maanantai 29. toukokuuta 2017

Reijo Arkkila: Jeesuksen haavat ja veri

Lähetyskirje ystäville Suomessa, Afrikassa ja muissakin maanosissa.
Vastaani tuli tämä Reijo Arkkilan pieni suuri kirja: kooltaan pieni, mutta sisällöltään suuri. Siinä hän tahtoo sytyttää lähetysinnostusta, joka lähtee Golgatan sanomasta, ja tätä Golgatan ristin sanomaa hän tässä kirjassa ihanasti ja evankelisesti kirkastaakin.

Kirja kertoo siitä, kuinka Jeesus on jo tehnyt kaiken meidän puolestamme, eikä mitään muuta tarvita. Ei tarvita mitään "voimaevankeliumia", ihmeitä, terveyttä ja rikkautta, joiden perässä monet kyllä juoksevat. Jeesus lupasi meille ristin tien, jolla voi olla ahdistusta ja vaivoja. Mutta hän valmisti meille pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen - ja siinä on kaikki mitä tarvitsemme; sen riittää.

Arkkila julistaa kirjassaan Jeesuksen veren evankeliumia ja selventää kristillisiä käsitteitä, kuten sovinto ja sovitus, lunastus, armoistuin ja autuas vaihto. Autuaasta vaihdosta hän kirjoittaa:

"... Hän otti meidän syntimme ja autuaassa vaihdossa meille annetaan lahjaksi, meidän ulkopuoleltamme, toisen vanhurskaus... Tarvitsen sen vanhurskauden, joka tulee ulkopuoleltani. Tarvitsen Kristuksen hankkiman vanhurskauden. Muuten jäisin ainaiseen epävarmuuteen. Nyt löydän rauhan Kristuksen täytetyssä työssä. Näin Kristuksen vanhurskaus luetaan hyväksemme ja Hän tulee asumaan meihin. Kiitos autuaan vaihdon!"

Myös voitosta Arkkila kirjoittaa lohdullisesti. Hän puhuu ensin siitä, että vielä sielunvihollinen riehuu, vaikka Jeesus onkin sen jo voittanut. Sitten hän jatkaa:

"Mutta me saamme jo nyt kuuluttaa sanomaa voitosta Kristuksen Golgatan työssä. Saamme myös liittyä voittosaattoon. Juuri tätä kuvaa triumfista, voittosaatosta, apostoli Paavali käyttää (2. Kor. 2:14). Tällaisia triumfeja sotapäälliköt sotaretkiltä palatessaan järjestivät Rooman valtakunnassa. Merkillistä väkeä oli tuossa saatossa. Oli sotavankeja, oli haavoittuneita sotilaita. Ei joukko oikein voittosaatolta näyttänyt. Näin on myös meidän triumfimme. Heikkoja, huonoja, vammaisia me kaikki olemme eri tavoin. Mutta tällaisina saamme liittyä voittosaattoon. Ja Kristus kantaa meidät perille!"

Tähän kirjaan mahtuu yllättävän paljon asiaa sen pieneen kokoon nähden. Arkkila kertoo Suomen herätysliikehistoriaa alkaen herrnhutilaisuuden vaikutuksesta ja siitä, miten herrnhutilaisuus on jollain tavalla "sukua" myös evankeliselle herätysliikkeelle. Hän kertoo myös erilaisista kristillisistä liikkeistä ja herätyksistä Afrikassa, jossa hän on itse ollut lähetystyössä.

Ja lähetyskirje kun on, kertoo tämä kirja tietysti myös SLEY:n lähetystyöstä, lähinnä Afrikassa ja Aasiassa. Koska kirja on ilmestynyt jo vuonna 2003, paljon on lähetyskentillä varmasti tapahtunut sen jälkeen. Itse tiedän lähinnä sen, että Sudan, josta Arkkila myös kertoo, on sen jälkeen jakautunut kahdeksi valtioksi, kun Etelä-Sudan itsenäistyi. Ja Etelä-Sudanissa on hirveä sisällissota, joka on ajanut valtavat määrät ihmisiä pakolaisiksi ainakin Ugandaan. Etelä-Sudanin kirkkokin toimii nyt ainakin osittain, jos ei kokonaan, siellä Ugandan pakolaisleireillä.

Etelä-Sudanista minun on jo pitkään pitänyt lukeakin eräs kirja, mutta toistaiseksi se on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Itse olen siitä maasta kiinnostunut. Mutta yleensäkin kehitysmaista ja myös yleensä lähetystyöstä missä tahansa.

Afrikan yhteydessä Arkkila käsittelee myös itsenäisiä afrikkalaisia kirkkokuntia, jotka ovat ilmeisesti usein karismaattisia. Samoin hän käsittelee kunnian teologiaa (eli menestysteologiaa), josta Afrikassa monet ovat innostuneet (mutta kyllä täällä Suomessakin) - ja sen vastapainoksi tervettä oppia eli ristin teologiaa.

Innostava, rohkaiseva ja uskoa vahvistava kirja tämä mielestäni oli. Voin suositella!

SLEY-Kirjat 2003, 90 sivua + lähde- ja kirjallisuusviitteet

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Aimo T. Nikolainen: "Me tunnustamme yhden kasteen..."

Kun aikanaan oli pakko käydä rajankäyntiä apostolisen Kristus-uskon ja harhaoppien välillä, tulokseksi tuli apostolisen uskon kiteyttäminen tunnustukseen: "Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste...", joka löytyy Paavalin kirjeestä efesolaisille. Tämä näkyy myös Nikean uskontunnustuksessa, jossa sanotaan: "Me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi." Tästä on saanut nimensä tämä piispa Aimo T. Nikolaisen kirja.

Nikolainen on pyrkinyt kirjoittamaan lyhyen ja selkeän esityksen luterilaisesta kasteopista. Kirja onkin lyhyt ja helposti luettava. Selkeyden kohdalla en tiedä, oliko vika minussa itsessäni, kun silloin tällöin putosin kärryiltä. Mutta paljon kyllä ymmärsinkin ja paljon hyvää löysin tästä kirjasta!

On mielenkiintoista, että vaikka lukisi kuinka monta kastekirjaa, niin jokaisesta niistä saa paljon uusia näkökulmia. Niin kävi nytkin. Siispä lukeminen ehdottomasti kannatti.

Kirjassa korostetaan, että kastamatonta kristittyä ei voi olla olemassa, vaan kasteen kautta juuri tullaan kristityksi. Kasteessa pukeudutaan Kristukseen ja päästään hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa kohtalonyhteyteen. Nikolainen kirjoittaa Raamatussa mainitusta parannuksen kasteesta syntien anteeksisaamiseksi. Parannus oli sitä, että otti kasteen. Kaste sitten velvoittaa meitä joka päivä uudestaan kuolemaan itsellemme ja elämään Jumalalle. Kysymyksessä ei ole jokin kertamuutos, jossa meistä tulee "parempia ihmisiä", vaan tarvitsemme jokapäiväistä katumusta ja parannusta. Kaste tapahtuu kerran eikä sitä tarvitse eikä saa uusia, mutta "uskoon tulemista" meille voi tapahtua jatkuvasti. Se on prosessi. Kristityn ihmisen omatunto tarvitsee jatkuvaa puhdistusta; usko ja hyvä omatunto on säilytettävä, kirjoittaa Nikolainen.

Yksi monesta hienosta kohdasta kirjassa käsittelee Markuksen evankeliumin viimeistä lukua, jossa tämä tuttu jae: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu...", kuuluisi kirjaimellisesti käännettynä: "Se, joka on uskonut ja tullut kastetuksi, tulee pelastumaan, mutta se, joka ei ole uskonut, tullaan tuomitsemaan kadotukseen."

Nikolainen kirjoittaa tästä Markuksen kohdasta näin:

"Kun otamme tarkoin huomioon alkutekstin verbien aikaluokat, huomaamme, ettei teksti ensi sijassa puhu menneestä tapahtumasta, uskoon tulemisesta ja kasteesta, vaan se puhuu tulevaisuudesta, siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevalla tuomiolla. Kristuksen tullessa tuomiolle pelastuu se kastettu, joka on uskova. Kaste kuuluu pelastukseen. Evankeliumin saarnan tähtäyspisteenä on kaste...
..... Ei-uskova ei pelastu, vaikka olisi kastettu. Kaste ja usko kuuluvat yhdessä Uuden testamentin pelastustiehen. Tuomiolla ei kysytä: uskoitko ennen kuin sinut kastettiin? vaan: oletko sellainen kristitty, kastettu, joka uskoo? Usko ei ratkaissut kasteelle menemistä, mutta usko ratkaisee iankaikkiseen elämään menemisen."

Hienosti sanottu on minusta myös tämä: "Kristitty ihminen on kasteen jälkeen sekä uusi että vanha. Kristus-puku on 'vanhan Aatamin' päällä! Kaste on lahja ja velvoitus. Se on uuden elämän alku, jota on jatkettava. Lopullinen muutos, todellinen muuttuminen, tapahtuu vasta ylösnousemuksessa."

Hienoa tämä oli minusta siksi, että on olemassa sellaistakin julistusta, jonka mukaan uskovassa ihmisessä on vain uusi luomus. Kuitenkin synti ja "vanha Aatami" riippuu meissä kiinni loppuun asti.

Kuten monessa muussakin kastekirjassa, myös tässä käsitellään sitä, kastoiko alkukirkko lapsia: mitä aiheesta kertoo Raamattu, entä ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät. Nämä olivatkin minulle jo tuttuja asioita. Todistusaineistoa on olemassa. Lapsikaste oli käytössä, ja vasta myöhemmin oli sellainenkin kriisivaihe, jossa kastetta ruvettiin lykkäämään mahdollisimman lähelle kuolemaa, mikä ei suinkaan ollut raamatullista.

Kirjan lopussa käsitellään lyhyesti vielä baptismin syntyä ja verrataan vapaita suuntia ja kansankirkkoa keskenään.

Kirjaneliö 1981, 84 sivua

maanantai 22. toukokuuta 2017

Reijo Arkkila: Luterilaista linjanvetoa

Kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka siinä käsitelläänkin tavallaan "vanhoja" asioita - tai oikeastaan juuri siksi. Reijo Arkkila on nimittäin koonnut tähän kirjaan noin puolet 80-luvulla Ilkka-lehteen kirjoittamistaan kolumneista (tarkemmin sanottuna vuosina 1982-1990). Näissä hän käsittelee kirkon tilaa ja asioita, jotka silloin olivat ajankohtaisia.

Aluksi tuli kyllä mieleen, että nämähän ovat vanhoja asioita. Mutta sitten kiinnostukseni heräsi, koska olen sentään itsekin elänyt 80-luvulla; nuo vuodet olivat peruskoulu- ja lukiovuosiani. Halusin lukea ja katsoa, minkä verran muistan niistä ajoista, ja toisaalta verrata, minkä verran asiat ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Mikä on pysynyt ehkä samana ja mikä muuttunut - ja miten myönteistä tai kielteistä kehitys on ollut?

Monet asiat olivatkin tuttuja: uusi virsikirja, naispappeus, kommunismin romahtaminen ja idän kirkkojen vapautuminen muun muassa. Muistan sen, kun puhuttiin paljon Heikki Räisäsestä, joka ei tainnut uskoa Raamatussa juuri mihinkään. Muistan hämärästi myös Raamattu tutuksi -luennot, mutta en varmaankaan ollut tajunnut, miten suuri kansanliike se silloin oli. Enkä muista, oliko omassa kotiseurakunnassani noita luentoja silloin, vai mitä ne luennot olivat, joilla itse joskus kävin.

Itselleni oli mukava myös lukea vähän syntymäseurakuntani historiaa, kun Arkkila kirjoitti myös Elias Laguksesta, joka käänsi Siionin virret suomeksi. Lagus oli tuolloin ollut pappina kotipitäjässäni, jossa Siionin virsien 200-vuotisjuhlat sitten pidettiinkin vuonna 1990. Itsekin olin siellä mukana, kuten myös Arkkila oli näköjään ollut.

80-luvulla kirkko luopui entistä enemmän Raamatun sanasta, mutta toisaalta herätysliikkeet vahvistuivat tuona aikana. Uudet uskonnolliset liikkeet tekivät tuloaan maahamme, vapaat suunnat olivat voimissaan ja esimerkiksi New Age oli huolenaiheena.

Mielenkiintoista oli lukea, että tuolloin tuli myös kuluneeksi 500 vuotta Martti Lutherin syntymästä, ja silloin kai oli jonkinlainen juhlavuosi asian tiimoilta, niin kuin tänä vuonna puolestaan on uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuosi.

Toinen juhlavuosi tuolloin oli Venäjän ortodoksisen kirkon tuhatvuotisjuhla. Kirjassa eletään myös todeksi sitä ihmettä, kun esimerkiksi Neuvostoliitto vapautui ja Suomestakin voitiin mennä julistamaan evankeliumia varsinkin inkerinsuomalaisille ja auttamaan heitä kirkonrakennustöissä. Kiinassakin todettiin kristittyjen vain lisääntyneen, vaikka kristinusko oli yritetty siellä saada tuhottua.

Arkkila käsittelee kirjassa kriittisesti ja rakentavasti monia kirkon ongelmia, joista kaikista minä maallikkona en ole asiantuntija sanomaan mitään. Mutta mitä aihetta ikinä hän käsitteleekään, jokaisessa kolumnissa on myös kirkkaana se, mikä tässä kaikessa on tärkeintä: Jeesuksen ristintyö, sana ja sakramentit. Kun pysymme Jumalan sanassa ja luterilaisessa tunnustuksessa, me kestämme. Mutta uskaltaako kirkko olla aidosti Kristuksen kirkko, Arkkila kyselee.

Minusta ihanaa kirjassa oli juuri tuo syvällinen, evankelinen ristin, sanan ja sakramenttien korostus. Nautin noista kolumnien evankelisista loppuhuipennuksista ja sain niistä ravintoa sielulleni.

Arkkila myös rohkaisee lukijaa käymään kirkossa, koska vain sanan ja sakramenttien kautta pysymme uskossa. Lisäksi hänen tekstinsä sytyttivät minussakin uutta sanan nälkää, mikä oli ilahduttavaa, koska Raamatun lukeminen on jäänyt aivan liian vähäiseksi viime aikoina. Arkkilan tekstistä huokuu rakkaus Raamattuun, ja se on tarttuvaa.

Minusta oli antoisaa ja mielenkiintoista tutustua 80-luvun luterilaisuuteen. Paljon ongelmia oli silloinkin. Yllättävää minusta oli, että jossain kohdassa mainittiin, että homojen vihkimistäkin oli kirkon piirissä käsitelty. Itse en muista tuolta ajalta homokysymystä; tuntuu kuin siitä olisi alettu puhua vasta nyt. Mutta näköjään se oli vähintään pinnan alla jo 80-luvulla.

Virkakysymyksen kohdalla kirjassa pohditaan, saavatko perinteisen luterilaisen näkemyksen omaavat papit vielä toimia vapaasti kirkossa. No, nythän sekin on nähty, miten siinä on käynyt.

Mutta oli silloin siis paljon myös hyvää, kuten tuo Raamattu tutuksi -liike ja herätysliikkeiden kukoistus.

Sekin oli jotain, että tällaisia kolumneja yleensä julkaistiin Ilkassa. Nykyäänkin Ilkassa on kyllä juttuja kristillisistäkin tapahtumista ja kristinuskoa käsitellään yleensä myönteisessä sävyssä, toisin kuin vaikka Helsingin Sanomissa. Mutta nykyään Ilkassakaan ei sentään ole kristillisiä kolumneja. Sunnuntaisin ja pyhäpäivinä on hartauskirjoitukset, ja siinäpä se sitten onkin.

Tässä jotain aitoa Arkkilaa kolumnista, jonka otsikko on Kaksi kallista helmeä:

Tuure Toivion kirja johtaa meidät löytämään katekismuksestamme erityisesti kaksi kallista helmeä, kasteen ja Ehtoollisen. Eikä vain löytämään katekismuksestamme, vaan ottamaan ne käyttöön jokapäiväisessä uskonelämässämme. On syytä kysellä, onko oman tai koko kirkkomme hengellisen elämän heikkouden perussyitä, että aivan liian vähän pidämme esillä siunattuja sakramenttejamme. Oletko ystävä muistanut tänään iloita siitä, että olet kasteessa tullut Jumalan lapseksi? Olet saanut koko taivaan omaksesi. Milloin olet viimeksi käynyt Herran pöydässä? Sinne sinua kutsutaan ja rohkaistaan.

SLEY-Kirjat 1991, 160 sivua
Tässä näytteeksi pari aukeamaa kirjasta.

torstai 18. toukokuuta 2017

Marjo Ojalammi: Nokinen sydän. Kirje isälle.

Nokinen sydän on uutuusromaani, joka kertoo isän kuolemasta. Aikuinen tytär Elisabet saa kuulla eteläpohjalaisen isänsä kuolleen äkillisesti sydänkohtaukseen ja matkustaa äitinsä luo. Hän pystyy ottamaan viikon vapaata työstään ja jää äidin luo järjestelemään hautajaisia, tukemaan vanhaa äitiä ja suremaan yhdessä tämän kanssa.

Kirja on jaettu lukuihin noiden seitsemän äidin luona vietetyn surupäivän mukaan. Suremisen ja hautajaisjärjestelyjen lomassa Elisabet käy läpi muistojaan isästä ja lapsuudesta. Kirja on konkreettisesti kirje isälle, koska tytär puhuttelee siinä koko ajan isää sinä-muodossa. "Isä, muistan erään kerran..." "Olinko sinulle ei-toivottu lapsi?" "Mutta annoin lopulta sinulle anteeksi. Annoitkohan sinäkin minulle?"

Elisabetin isä on ollut karski pohjalainen mies, joka vetäytyi kovan ja kylmän kuoren taakse ja jäi tyttärelleen ikuisesti etäiseksi ja tuntemattomaksi. Isä ei tuntunut hyväksyvän tytärtään eikä suonut hänelle ollenkaan isän rakkautta. Väkivaltaakin hän saattoi käyttää ja sai raivokohtauksia. Tytär pelkäsi isäänsä ja oli onnellinen koulussa, jossa hän koki olevansa turvassa. Koulun jälkeen hän meni koko illaksi ystävänsä luo ja kävi kotona vain nukkumassa, koska kotona oli niin ahdistavaa.

Elisabetilla oli myös sairautta jo lapsena, muun muassa astma. Tästäkään hän ei saanut myötätuntoa isältään, vaan isä raivostui esimerkiksi hänen yöllisestä hengenahdistuksestaan ja syytti tytärtä, ettei tämä anna hänen nukkua. Muutenkin isä syytti ja syyllisti Elisabetia kaikesta mahdollisesta, ja näin tytär oppi uskomaan omaan kuviteltuun huonouteensa ja syyllisyyteensä. Kun Elisabetilla oli jossain vaiheessa myös anoreksia ja isä sai sitten ensimmäisen sydänkohtauksensa, hän syytti Elisabetia ja tämän anoreksiaa siitäkin.

Psyykkistä oireilua Elisabetilla oli anoreksian lisäksi muutenkin lapsena. Hänellä oli jo pienenä sairaalloinen pöpökammo ja myöhemmin hän sai paniikkikohtauksia. Vielä naimisiin mentyäänkin ja päästyään pois lapsuudenkodistaan hän aluksi heräili öisin kauhunhuutoonsa, kunnes tilanne vähitellen rauhoittui.

Kaikesta tästä johtuen kirja ei ole kevyttä luettavaa. Mutta on totta, että tällaisiakin isiä on. Vainajasta haluttaisiin helposti tehdä kuolemansa jälkeen jonkinlainen pyhimys, mutta entä jos vainajasta ei ole juurikaan hyviä muistoja? Tällaisen kokeneille tämä kirja tarjoaa hienoa vertaistukea. Elisabet miettii jopa, olikohan hänen isänsä narsisti. Tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Heidän läheisilleen voin tätä kirjaa myös suositella.

Elisabet toki rakastaa isäänsä ja on antanut hänelle aikuisiällä anteeksi. Kirjan loppu on myös lohdullinen, ja siksi se kannattaa ehdottomasti lukea loppuun asti. Lopulta kirjassa on toivon ja eheytymisen näkökulma.

Myös kristillinen usko tulee kirjassa esiin. Elisabetin isä on perusluterilainen, joka lukee Raamattua kotona, mutta ei juuri käy kirkossa. Elisabetista itsestään taas tulee helluntailainen, mikä ei suinkaan helpota hänen ja isän välejä.

Enimmäkseen uskonasioista puhutaan kirjassa niin, että minkä tahansa suunnan uskovaiset voivat niihin yhtyä. Vain muutamassa ohimenevässä kohdassa tulevat esiin opilliset kysymykset.

Kirjailija, teologi Marjo Ojalammi itse sanoo minulle lähettämässään sähköpostissa: "Kirjassa varjot ovat voimakkaat, olen maalannut tummin värein, mutta siellä täällä valo pilkahtaa, joskus kirkkaastikin. Kansikuva on hyvä metafora tästä. Kirjan kertoja Elisabet joutuu palaamaan lapsuutensa traumaattisiin tilanteisiin, jotka ikään kuin räjähtävät lukijan silmille. Armo ja anteeksiantamus kuvataan 'palasina' tai vilauksina läpi synkkyyden."

Synkkyyttä ei kannata pelästyä. Ja rankan isä- tai äitisuhteen kokeneet tietävätkin, että tällaista voi olla. Kuten takakannessa sanotaan, Nokinen sydän onkin suru- ja terapiakirja. Sellaisessa on lupa käsitellä raskaita aiheita. Minusta on hyvä, että jollain uskovaisellakin on rohkeutta puuttua näin kipeisiin asioihin kaunistelematta niitä yhtään. Meidän uskovienkin rikkinäisyys ja syntisyys tekee sen, että voimme olla hankalia isiä, äitejä, poikia tai tyttäriä. Vaikka sitten olisimmekin uskovaisia, kuten Elisabetin isäkin oli.

Kirjan nimelläkin on oma tarinansa:

Nostan kärähtäneen liinan pois ja näen, että pöydän pintaan on palanut selkeä, symmetrinen sydämen kuva. Nokinen sydän.
  Isä, sinäkö sen teit? Osoittaaksesi, että välität meistä ja rakastat meitä - minua. Järkytymme äidin kanssa katsoessamme tätä rakkauden symbolia. Meitä itkettää.
  Nokinen sydän lohduttaa minua. Se antaa voimia elämään. Näin vaarallisella tavalla... Äiti haluaa peittää hiiltyneen, mustan jäljen pöytäliinalla, mutta minä en. Annan silti äidin peittää sydämen.

Marjo Ojalammi kertoo itse kirjastaan tarkemmin osoitteessa http://esikoiskirjailija-marjo-ojalammi.webnode.fi/. Sieltä käy ilmi muun muassa, että kirja on tehty aitona surutyönä ja perustuu omaelämäkerralliseen ainekseen, mutta henkilöitä on sekoitettu ja nimiä muutettu niin, että suoria johtopäätöksiä ei voi eikä kannata tehdä.

Kirjan todella kauniin kannen on toteuttanut Paula Heiäng.

Lämmin kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle!

Reuna Oy 2017, 258 sivua

maanantai 15. toukokuuta 2017

Lauri Koskenniemi: Sinulla on koti

Tuossa flunssaisena maatessani sain luettua loppuun tämän Lauri Koskenniemen ihanan, hoitavan hartauskirjan, enkä malta olla heti kirjoittamatta siitä, vaikka pitäisi levätä. Viime viikkoina olen saanut paljon rohkaisua tästä kirpputorilta löytämästäni kirjasta, joka on oikea aarre ja helmi hartauskirjojen joukossa.

Kirjan lyhyet hartauskirjoitukset on koottu seuraavien otsikoiden alle: Ainoa perustus, Heikko usko, Jumalan käsissä, Ahdistus ja armo sekä Kutsu kotiin. Kirjoitukset todella rohkaisevat heikkoa vaeltajaa uskomaan armoon ja siihen, että kaikki on Jumalan kädessä meidän elämässämme, terveys ja sairauskin. Ja kuolema. Viimeisessä osiossa käsitelläänkin juuri lähtöä ajasta ikuisuuteen, perille pääsyä ja jälleennäkemisen toivoa.

Esimerkiksi sellaisista kirjoituksista kuin Kurjat pitovieraat, Uskoa ei vaadita, Heikko usko ja Ruoko ja lampunsydän lukija saa paljon lohdutusta ja rohkaisua omaan uskonelämäänsä. Huh, nyt kyllä flunssa painaa niin päälle, etten jaksa miettiä edes, mitä kohtaa lainaisin näytteeksi kirjasta... Mutta jo noista otsikoista voi päätellä, miten armollista Lauri Koskenniemen julistus on.

Myös sairaudesta hän kirjoittaa useassa luvussa, samoin yksinäisyydestä.

Kirjassa on myös paljon kauniita värikuvia. Takakannessa lukee vain, että kannen valokuvan on ottanut Tapani Romppainen, mutta ehkä hän on ottanut kirjan muutkin kuvat, koska tuo kannen valokuva löytyy myös kirjan sisältä. Kuvia ei ole joka aukeamalla, mutta siellä täällä pitkin kirjaa.

Hoitavien tekstien ja kauniiden valokuvien ansiosta Koskenniemen teos on hyvä lahjakirja, jos sitä jostain vielä käsiinsä saa. Siinä on rohkaisua monelle heikkouden, synnin, sairauden, kuoleman ja elämän vaikeuksien kanssa kamppailevalle.

Loppuun pari kuvanäytettä:

No, siinähän tuli vähän tekstinäytettäkin samalla. Nyt flunssapotilas jatkaa sairastamista, mutta toteaa vielä, että ihana kirja tämä on!

SLEY-Kirjat 2003, 110 sivua

tiistai 9. toukokuuta 2017

Meri-Hannele Palmi: Olet silmäterä. Detaché.

Viime aikoina on tullut luettua paljon runoja. Kyllä muutakin on blogiin tulossa, mutta en malta olla kirjoittamatta tästäkin runokirjasta, johon törmäsin kerran netissä ja tilasin itselleni.

Kyseessä on kirjoittajan esikoisrunoteos. Runoissa näkyy siellä täällä kirjoittajan kristillinen usko, mutta useimmat runot kuvaavat elämää yleensä. 

Ihastuin Meri-Hannele Palmin tekstien kauneuteen ja herkkyyteen. Olin tässä aamulla aika stressaantunut, mutta nämä runot olivat kuin aallot, jotka huuhtoivat kaiken raskaan mielestäni pois. Olisin halunnut jäädä asumaan runojen kauniiseen maailmaan... Siellä oli niin rentouttavaa ja hoitavaa olla...

Näissä runoissa on myös hienoa arvoituksellisuutta ja ne ovat taiderunoja, jollaisia kaikki eivät ehkä ole tottuneet lukemaan. Mutta olen muistaakseni kuullut, että joku, joka ei ollut ennen edes lukenut runoja, oli ihastunut tämän kirjan runoihin. On siis mahdollista löytää runojen maailma tällaisen kirjan kautta.

Itse rakastan runoutta taiteena. Ja minusta Palmi on todella lahjakas kirjoittaja, joten toivon, että hänestä kuullaan vielä. Tarina tämän kirjan taustalla onkin se, että helsinkiläinen, Seinäjoelta kotoisin oleva Palmi sijoittui viidenneksi Bookhouse-kustantamon "Kirjan vuosi 2015" -kilpailussa. Tämä johti esikoisteoksen julkaisemiseen.

Kirjan runoissa on myös väkevää aistillisuutta, visuaalisuutta ja maalauksellisuutta, joka tekee syvän vaikutuksen estetiikan ystävään.

Kristillisyys näkyy esimerkiksi runossa, jossa katsotaan dioja lumihuippuisista vuorista ja surullisista lapsista repaleisissa vaatteissa:

"Rukoilen niille lapsille suojaa, rakastavia käsiä."

Mutta myös muualla. Esimerkiksi kirjan viimeisen osion otsikko on Jumalankuvia. Muita otsikoitahan ovat muun muassa Lapsuudenkuvia, Naisenkuvia ja Miehenkuvia. Ja kirjassa on myös joitain lainauksia Raamatun Korkeasta Veisusta.

Muita otteita runoista:

Tunne tiaara hiuksillasi.
Älä anna kenenkään varastaa aikaa, kuvia, sanoja, kosketuksia.
Ole kevään sinisin kirsikkapuu.
Anna kirkkauden loistaa lävitsesi.
Jos valosi puuttuu, eksymme.
Kukaan ei näe meitä, kuten sinä.

*************************

Olen kangas ihoasi vasten, kevyt kuin lapsen kuiskaus.
Murskaan esteet edestäsi. Rakkaus on muuntuva sininen.
Olet silmäterä, katse, kohoava hiekka, detaché.
Kylvän orkideametsän olohuoneeseesi, kuusen pihkan seinille,
elokuvan katoksi, lattia on kädessäni.
Riehu, juokse, huuda, hypi, pysyn paikoillaan kuin syvin
merenpohja.

*************************

Saanko olla aivan auki, paljas, uutishiekkaa. Orkidea.
Otatko kiinni, kun putoan läpi pettävien käsien.

Syksy ajelehtii parvekkeella.

Neomidiperhoset.

Nämä olivat vain joitain otteita sieltä täältä. En tiedä, saako niistä ainakaan mitään kokonaiskuvaa, mutta ehkä vähän käsitystä kuitenkin. Meri-Hannele Palmin runoissa on kuitenkin paljon syvyyttä ja kauneutta, joka kutsuu mukaansa matkalle. Runojen ystävälle hieno tuttavuus.

Hienovaraisen kristillisen sanoman vuoksi kirja on myös kaunis lahja ihmiselle, joka ei tunne Jumalaa.

Bookhouse 2015-2016 (?), 50 sivua
Etukannen kuva: Christopher Pekka Wilde
Takakannen kuva: Taito Palmi (kuvassa Meri-Hannele Palmi pikkutyttönä)

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Anna-Maija Raittila: Valvo meissä, satakieli. Runoja ja runosuomennoksia.

Tämä vuonna 1990 ilmestynyt runokirja koostuu Anna-Maija Raittilan omista runoista ja hänen suomentamistaan Transilvanian unkarilaisen Sándor Kányádin runoista. Kányádi oli Transilvanian sen ajan tärkein unkarinkielinen runoilija, ja tähän kirjaan valitut runot on suomennettu hänen teoksestaan Sörény és koponya (Hevosenharja ja pääkallo), joka julkaistiin Unkarin puolella vuonna 1989. Transilvaniasta minulle taas tuli hetken mietittyäni mieleen Romania, ja kun tarkistin asian netistä, niin siellähän se tosiaan sijaitsee, ja unkarilaiset ovat siellä merkittävänä vähemmistönä.

Raittilan omat runot on jaettu viiden eri otsikon alle: Sembramännyille, Kiviset äidit, Valvo meissä, satakieli, Aukko muurissa ja Pyhän Annan järvi.

Ensimmäisen osan runot kuvaavat Siperian taigaa, ja parissa runossa mainitaan "ornitologi Andrei" ja "isoisä Andrei" - lienevätkö sama henkilö? Näissä runoissa luontoa kuvataan väkevin sanoin, esimerkiksi:

... Mutta huhtikuussa aurinko, mutta toukokuussa
pähkinähakkien hurja huuto yötä päivää
ei enää yötä on vain päivää....

Ja toisessa runossa:

... Siperian kullerot, kuumat kekäleet
säteilevät, nauravat, oranssipallot
pomppivat kallioita ylös kuin ikinä ei olisi ollut
yötä, ei kuolemanvaaraa.

Kiviset äidit -otsikon alla on jo kristillistäkin sanastoa. On Suomen keskiajan kirkot, Pietà, Venäjän kirkot, Jumalanäidin ikoni ja Rublevin ikoni, ristinmerkit, Fransiscus, pääsiäinen ja toivo. Näissä runoissa Raittila näkyy sellaisena kuin minä olen hänet tuntenut.

Kolmannen osion runoissa on sitten niitä kirjalle nimenkin antaneita satakieliä. Ne edustavat Raittilalle valvomista, kokonaista antaumusta ja särkyvää toivoa. Hän kirjoittaa:

Edestäpäin selvänä loistava valokiila,
                                          Tulemuksen valo!
Korkea aika on tullut Hän on tulossa
asettamaan kohdalleen sen mikä on hylätty,
kaiken mikä on poissa suhteistaan, eksynyt paikaltaan.
Satakielet eivät pakene, ne huutavat
toisilleen yössä, pysykää hereillä,
                                          valvo kanssamme, alkumetsä!

Toisessa runossa satakielen laulussa on "käheät alkunikotukset täynnä määränpäätä, ilon uskontunnustusta..."

Myös Aukko muurissa -osion runoissa on satakieliä, mutta myös uuttakuuta, ensilunta, avoimuuteen antautumista ja surulle avautumista. Minua puhutteli esimerkiksi Hiljaisuuden kaaos -runo, jossa sanotaan:

... Hiljaisuuden kaaos,
                     Herran yhä uudestaan vaihtuva nimi
jota en ennätä oppia, vain tunnistan
erämaassa malvansilkkinä punertavan tuoksun
                      vastaantulijan eleissä Kristuksen kasvojen
ilahtumisen.
Ja hiekassa jäljet, kun Tuuli pyyhkii
                                                  minua eteenpäin.

Viimeisen osion runot kertovat Transilvaniasta ja sen sorrettujen vähemmistöjen elämästä. Nämä runot ovat pitempiä kuin Raittilan muut runot tässä kirjassa ja niissä kerrotaan tarinoita. Yksi runo kuvaa esimerkiksi juuri Sándór Kányádia, jonka runoja Raittila on kääntänyt. Siinä Kányádi kertoo kääntelevänsä sorrettujen kansanlauluja unkariksi; omien runojen aika ei ole nyt.

Kányádin omat runot kertovat köyhyydestä, sorrosta ja vainosta. Kansalaisia vakoillaan ja kotonakin pitää puhua hiljaa ja laittaa ikkuna kiinni, kun lapsi esittää vaarallisia kysymyksiä. Eräästä runosta tulee mieleen jopa kidutus, kun hän kirjoittaa:

jos hän aavistaisi mikä määrä
sähkövirtaa sähisee
lähes lamaantuneeksi katsottavassa
oikeassa käsivarressani....
.....
hän yhdellä vihlaisulla sähäyttäisi minusta
katuvalot tälle maaseutukaupungin bahnhofstrasselle....

Ja runo loppuu:

... aamusta iltaan saisin värkätä säkeitä
hänen kunniakseen.

Toinen runo alkaa:

iso haloo nousee
varjostustoimistosta
kun tulee tietoon
että on joku joka ei
vieläkään pelästy edes
omaa varjoaan....

Tuolloin 1980-luvullahan Romaniassa oli vielä Ceausescu vallassa. Itse asiassa hänet teloitettiin juuri sen vuoden jouluna, kun Kányádin kirja oli julkaistu Unkarin puolella. Joten Romaniassa oli varmasti kovat oltavat niin vähemmistöillä kuin koko kansallakin.

Kányádin runot ovatkin pysäyttäviä. Raittila puolestaan osoittautui erittäin hyväksi kirjoittajaksi. Joskus uskovaiset kirjoittavat "sanoma edellä" niin, ettei kirjallisen ilmaisun taitamisella ole niin suurta merkitystä. Mutta Raittila on oikeasti osannut kirjoittaa. (No, tätä älköön kukaan kristitty kirjoittaja ottako liian raskaasti - kyllä moni muukin kuin Raittila silti osaa kirjoittaa!) Itse ihastuin Raittilan teksteihin kovasti.

Toki joku voi kritisoida sitä, että Raittilalla taas se sanoma tulee esiin verhotummin - mutta runoilijat eivät useinkaan selitä kaikkea valmiiksi. Se on muiden tehtävä. Runojen lukija saa itse miettiä, pureskella ja maistella lukemaansa. Mutta jos haluaa runoja, joissa on voimakas pelastussanoma tai muuten asiat väännetty rautalangasta, niin varmasti sellaisiakin runoilijoita löytyy.

Kirjayhtymä 1990, 78 sivua.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Anna-Maija Raittila (toim.): Raota ovea Herra

Tämän runokokoelman tammikuussa 1986 kirjoitetussa esipuheessa kerrotaan, että SLEY-Kirjat Oy oli saanut lyhyen ajan sisällä suuren määrän runokokoelmia, yhteensä tuhansia runoja. Eihän sellaista määrää runoja ollut mahdollista julkaista, mutta sen sijaan julkaistiin tämä antologia, johon on valittu yhdentoista eri kirjoittajan runoja. Kirjan on toimittanut Anna-Maija Raittila; mutta hänen omia runojaan ei tässä kirjassa ole.

Kokoelman runojen kirjoittajat ovat Marjaleena Havonen, Hilkka Laakkonen, Lea Lignell, Martta Luostarinen, Aila Makkonen, Kyllikki Markkanen, Kylli Pietarinen, Sisko Pihlajaharju, Uuno Poikonen, Paavo Suojanen ja Aune Vähäkangas. Eli enemmistö on naisia, mutta onpa joukossa kaksi miestäkin.

Ainoa nimi, jonka näistä tunnistin, oli Aune Vähäkangas. Kun katsoin wikipediasta, häneltä onkin julkaistu koko joukko omiakin teoksia. Löysinkin (yllättäen) omasta kirjahyllystäni hänen hartauskirjansa Jumalan lintuset, jonka olen joskus löytänyt kirpputorilta, mutta se odottaa vielä lukemistaan, kuten niin moni muukin kirja... (Minulla on niin paljon kirjoja, etten näköjään edes muista, mitä kaikkea hyllystäni löytyy!)

Jokainen näistä runoilijoista ansaitsisi tietysti aivan henkilökohtaisen esittelyn, mutta teen kuitenkin nyt aivan yleisesittelyn tästä kirjasta. Monet runoista ovat hengellisiä, mutta kirjassa on myös paljon tekstejä elämästä yleensä. Niissä käsitellään ihmissuhteita, äitiyttä, lapsuuden evakkotaivalta, väsymystä, masennusta, terveyttä, sairautta. Uskonasioita käsittelevissä runoissa on Raamatun henkilöitä, uskon tunnustamisen vaikeutta, ehtoollisella käymistä, papinvaalia, vaivaisukon tapaamista, kärsimyksen kestämistä Jumalan avulla, Kristuksen kirjeenä olemista ja huonoa uskovaisuutta.

Otan joitain esimerkkejä. Lea Lignell kirjoittaa:

Jumala on koko ajan läsnä
niin kuin minä
pikkuiseni perässä,
kun tämä juoksee, kiipeilee
ja touhuaa itsekseen.
Olen lähellä vain,
ettei hän saattaisi itseään vaaraan.
Ja hänestä on 
   paljon iloa minulle....

Martta Luostarinen kirjoittaa eräässä runossaan nuoren ihmisen rakkauden ikävästä:

.... Laitoin hakaneulan poskeeni toivoen,
että minutkin nähtäisiin,
mutta se ei auttanut,
nähtiin vain se - hakaneula.

Kyllikki Markkanen kirjoittaa kirkkoreissusta:

Menomatkalla
saan polkea pyörää kaikin voimin
synninpäästön kuultuani
tulen lennossa takaisin...

Toisessa runossa hän toteaa: "Ei minusta ole uskovaiseksi...." ja päättää sen runonsa näin:

Mutta eikö juuri tämä ole lepoa
tyytyä hiljaisuuteen
niinä päivinä kun ei jaksa laulaa
makuuasentoon
silloin kun ei pysy pystyssä
miksi uskovan pitäisi olla
aina voimissaan?

Kylli Pietarisella on muun muassa hieno aforisminomainen teksti:

Jumala voi viisaudessaan
antaa joillekin elämäntehtäväksi
                       - kärsimyksen

Koskettavimpia tekstejä (tai jopa kaikkein koskettavin) koko kirjassa on Aune Vähäkankaan koko sivun mittainen runo, jossa puoliso on sairastunut eikä pysty edes puhumaan, ja toinen hoitaa häntä; onhan hän naimisiin mennessään luvannut jakaa puolisonsa kanssa ilot ja vastoinkäymiset. Siinä runossa on surusta huolimatta niin paljon onnea, läheisyyttä ja rakkautta. Se päättyy sanoihin:

... Tahdon olla lähelläsi
mitään pyytämättä,
sillä olen jo saanut kaiken.

Vähäkankaan Martta on myös yksi lempirunoistani. Siinä Martta on väsynyt vaatimusten painon alla ja kysyy: "Herra, odotatko Sinäkin minulta vain palvelemista?" Runon Martta kaipaa saada painautua samalla tavalla Herransa lähelle kuin Maria.

Tässä vain joitain esimerkkejä kirjan monista puhuttelevista runoista. Jos kristilliset runot kiinnostavat, tämäkin kirja kannattaa kyllä lukea.

Kirjan ulkoasu eli kansi on kauniin kesäinen; sen on toteuttanut Jouko Jäntti.

SLEY-Kirjat Oy 1986, 139 sivua