessa piti muistaa ottaa ne pois, ettei vain olisi sortunut huonoon käytökseen.

Erona Suomeen Japanissa ovat myös maanjäristykset, joita Sallisetkin kokivat heti ensimmäisen vuoden aikana ainakin kaksi. (Kirjasta on minulla lukematta vielä ehkä 15 sivua; kotona on ongelmia nettiyhteyden kanssa ja siksi nyt kirjastoon tullessani ajattelin täällä saman tien blogata, vaikka kirja onkin vähän vielä kesken. Kuvankin saan laitettua tänne vasta sitten, kunhan tekniikka kotona alkaa taas pelittää.) Kieli oli tietenkin vaikeaa, mutta sen oppiminen tarjosi myös onnistumisen elämyksiä ajan mittaan. Lapsilla oli omat kipuilunsa kielitaidottomuuden ja suomalaisten ystävien menetyksen takia. Ja koko perheelle elämä Tokion miljoonakaupungissa oli kovin erilaista Savitaipaleen pappilan kotoisaan elämään verrattuna. Monenlaista vaikeutta voi lähetystyöntekijän elämässä olla.

Japani on myös haasteellinen maa lähetystyön kannalta. Japanilaiset ovat rikkaita ja "maailman parhaita" teknologiassa, koulutuksessa ja muussa kehityksessä eivätkä ehkä siksikään ole avoimia evankeliumille. Ja maan omat uskonnot, shintolaisuus ja buddhalaisuus, ovat vahvoja. Tai olivat ainakin silloin kun tämä kirja on kirjoitettu, mutta varmaan vielä nykyäänkin. Vanhemmat saattoivat kyllä päästää lapsensa pyhäkouluun, mutta kasteelle meneminen oli usein ankarasti kiellettyä. Kuitenkin Japanin kristityistä muistaakseni suuri osa on kirjan mukaan löytänyt Jeesuksen pyhäkoulutyön kautta.

Kiinnostavaa olisikin, jos joku lähetystyöntekijä kirjoittaisi kirjan tämän hetken Japanista ja työstä siellä. Lisäksi tämä kirja kertoi vain ensimmäisen vuoden vaiheista ja kielikoululaisena olemisesta. Olisi mielenkiintoista lukea, millaista lähetin elämä on sitten, kun itse työ alkaa ja jatkuu.

Hauskaa kirjassa oli se, mitä se kertoi myös 70-luvun Suomesta. Vaikutti siltä, että Amerikkaan mennessään Salliset näkivät ensimmäisen kerran hampurilaisia, kun he ihmettelivät, että siellä ruokapaikat ovat vain rönttöspaikkoja, joissa tarjotaan lämmitettyjä vehnäsämpylöitä, joiden välissä on jauhelihapihvi. Myös 70-luvulla oli näköjään ihan ok puhua neekereistä. Itse olen ollut 70-luvulla alle kouluikäinen, joten en paljoa muista sen ajan asioista.

SLEY-Kirjat Oy 1980, 132 sivua

Lisäys 2.3.2017: Nyt sain laitettua kuvankin tänne, ja kotona on uusi nettitikku, joten pääsen taas nettiin.