keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

E. von Maltzahn: Se on totinen tosi

Luin taas hienon vanhan ajan kristillisen romaanin. Se on ilmestynyt suomeksi vuonna 1959, ja kirjan takakannessa kerrotaan sen vievän meidät ajassa yli puoli vuosisataa taaksepäin. Elettäisiinkö kirjassa siis 1800-1900 -lukujen vaihdetta?

Kuten Bo Giertzin legendaarinen Kalliopohja, myös tämä romaani kertoo papeista, heidän uskostaan ja epäuskostaan. Tapahtumat sijoittuvat Saksaan, syrjäiseen saaristoseurakuntaan. Erich Ohlson pääsee vastavalmistuneena pappina jatkamaan vanhan, syvästi uskovaisen isänsä työtä omassa kotiseurakunnassaan. Seurakunta joutuu kuitenkin pettymään uuteen pappiin, joka on ihastunut hänelle opetettuun "uusteologiaan" ja on omaksunut sen täysin. Hän ei esimerkiksi usko Jeesuksen jumaluuteen, vaan pitää tätä Joosefin poikana, joka kuoli kyllä marttyyrikuoleman, mutta ei noussut kuolleista eikä sovittanut kenenkään syntejä. Jeesus oli nuoren papin mielestä meille vain esikuva ja ihanne.

Monet kyyneleet joutuvat niin Erichin vanhemmat kuin hänen uskova vaimonsakin vuodattamaan, kun Erich yhä pysyy kannassaan eikä sitä tunnu mikään muuttavan.

Samalla kun kirjassa käsitellään näitä uskon kysymyksiä, se kuvaa myös kauniisti Erichin ja hänen vaimonsa nuorta rakkautta ja avioliittoa. Vaikka he uskovat eri tavalla ja etääntyvät sen takia toisistaan, he kuitenkin samalla rakastavat toisiaan. Kuvassa on mukana myös Erichin pappisystävä Rolf, joka joutuu käymään yksinäisyydessä omat taistelunsa, koska hänkin rakasti Mariaa, mutta tämä valitsi Erichin. Rolf joutuu pitämään etäisyyttä ja pitämään kiinni saamastaan opetuksesta: Pakene syntiä! Ja: Älä himoitse lähimmäisesi puolisoa.

Kirjoittaja kuvaa kauniisti henkilöidensä elämää ja mielenliikkeitä. Hän tuo moneen kertaan esiin Raamatun keskeisen sanoman ja toistaa: Se on totinen tosi! Loppuun asti lukijaa pidetään kuitenkin jännityksessä siitä, miten Erichille käy: löytääkö hänkin tuon totuuden?

Kristillistä avioliittomoraalia tämä romaani myös opettaa hienosti. Vaikka mies ja vaimo kulkisivat eri teitä, he ovat sittenkin mies ja vaimo, ja siten toistensa elämän tärkeimmät henkilöt, joiden väliin ei kukaan saa tulla.

Tässä pieni lainaus, joka on mielestäni tämän kirjan helmiä. Eräästä henkilöstä kerrotaan siellä näin:

"... Mutta hän ei hellittänyt otettaan rististä. Vaikka hänen sisimpänsä syytti häntä kiihkeästi, vaikka hänen vapiseva sydämensä pelkäsi, ettei hänen nuori Kristus-uskonsa kantaisi hedelmiä, vaikka kiusaaja väitti, että hänen syntiänsä ei voitu antaa anteeksi, hän ei sittenkään hellittänyt otettaan rististä. Tiesihän hän, että vaikka Vapahtaja paransikin pyhällä kädellään hänen syntihaavansa, särki niiden arpia vielä koko elämänajan, jotta hän ei koskaan unohtaisi, kuinka köyhä ja kurja hän oli ollut, jotta hän pitäisi lujasti kiinni Hänestä, joka oli kirvoittanut hänen kahleensa."

Ei hellitetä mekään otettamme rististä, sanoi syyttävä sydämemme mitä tahansa!

SLEY 1959, 411 sivua
Neljännestäkymmenennestä (!) alkukielisestä painoksesta suomentanut Aino Jauhiainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.