maanantai 3. heinäkuuta 2017

Merja Pitkänen (toim.): Käsi kädessä surussa

Tässäpä toinen suruaiheinen kirja. Niitä on minulle kerääntynyt, ja ehkä on tullut niidenkin lukemisen aika.

Tämä kirja on selvästi tarkoitettu sellaiseksi, jonka voi antaa osanottona jollekin läheisensä menettäneelle. Sillä kun on lahjakirjan ulkoasu: se sisältää paljon kauniita luontoaiheisia värikuvia, suruaiheisia runoja eri kirjoittajilta ja lohdullisia Raamatun jakeita. Minun käytettynä ostetun kirjani etulehdellä onkin lueteltu pitkä rivi osanottajia, jotka ovat antaneet tämän kirjan joskus jollekin surevalle.

Kirjan esipuheessa todetaan, että usein surua aiheuttaa läheisen kuolema, mutta myös muut asiat voivat tuoda surua elämään. Osa näistä teksteistä sopiikin myös muihin suruihin, mutta toki kuolema tulee monissa teksteissä esiin.

Kirjan runoista useimmat ovat Hilja Aaltosen, Anni Korpelan, Mirjami Asikaisen ja Mirja Kotilahden käsialaa. Sitten on myös yksittäisiä tekstejä ja ajatelmia muutamilta muilta kirjoittajilta, joista osa mainitaan nimeltä ja osa on tuntemattomia.

Eräs tuntematon toteaa kirjan alkupuolella, että jos rukous on jumalasuhteessa hengitystä, "suru on kai sitten hengenahdistusta." Toinen tuntematon miettii: "Miksi menetys rampautti minun elämäni?" ja jatkaa: "Näiden tuntojen keskellä ystävän sanat tasaavat hiljaisuuden melun, ystävän sytyttämä kynttilä sammuttaa pimeyden, ystävän hyväksyntä tarjoaa lepopaikan..."

Näiden tuntemattomien jälkeen seuraa Hilja Aaltosen runoja. Hänen runokielensä on tunnetusti vanhanaikaisen juhlallista. Hänen teksteistään minua kosketti esimerkiksi seuraava:

... Kun väsymys voittaa kilvoitustiellä,
oveesi kolkutan, tahtoisin olla jo siellä.
Pilvet ei liiku, värähdä oksa ei puun.
Kukaan ei vastaa. Tomuun painan mä suun.

Ehkä aamulla auringon nousun jo nään.
Isän tie ei päättyä voi hämärään.
Kuka täällä pystyisi aavistamaan,
mitä on Isän taivas kirkkaudessaan.

Anni Korpelalta on kirjassa hyvin lohdullisia runoja, esimerkiksi tämä, josta tässä osa:

Kun suru riipaisee lähelläsi...

  ja sinun on mentävä pimeäsi läpi yksin

silloin jos muistaisit:
Ahdistuksistasi viimeinen
riisutaan sinä päivänä
jona Hän on julistava:
"Tulkaa, te minun Isäni siunatut."

Toisessa runossa, jossa on vaikutteita Jeesuksen vertauksesta laupiaasta samarialaisesta, Korpela sanoo: "Anna minulle kätesi. Mennään yhdessä tämä pimeä tie."

Itselleni henkilökohtaisesti olivat läheisimpiä Mirjami Asikaisen runot, koska niissä oli paljon sellaista, joka sopi omaan suruhistoriaani, kuten "ovi itkuun ei aukene" ja "liian kauan pidätetyt itkut / etsivät uomaansa / työntävät tieltään jäätyneen maan."

Asikaisen runoissa oli myös yksi, jossa omasta mielestäni oli kaikkein kauneimmin sanoitettu kuolevan lähtö taivaaseen ja se, mihin meidän sinne pääsymme perustuu:

henkäys
vielä yksi
viimeinen hiljaisuus

jäljellä kotelo
josta perhonen lehahtanut vapauteen
Isän luokse
keskiristillä valmistettua tietä

Myös ilon ja toivon näköaloja kirja väläyttää, ainakin tässä Mirja Kotilahden sanoin:

Yhtenä päivänä havahduin
    kipu oli kadonnut
    tuska kulunut pois!
Olit kuullut huutoni, Herra,
väreilevässä aamussa näytit
elämän uudet mahdollisuudet.

Tämä on erittäin kaunis ja herkkä kirja, jonka äärellä jokainen voi käydä läpi omaa suruaan juuri senmuotoisena kuin se itse kullakin on. Oli se sitten kyynelvirtoihin hukkumista tai tukahdutettuja kyyneleitä, jotka eivät suostu tulemaan ja purkamaan sisäistä painetta.

Kirjan upeasta kuvituksesta vastaavat Antero Ohranen, Reijo Onnela, Mauri Päivinen, Onni Terävä, Jukka Vettenniemi ja Markku Wiik.

Päivä Oy 2003, 109 sivua


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.