torstai 31. elokuuta 2017

Seppo Vänskä: Japani yllättää yhä uudelleen - Kaksikymmentä vuotta lähetin kyydissä

Seppo ja Vuokko Vänskä viettivät yhteensä kaksikymmentä vuotta lähetystyössä Japanissa Kansanlähetyksen lähettäminä. Tässä kirjassaan Seppo Vänskä kertoo noista vuosista: lähetystyön iloista ja suruista, seurakuntatyöstä, japanilaisista, heidän tavoistaan ja kulttuuristaan - ja monesta muusta Japaniin liittyvästä.

Kirja esittelee Japania ja Japanin lähetystä monesta eri näkökulmasta. Se kertoo japanin kielen oppimisen vaikeuksista, lähettien lapsista jotka joutuivat matkustamaan omin päin kouluunsa seitsemän tunnin matkan päähän, rakennushankkeista, yllättävästä kutsusta Mauno ja Tellervo Koiviston Japanin vierailuun liittyvälle lounaalle, syrjinnästä japanilaisittain, jatkoajan saaneen kamikazelentäjän uskoontulosta, huijareista, taifuuneista, arkkipiispa Jukka Paarman Japanin vierailusta ja japanilaisesta erikoisuudesta: suuri osa naimisiin menevistä haluaa kristillisen vihkimisen maassa, jossa kristittyjä on vain prosentin verran koko kansasta! Kaikki tämä ja paljon muuta mielenkiintoista on tarjolla lukijalle.

Parasta antia kirjassa on tietenkin kertomukset japanilaisista, jotka löytävät Jeesuksen. Eräskin isoäiti tuli kerran mukaan johonkin seurakunnan tilaisuuteen tai piiriin vain lapsenlapsensa takia - ja innostui käymään siellä siitä alkaen. En nyt muista tuota tapausta ihan tarkkaan (enkä löydä sitä enää kirjasta)... mutta tällä ja monella muulla tavalla ihmisiä tuli Jeesuksen luo. Heistä on rohkaisevaa lukea, kun tietää, miten kova lähetyskenttä Japani on. Vaikka se onkin kova maa, sekään ei ole Jumalalle mahdoton! Sielläkin ihmisiä kuitenkin tulee uskoon - vaikka kristityt ovatkin Japanissa kuin pisara meressä.

Itseäni lähetysaiheisissa kirjoissa kiinnostavatkin eniten juuri ihmiset ja heidän tarinansa sekä toisaalta kyseisen maan kulttuuri ja lähettinä olemisen ilot ja surut. Tässä kirjassa oli kuitenkin aika paljon myös sellaista, mikä ei minua niin kiinnosta, kuten rakennusprojektit, rahankeräykset, byrokratiat, komiteat ja neuvottelut. Tärkeitä asioitahan ne ovat, eikä ilman niitä voitaisi työtä tehdä. Moni muu lukija voi olla hyvinkin kiinnostunut juuri niistä. Siispä heille tämä vinkiksi!

Kirjassa vilahtelevat siellä täällä myös muut suomalaiset tahot, jotka tekevät lähetystyötä Japanissa: SLEY, Kylväjä ja helluntailaiset.

Minua puhutteli kirjassa esimerkiksi luku, jossa kaksi japanilaisten syrjimään buraku-ihmisryhmään kuuluvaa sisarusta on joulujumalanpalveluksessa ja kuulee saarnattavan siitä, miten enkeli ilmoittaa ilouutisen Jeesuksen syntymästä kaikelle kansalle. Vänskä kirjoittaa, ettei voi koskaan unohtaa tuota jumalanpalvelusta ja noiden silmien hämmästynyttä ilmettä: tällaista emme ole koskaan kuulleet!

Noissa burakuissa ei siis ole mitään muuta "vikaa" kuin että heidän esi-isänsä polveutuvat nahkureista, teurastajista, likaisen työn tekijöistä. Tämän takia heitä syrjitään yhä tänäkin päivänä Japanissa. Sellaiselle on mullistavaa kuulla, että evankeliumi kuuluu kaikelle kansalle, siis heillekin.

Vänskä kirjoittaa:

"Minulla on sellainen käsitys, että aina joskus kirkkoon tulevien uusien ihmisten joukossa on näitä hyljeksittyjä ihmisiä. Kirkkoon he uskaltavat tulla, koska siellä ei tentata ihmisten taustoja. Kaikki saavat tulla ja kaikkia kohdellaan kunnioittavasti."

Hän kertoo myös, että heidän palvellessaan Ananissa 2000-luvulla heitä puhutteli se, miten seurakunta oli pitänyt huolta kaikkein heikoimmista jäsenistään. "Mukana oli monia sairaita, köyhiä eläkeläisiä ja kotiäitejä. Mutta he olivat evankeliumista oppineet, että Jumala välittää juuri sellaisista.... Ananissa saimme kokea paljon Jumalan voimaa, joka tulee täydelliseksi juuri heikkoudessa."

Kirjassa on myös värikäs kuvaliite, jossa on runsaasti kuvia.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja avasi paljon uutta Japanista ja työstä siellä. Lähetystyön ystäville ja Japanista kiinnostuneille se on hyvää luettavaa.

Kustannus Oy Uusi Tie 2013, 196 sivua

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Timo Junkkaala: Oikein väärin ymmärretty Luther

Sain luettua tämän kirjan jo muutama päivä sitten, mutta kovan flunssan takia en ole jaksanut kirjoittaa siitä vielä. Lukeminenkin oli kyseisen flunssan takia osittain sellaista parin sivun välein nukahtelemista, mikä ei tehnyt oikeutta tälle kirjalle. Mutta kyllä minä silti sain kirjasta paljon irtikin.

Suomalaisilla on taipumusta laittaa kaikki negatiivinen luterilaisuuden piikkiin: työnarkomania, seksuaalikielteisyys, ankeus ja ilottomuus. Kirjassaan kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kertoo, mitä Luther oikeasti sanoi mistäkin asiasta. Hän toteaakin johdannossa, että kirjan nimi voisi olla "Mitä Luther todella sanoi" - mutta sen niminen kirja on jo olemassa.

Kirja on jaettu 66 lukuun, joissa jokaisessa on yksi (väärin)käsitys Lutheriin ja luterilaisuuteen liittyen. Nämä luvut ovat neljässä eri osiossa: Tavallisimmat (väärin)käsitykset, Elämäkertaan liittyviä (virheellisiä) väitteitä, Pyhää Henkeä ja armonvälineitä koskevia (väärin)käsityksiä sekä Muita (myös teologien esittämiä, mutta silti vääriä) väittämiä. 

Heti alussa onkin kaikkein tyypillisimpiä väitteitä, kuten että työhulluus on luterilaisuuden syytä ja että Luther oli elämänkielteinen ilonpilaaja. Esimerkiksi työstä Junkkaala kertoo, että Luther arvosti tavallista maallista työtä, mutta korosti myös levon merkitystä. Taustana Lutherin työajattelulle oli se, että siihen aikaan ihannoitiin luostariin menemistä, vetäytymistä pois tavallisesta arjesta. Luther korosti, että aivan tavallinen arkinen työ on Jumalan palvelemista, ei vain hengellinen työ. Ajatuksella ei siis ole mitään tekemistä työnarkomanian kanssa.

Kirjan äärellä tuli vastaan tuttujakin asioita, mutta opin myös paljon uutta. Esimerkiksi en ollut koskaan kuullut, että sanontaa "Jos huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istuttaisin omenapuun" ei löydy mistään Lutherin teksteistä. Toki ajatus sopii hänelle, koska hän sekä odotti Jeesuksen paluuta että toisaalta korosti tavallisen arjen elämistä. Mutta sitä, että se ei ole hänen sanontansa, ei taida tietää moni muukaan, koska Instagramissa olen nähnyt paljon seurakuntien omenapuunistutuskuvia tänä kesänä - Lutherin kunniaksi.

Tavallisimpien (väärin)käsitysten joukossa vastataan myös kysymykseen, oliko Luther antisemitisti. Tämähän on luterilaisuuden vastustajien lempiaihe. Muistan eräänkin helluntailaisen, joka oli lukenut Lutheria lähinnä vikoja löytääkseen ja nautti, kun sai käydä haukkumassa Lutheria luterilaisille vanhemmilleni - ja aivan erityisesti tämän antisemitismi-aiheen takia. No, sen voin tästä asiasta sanoa, että Luther todella alkoi vastustaa juutalaisia jossain vaiheessa, mutta syynä ei ollut antisemitismi, vaan samat syyt, joiden takia hän vastusti muitakin evankeliumin vastustajia. Tästä kuitenkin kirjassa tarkempaa tietoa.

Elämäkertaan liittyen käsitellään muun muassa väitteet, että isän ankaruus oli syynä uskonpuhdistuksen syntyyn, että uskonpuhdistus jäi puolitiehen, että Luther säilytti Marian ja pyhimysten rukoilemisen, että Lutherin ja reformoitujen tiet erosivat pikkuasioiden tähden ja että Luther kehotti ristiretkiin turkkilaisia vastaan.

Kirjan kolmannessa osassa pohditaan kunnian teologiaa, vastataan väitteeseen, että laki ei kuulu uskovalle ja ettei lakia tule edes julistaa. Entä ovatko sakramentit luterilaisuudessa katolinen jäänne ja ymmärsikö Luther ollenkaan Pyhän Hengen työtä (mitä karismaatikot voisivat epäillä)? Jälkimmäisestä Junkkaala toteaa, että tosiasiassa Luther lienee kirjoittanut Pyhästä Hengestä enemmän kuin kukaan karismaatikko.

Kirjan lopussa käsitellään vielä teologisia kysymyksiä, kuten sidottua ratkaisuvaltaa, ja muita sekalaisia väittämiä, kuten että uskonpuhdistusta pitäisi kutsua reformaatioksi. Entä voiko naispappeutta tai samaa sukupuolta olevien avioliittoa perustella vetoamalla Lutheriin? Ja oliko hänen regimenttioppinsa syynä siihen, että moni saksalainen suostui Hitlerin valtaan?

Nämä ja paljon muuta siis tässä kirjassa! Kun nyt vietämme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa, tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua ja ottaa selvää, mitä Luther todella sanoi. Ainakin minä sain paljon uutta tietoa tästä kirjasta. Suosittelen!

Lämmin kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Perussanoma Oy 2017, 254 sivua

P. S. Tässä kirjoituksessa lähinnä esittelin kirjan aihepiirejä ja kysymyksenasettelua, mutta en paneutunut avaamaan asioita sen enempää. Siihen eivät nyt flunssapotilaan voimat riitä, ja sitä vartenhan on olemassa tämä kirja; sieltä löytyy vastaukset kysymyksiin! Myös kirjoituksessani mahdollisesti esiintyvät asiavirheet menevät flunssan piikkiin (joka jatkuu siis edelleen)...

perjantai 18. elokuuta 2017

Hanna Rauta: Sidotuita

 Sain käsiini tällaisen kirjaharvinaisuuden: Hanna Raudan vanhan romaanin Sidotuita. Lukemani kirja oli toinen painos vuodelta 1945, mutta netistä löytämieni tietojen mukaan ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1911.

Kyllä kirjassa onkin niin vanhan ajan tunnelma, että on helppo uskoa sen olevan yli satavuotias. Esimerkiksi soittimina mainitaan pianiino ja harmoonio, nuoretkin teitittelevät toisiaan, kaksikymppinen nuorimies kulkee kävelykepin kanssa ja onpa mukana eräs Raamatun jaekin, joka on vanhemmasta käännöksestä kuin 1938.

Tapanilan uskovaisen perheen poika Eero opiskelee lakitiedettä Helsingissä ja on kääntänyt täysin selkänsä lapsuutensa Jumalalle, jopa niin, että hänestä on tullut suorastaan ateisti. Hän vastustaa kristinuskoa henkeen ja vereen ja haluaa päästä täydelliseen vapauteen sen "kahleista" ja yleensäkin kaikista kahleista. Muutkin hän haluaisi käännyttää omaan uuteen "uskoonsa".

Kotona maalla ovat vanhempien lisäksi veli Martti ja sisaret Kirsti, Inkeri ja kasvattisisar Eeva. He ovat huolissaan Eerosta ja rukoilevat hänen puolestaan. Samalla heistäkin yhdellä ja toisella on omat kamppailunsa selvyyden saamiseksi uskonasioissa. Näistä asioista varsinkin siskokset kamarissaan käyvät paljon keskusteluja iltaisin.

Eeroa taas ahdistaa kotiväki ja kotona käyminen. Häntä suututtaa heidän osaaottava suhtautumisensa häneen ja se, että hän kokee heidän "tuomitsevan hänet kadotukseen".

Eerolla ja kasvattisisar Eevalla on tunteita toisiaan kohtaan, mutta kuinka niiden käy, kun he kulkevat näin eri teitä hengellisesti?

Entä kuinka lopulta käy Eeron; jaksaako hän loputtomiin vastustaa Jumalan kutsua? Usein raju vastustus on sen merkki, että uskonasiat eivät anna rauhaa, vaan ne vaivaavat. Täysi välinpitämättömyys olisi pahempi asia. Tämän olen nähnyt itsekin todeksi. Eerollakaan ei rauhaa tunnu olevan hänen riehuessaan ja raivotessaan Jumalaa vastaan.

Oli mielenkiintoista nähdä, millaiseen loppuratkaisuun kirja päätyy ja mitä kautta kirjailija henkilönsä sinne johdattaa.

Itselleni olisi riittänyt vähän vähempikin Eeron uhoamisen ja väittelyiden lukeminen, mutta ainakin Rauta oli osannut hyvin eläytyä uskonasioista ahdistuneen nuoren tunnelmiin. Kokonaisuutena kirja oli joka tapauksessa antoisaa luettavaa.

SLEY 1945 (toinen painos), 244 sivua
Ensimmäinen painos 1911

P. S. Se alussa mainitsemani jae "tosi vanhasta" Raamatun käännöksestä oli mielenkiintoinen. Psalmissa 77 sanotaan nykykäännöksen mukaan: "Siinä on tuskani syy, että Korkeimman teot ovat toiset kuin ennen." Sama ajatus on myös vuoden 1938 käännöksessä. Mutta vanhassa Raamatussa jae kuuluu näin: "Se on minun heikkouteni; mutta Ylimmäisen oikia käsi voi kaikki muuttaa." Tarkistin tämän töissä siellä myynnissä olevasta lestadiolaisten käyttämästä käännöksestä. Jännä ero näissä käännöksissä! Mitähän heprean tuntijat tästä sanoisivat? Jotenkin olisi niin lohdullinen tuo ajatus, että Ylimmäisen oikia käsi voi kaikki muuttaa! Tottahan se tietysti onkin, vaikka se ei tämän jakeen käännökseksi sopisikaan.
Näin vaatimaton oli lukemani kirja ulkoasultaan.

torstai 17. elokuuta 2017

1-vuotias blogi - parhaita paloja vuoden varrelta

Perustin tämän blogin jo viime vuoden heinäkuussa, mutta ensimmäisen kirja-arvion sain aikaan vasta 17.8.2016, josta on tänään kulunut vuosi. Olkoon tämä siis blogin syntymäpäivä!

Aloitinkin bloggaamisen heti järeällä kirjalla, nimittäin se oli F. G. Hedbergin Pyhän kasteen puolustus. Yhteensä kirja-arvioita on syntynyt vuoden aikana noin 85: on romaaneja, runoja, opillisia kirjoja - monenlaista. Eniten olen kirjoittanut SLEY:n kustantamista kirjoista (kuten arvata saattaa!), yhteensä 24 kpl. Toiseksi pääsee Perussanoma Oy 12 kirjalla ja kolmanneksi Kustannus Oy Uusi Tie 8 kirjalla.

Tuossa kuvassa näkyy joitain kirjoja, joista olen kirjoittanut. Nuo kuvan kirjat ovat kaikki olleet itselleni merkityksellisiä - mutta on sellaisia toki ollut muitakin.

Harmillista on se, että vanhat kirja-arviot jäävät vähän näkymättömiin. Sivun oikeassa reunassa on kyllä suosittujen tekstien lista, mutta valitettavasti se on valehdellut jo kauan; nimittäin blogissani oli usean kuukauden ajan ns. "bottiliikennettä" Amerikasta (eli jotain häirintää). Nuo "suosituimmat tekstit" siis eivät ole oikeasti olleet suosituimpia, vaan niitä klikkailtiin siellä Amerikassa eniten, syystä jota en tiedä, kun en ymmärrä siitä bottiliikenteestä mitään. Todellista suosituimpien listaa en siis voi tietää, paitsi ajalta sen jälkeen kun se bottiliikenne loppui.

Sen jälkeen kaikkein suosituin kirja blogin lukijoiden keskuudessa on ollut Eeli J. Hakalan Jumalan lapsi, toiseksi suosituin Meri-Hannele Palmin runokirja Olet silmäterä. Detaché. ja kolmanneksi suosituin Marjo Ojalammin esikoisromaani Nokinen sydän - Kirje isälle, joka käsittelee isän kuolemaa. (Bloggajahan siis näkee, montako käyntiä missäkin postauksessa eli blogikirjoituksessa on ollut. Sillä perusteella tiedän nämä "suosituimmat".)

Ajalta ennen bottiliikennettä ylivoimaisesti katsotuin kirja blogissani on ollut Tapani Suonnon Kuinka tunnistaa eksytys, joka onkin tarpeellinen varoittava puheenvuoro kaikenlaisten sekavien opintuulten puhaltaessa.

Bloggaaja itse voi suositella oman bloginsa teksteistä nähtävästi vain yhtä tekstiä kerrallaan - tai en ainakaan ole keksinyt, miten tuota sivun oikeassa reunassa näkyvää blogitekstisuositusta voisi laittaa useamman kuin yhden. Ei kai sitä sitten voi...??

Itselleni tärkeitä kirjoja on ollut kuvassa näkyvien kirjojen ohella monta muutakin, esimerkiksi jo mainittu Eeli J. Hakalan Jumalan lapsi, Reijo Arkkilan Jeesuksen haavat ja veri sekä Luterilaista linjanvetoa ja Augustinuksen Kaikki rakkaudesta - Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä.

Vielä pitää mainita Joachim Jeremiaan kirja Lapsikaste kirkon alkuaikoina. Sen olin lukenut kerran jo ennen tätä blogia, ja sillä oli silloin ratkaiseva merkitys kasteasian selviämisessä itselleni (kun olin ollut pitkään vapaissa suunnissa ja ollut ns. "uskovien kasteen" kannalla).

Koska olen myös suuri sanataiteen ystävä, runoista minuun ovat kolahtaneet eniten Meri-Hannele Palmin taiderunot. Taiteeseen liittyen kiinnostava kirja oli Francis Schaefferin Taide ja Raamattu.

Romaaneista kaunista sanankäyttöä oli Terhi Törmälehdon kirjassa Vaikka vuoret järkkyisivät, joskin olin pettynyt hänen loppuratkaisuunsa, jossa päähenkilö ei luovu pelkästään helluntailaisuudesta, vaan uskosta aivan kokonaan. Muita nautinnollisia lukuelämyksiä romaanien puolella ovat olleet Viivi Rajamäen Puhu minulle hiljaisuudessa (jossa uupunut päähenkilö vetäytyy mökille lepäämään) ja Golden Keyes Parsonsin Aurinkokuninkaan varjossa (historiallinen romaani hugenottien vainoista Ranskassa). Asta Särsin Hiekka kukkii taas oli hieno romaani lähetystyöstä Afrikassa. Kuvassa näkyvät romaanit Kalliopohja, Selkenevät tiet ja Se on totinen tosi ovat tietenkin aivan parhaimmistoa. Vanhan hyvän ajan romaaneja!

Lähetystyötäkään ei sovi unohtaa. Olen erittäin kiinnostunut lähetystyöstä, vieraista kulttuureista, kehitysmaista ym. ym. Tässä mielessä antoisia kirjoja ovat olleet Jukka Sariolan Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan ja Mailis Janatuisen 10 matkaa Mongoliaan. Tämän aihepiirin kirjoja haluaisin lähiaikoina lukea enemmänkin, ja muutama Afrikka-aiheinen kirja odottaakin lukuvuoroaan alati kasvavissa lukemattomien kirjojen pinoissa...

Kyllä tämä kirjablogin pitäminen vain on mukava harrastus! Kun tähän on hurahtanut, ei tästä enää luopuisi. Uutta intoa blogin pitämiseen on tuonut työskentely kristillisessä kirjakaupassa, Luther-divarin Vetelin liikkeessä. Se on oikea unelmatyö ja tämän blogin pitäminen on unelmaharrastus. Näin elän yllättäen unelmaelämää! :) Siinä työ tukee harrastusta ja harrastus työtä. Työ on harrastus ja harrastus työtä! Kirjoja koko elämä! :)

Usein blogisynttäreillä arvotaan jotain, mutta en nyt keksinyt mitä arpoisin, joten ehkä annan olla... Mutta kiitos kaikille blogini seuraajille tähänastisesta! Siunausta!

P. S. Kuvan kirjoista en tullut paljon maininneeksi tekstissä, mutta niistä olen siis myös pitänyt.

tiistai 15. elokuuta 2017

Eeli J. Hakala: Kotiin

Tämän kirjansa Eeli J. Hakala on kirjoittanut nuorena pappina herätysajan keskellä. Lukemani seitsemännen painoksen esipuheessa nimittäin Reijo Arkkila kertoo, että Hakalan työkausina eri paikkakunnilla syntyi evankelista herätystä, niin että vielä vuosikymmenien jälkeenkin puhuttiin "Hakalan herätyksestä". Kotiin-kirjansa ilmestyessä vuonna 1918 Hakala oli noin kolmekymppinen.

Tässä teoksessaan Hakala kirjoittaa taivaasta, taivaan tiestä ja sille pääsemisestä, meidän taivaan tien kulkijoiden matkasta täällä maan päällä ja taivaaseen pääsemisestä sitten matkan lopulla. Luulinkin ensin, että kirja käsittelee enimmäkseen taivasta, mutta kyllä se eniten kertoo siitä yhdestä Tiestä, joka on taivaaseen, eli Jeesuksesta, ja siitä miten sille tielle päästään ja millaista taivaan tien kulkeminen on.

Selkeästi Hakala kertoo, että omien kantamusten - eli omien tekemisten ja yritysten - kanssa ei kaidalle tielle mahduta, vaan kaikki oma yritys on jätettävä pois pelastuksen asiassa. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, "sen, joka ei töitä tee", yksin Jeesuksen ristintyön perusteella, hänen sovintoverensä kautta.

Vaikka kirja on hyvin lyhyt, siihen mahtuu monia syvällisiä ja lohdullisia ajatuksia. Tässä yksi esimerkki:

"Uskovainen, vaikka olisi kauankin ollut uskossa, on aina ottamassa vastaan eikä antamassa Jumalalle. Usein käsitetään niin, että uskon vaikuttamat hyvät työt ovat niitä lahjoja, joita meidän tulee antaa Jumalalle. Ellei niitä havaita itsellään olevan, epäillään omaa uskon tilaa. On totta, että elävä usko vaikuttaa tekoja. 'Usko ilman tekoja on kuollut.' (Jaak. 2:26) Uskovainen ei kuitenkaan niitä näe eikä voi niitä viedä Herralle. Viimeisenä päivänäkään hän ei tietäisi niistä, ellei Jeesus sanoisi. Totinen kristitty elää syntisyytensä tunnossa ja näkee itsensä yhä huonompana."

Myös Hakala kirjoittaa esimerkiksi siitä, kun Herra moitti Efeson seurakunnan enkeliä ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä. Tällä jakeellahan on sanankuulijoita syyllistetty monet kerrat, ainakin siellä missä minä ennen liikuin. Lisäksi olen monesti ihan itsekin ilman kenenkään apua syyllistynyt tuosta kohdasta ja ajatuksesta, ettei minulla ole tarpeeksi rakkautta Jeesusta kohtaan. Mutta Hakala kirjoittaa, että se ensimmäinen rakkaus on Jeesuksen rakkaus meihin. "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1. Joh. 4:10). "Kun pysytään Jeesuksen rakkaudessa, niin ollaan taivaan tiellä", Hakala päättää.

Hänellä on myös terve näkemys siitä, että kärsimys kuuluu uskovan elämään:

"Hurskaalle tapahtuu paljon pahaa, mutta Herra päästää hänet kaikesta pahasta. Herra antaa sairautta, köyhyyttä, kutsuu rakkaita omaisia pois ja antaa joutua pilkan ja panettelun kohteeksi, hyljätyksi ja ylenkatsotuksi. Nämä kaikki ovat tarpeellisia, jotta uskolla olisi turvana vain sovintoveri."

Siinä on oikeaa ristin teologiaa vastapainoksi kaikelle nykyään niin suositulle kunnian teologialle.

Lukiessani ehdin jo ihmetellä, eikö Hakala tässä kirjassa puhu kasteesta ollenkaan, mutta tulihan sekin sieltä sitten. Myös ehtoollisesta oli jotain, kylläkin vain muutama rivi.

Hakalan mukaan uudestisyntyminen tapahtuu vain kasteessa. Raamatussa mainittu sanan kautta uudestisyntyminen on hänen mukaansa sitä, kun ihminen palaa takaisin uskoon. Mutta tästä ei enempää; huomasin vain tämän asian tästä kirjasta. Viisaammat miettikööt sitä tarkemmin.

Antoisa kirja tämäkin oli, vaikka se vähän aikaa sitten hehkuttamani Jumalan lapsi jää edelleen suosikikseni.

SLEY-Kirjat Oy 1986
Seitsemäs uusittu ja tarkistettu painos
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1918.

maanantai 14. elokuuta 2017

Maiju ja Kari Kuhanen: Iloa ja onnea avioliittoon

Pitkästä aikaa luin avioliittokirjan. Tämän kirjan takana esitetään kysymys, miten aviopari voisi kasvaa yhteen sen sijaan, että kasvaisivat erilleen, kuten se niin tavallinen tarina kuuluu. "Tämä kirja antaa työvälineet, joiden avulla pääset rikkaaseen ja syvälliseen suhteeseen puolisosi kanssa ja vältät vieraantumisen ja ajautumisen avioeroon", takakansi jatkaa.

Kun olen lukenut avioliittokirjoja, monesti niissä toistuvat tietyt samat asiat, kuten avioliiton vaiheet (symbioosi, erillistyminen ja kumppanuus) ja kommunikaatio nyt tietysti (se pariskuntien ikuisuusongelma). Niitä käsitellään tässä Kuhasten kirjassakin, mutta myös paljon muuta: sitoutumista, uskollisuutta, ihmistyyppejä parisuhteessa, parityyppejä, miehen ja naisen erilaisuutta ja niin edelleen.

No, tuo jako vain kolmeen eri ihmistyyppiin oli minusta aika erikoinen. Oli riippuvaiset, hallitsijat ja kilpailijat - ja näiden eri tyyppien väliset parisuhteet. Samassa ihmisessä voi kuulemma olla kyllä piirteitä jokaisesta tyypistä, mutta itse löysin itsestäni vain yhtä tyyppiä eikä sitäkään kovin voimakkaasti. Nuo kirjassa esitetyt tyypit vaikuttivat aika äärimmäisiltä.

Avioliittokirjoissa myös usein yleistetään, esimerkiksi lähdetään aina liikkeelle siitä, että naimisiin on menty nuorena, siirrytty suoraan lapsuuskodin symbioosista parisuhteen symbioosiin, ja sitten keski-iässä tulee kriisi. Toinen oletus on, että avioparilla on aina lapsia. Itse olen mennyt naimisiin pitkään itsenäistä elämää eläneenä nelikymppisenä eikä meillä ole lapsia, joten kaikki avioliittokirjojen jutut eivät aina kolahda.

Kirjan vahvuus verrattuna muihin lukemiini avioliittokirjoihin oli ainakin se, että siinä käsitellään seksiä todella laajasti, melkein 50 sivun verran. Se onkin tärkeä aihe, koska silläkin alueella monilla on ongelmia. On tärkeää, että niistäkin puhutaan ja annetaan aviopareille työkaluja niidenkin asioiden käsittelyyn.

Itse en osaa lopulta määritellä, mikä kirjassa oli "se jokin", joka kolahti, mutta siellä täällä oli hyviä näkökulmia, joista sain ajattelemisen aihetta omaan elämääni. Voin vain todeta, että antoisa kirja tämä oli ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kirjan lopussa Kuhaset toteavat:

"Kirjan sisältö on käsitellyt pääasiallisesti yhteyden esteiden tunnistamista, tunnustamista, kohtaamista ja läpityöskentelyä, tavallaan tietä iloon ja onneen. Mutta emme tarkoita sitä, että ilo ja onni olisivat pelkästään jonkin epämääräisen ja raskaan matkan takana. Onnea ei ole elää ilman ongelmia, vaan onnea on elämän kohtaaminen yhdessä puolison kanssa. 

Elämä ei ole eilen tai 'ensi viikonloppuna', vaan tässä ja nyt... Elämä ei rakennu projekteista, vaan pienistä ohikiitävistä hetkistä. Perusonnellisuutemme riippuu siitä, miten kohtaamme toisemme näinä hetkinä."

Uusi Tie 1993, 138 sivua

tiistai 8. elokuuta 2017

Eeli J. Hakala: Jumalan lapsi

Kun näin tämän kirjan Luther-divarin hyllyssä ja selasin sitä, kiinnostuin välittömästi. En ollut ennen kuullut Eeli J. Hakalasta, vaikka neljännen polven evankelinen olenkin (mutkien kautta kotiin palannut vain), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Huomasin nimittäin, että lukuvuoroaan odottavassa kirjassa Evankelisen herätysliikkeen sydänääniä Reijo Arkkila kertoo jotain myös Hakalasta, joten ilmeisesti hän on ollut joku sellainen, joka olisi syytä tuntea.

Kyllä olenkin tämän kirjan luettuani sitä mieltä, että hänet olisi syytä tuntea! Jotenkin niin ihanasti Eeli J. Hakala avaa siinä Raamatun ja taivaan aarteita lukijalle. Evankeliumi loistaa kirkkaana hänen tekstinsä jokaisella rivillä. Kirja teki Jeesuksen, hänen sovitustyönsä ja taivasasiat entistä rakkaammiksi minulle. Oli myös hienoa, miten Hakala ammensi kaiken opetuksensa suoraan Jumalan sanasta; tekstin seassa oli paljon Raamatun jakeita.

Kaikki tämän kirjan luvut ovat täynnä ihanaa armon ja veren evankeliumia. Heikollekin armo riittää näissä teksteissä. Heikoinkin pääsee perille. Toisaalta kuitenkin Hakala opettaa uskovaa myös elämään saamansa kutsumuksen arvon mukaisesti, sanassa pysyen.

Kirjassa käydään uskonelämän perusasioita läpi, ja kuitenkin se on niin huikea kirja, ettei tarvitse olla mikään vasta-alkaja näissä asioissa voidakseen lukea sen. Siitä saa nuori ja vanha uskova yhtä lailla ammennettua voimaa elämäänsä. Hakala kirjoittaakin, ettei uskossa kasvaminen ole sitä, että kasvettaisiin jotenkin evankeliumista eteenpäin johonkin "syvempiin totuuksiin", vaan siitä samasta evankeliumista, joka meidät pelasti, me saamme elää jokaisena elämämme päivänä, ja sieltä se elämä lähtee, ei mistään muualta. Ei ole mitään "syvempää totuutta".

Kirjan alussa käsitellään Jumalan lapseutta, uudestisyntymistä ja kastetta. Kolmas luku on otsikoitu sanoilla "Vähäuskoinen Jumalan lapsi", ja se oli heikolle uskovalle lohdullista luettavaa. Sitten käsitellään pyhitystä, kiusauksia, rukouselämää, Jumalan lapsen iloa, ehtoollista, Jumalan lapsen kasvamista, lähetystyötä, taivasikävää ja taivaaseen pääsemistä. Lopussa, tavallaan "viimeisenä lukuna" on vielä laulun sanat: "Sun lapsesi olen täällä jo nyt Isä taivaan! Sun lapsesi! Oi, riemu se ääretön aivan!.." mikä onkin kirjan aiheeseen sopiva laulu.

Sain jokaisesta luvusta paljon, ja tämä on sellainen kirja, joka varmasti tulee luettua vielä monta kertaa tulevaisuudessa. Erikseen mainitsen kuitenkin luvut pyhityksestä ja ehtoollisesta. Pyhitys-luku oli vapauttavaa evankeliumia sekin, kun Hakala todisti useita Raamatun jakeita käyttäen, miten meidät on pyhitetty kerta kaikkiaan ja pyhitetty Jeesuksen veressä. Toki pyhään elämäntapaankin tulee pyrkiä, mutta pyhyys on meille jo lahjoitettu kasteessa, jossa meidät pestiin puhtaiksi ja puettiin Kristuksen vanhurskauteen ja pyhyyteen. Hän on meidän pyhityksemme! Ei vanhaa minäämme voi ikinä tehdä paremmaksi, eikä meillä ole mitään omaa pyhyyttä, vain Kristuksen pyhyys. Tässä pyhityksestä ei tehty mitään lakia ja ahdistavaa suoritusvaatimusta.

Ehtoollinen puolestaan on minulle rakas aihe, ja siitäkin Hakala kirjoittaa ihanasti. Hän sanoo esimerkiksi: "Herran ehtoollinen on juhla, jossa saamme oman kelvottomuutemme tilalle Kristuksen kelvollisuuden." ja: "Herran ehtoollinen on annettu heikoille avuksi. Siinä saamme näkyvissä välineissä havainnollisella tavalla Kristuksen lahjoineen. Ehtoollinen osoittaa, miten Jeesus on antanut itsensä omaksemme ja kuinka hän tulee luoksemme. Se karkoittaa epäilykset, ja heikko usko vahvistuu."

Päätän tähän lainaukseen:

"Lapsi on perillinen. Sitä on heikko ja sairas lapsi yhtäläisesti kuin tervekin lapsi. Perintöoikeus perustuu lapseuteen eikä ansioon. Jokainen Jumalan lapsi on hänen perillisensä, ei ansiosta, vaan lapseuden perusteella."

Sen haluan vielä sanoa, että ainakin minulle Hakalan kirjan lukeminen oli niin riemullinen kokemus, että oli kuin olisin saanut viettää evankeliumijuhlaa kotona yksikseni! Jumalan lapsi pääsi vahvasti mukaan lempikirjojeni joukkoon. Se toi maistiaisia taivaasta.

SLEY 1954 (4. painos), 111 sivua

sunnuntai 6. elokuuta 2017

"Asiasi on kyllä vireillä" - runoja

Löysin tämän runokirjan kirpputorilta joskus ajat sitten. Nyt sain sen vihdoin luettua. Siihen on koottu Kristillisen Tervehtymiskeskus CHC ry:n työn ystävien runoja omasta eheytymisprosessistaan. Kysymyksessä on siis sisäiseen rikkinäisyyteen ja mielenterveyteen liittyvät asiat sekä monet rankat menneisyyden kokemukset. Näiden runojen myötä jokainen voi käydä läpi oman sisimpänsä kipuja.

CHC:n suhteen en ole mikään asiantuntija, mutta kysymyksessä ei ole mikään rukouksella parantaminen, vaan heillä on kristittyjä psykoterapeutteja ja sielunhoitoterapeutteja, joiden puoleen voi kääntyä, jos kaipaa keskustelua nimenomaan kristityn auttajan kanssa.

Runokokoelman nimi tulee Jobin kirjan jakeesta ja on sikäli osuva, että ihmisen sisäiset haavat paranevat usein kovin hitaasti - mutta meidän asiamme ovat Jumalalla kyllä vireillä. Vaikka täysin ehjäksi ei täällä maan päällä kukaan tule, kirjan lopussa on myös erittäin riemullisia ja vapautuneita runoja, kun kirjoittajat ovat saaneet kokea eheytymistä omassa elämässään.

Vaikka kirja on ohut, siinä oli hyvin monia runoja, jotka puhuttelivat. Siksi on vaikeaa valita, mitä lainauksia ottaisi sieltä. Mutta paljon erilaisia aiheita siellä käsiteltiin. Eräs kirjoittaa siitä, miten palelemme yhdessä, mutta kuitenkin yksin, kumpikin oman vahvan panssarinsa alla. Toisaalla on koettu kelpaamattomuutta. Isäsuhde aiheuttaa vihaa. Erään nimimerkillä kirjoittavan äiti uhrasi hänet "isän sairaalle uhrialttarille". Joku kokee häpeää, kun entisen elämän ihminen tulee kadulla vastaan. Toinen pelkää. Joku itkee sitä, ettei ollut toivottu lapsi. On puhumatta jääneitä sanoja. On pieni tyttö, joka vihasi sitä, että oli tyttö. On rakkauden nälkää, joka ajaa tekemään syntiä, hakemaan miesten syleistä isän syliä. On nainen, joka haluaa kasvaa kauniiksi naiseksi pojan olemuksestaan - eli löytää naiseutensa.

Suru, kaipaus, häpeä, tuska, pelko, viha, ahdistus - niin monille tunteille löytyy sanoitusta näistä teksteistä. Myös äitiydestä joku kirjoittaa. Ja niin monesta, monesta muusta aiheesta on kirjassa runoja. Jotkut kirjoittavat omalla nimellään, toiset nimimerkillä.

Otanpa tähän vaikka tällaisen runon:

     En kelvannut
tahraisen menneisyyteni
     vuoksi.
Olin alusta alkaen tuomittu, 
     syyllinen, syntinen.
          Olit armoton,
torjuit minut vuosien ajan.
Vasta nyt aikuisena 
     olen ymmärtänyt;
et torjunutkaan minua,
     vaan kipeää lasta
          sielussasi.

Tuon äskeisen runon kirjoittanut nimimerkki MP kirjoittaa toisessa runossa, miten on kuin sielu olisi ristiinnaulittu: "Kaikki, mitä pelkäsin, toteutui moninkertaisena elämässäni." Kuitenkin hän tietää avun lähteen: "Täytyy vain luottaa ristiinnaulittuun Toivoon."

Ristiinnaulittuun Kristukseen kohdistaa katseensa toinenkin runoilija:

Ei ole mitään rakkaampaa ajatusta minulle
kuin että haavoissasi saan painaa käteni
Sinun haavoitettuihin käsiisi, Herra,
ristiinnaulittu Kristus.

Sillä Sinun kanssasi ristille naulittiin
syntini - menneet, nykyiset ja tulevat.

Sinä olet Tie.

Niin minäkin voin naulita lukitut tunteeni - 
syyllisyyden, vihan, katkeruuden,
kyvyttömyyteni ottaa vastaan
Sinun anteeksiantamustasi,
itse itselleni antamani väärän tuomion:
ei koskaan Jumalan Lapsi!

Kipeää realismia on seuraavassa runossa:

Usko pelastaa ja parantaa.
Niin luulin. Kaikkea muuta!
Olen paljon kipeämpi
kuin ennen,
suorastaan sairas.

Ei. En halua
takaisin
sitä turrutettua
olotilaa,
jossa suojamekanismit
suurenivat
ja naamio
paksuuntui.

Kirjan loppuosan runoissa on paljon iloa ja riemua esimerkiksi oman naiseuden löytämisestä, maailman parhaasta Isästä, siitä miten Jumala antaa unelman toteutua, Jeesuksen ylösnousemuksesta ja hänen siunaavista käsistään. On niin monta hienoa runoa, joita haluaisin lainata tässä, mutta toivottavasti tästä kirjasta kiinnostuneet löytävät sen käsiinsä jostain, vaikka itse en ole tähän kirjaan törmännyt kuin sen ainoan kerran, kun ostin sen sieltä kirpputorilta.

Loppuun vielä yksi runo:

Tämä hetki
hiljainen ja pyhä -

murrettu lukko,
avattu häkin ovi,
vapautettu sydämeni lintu -

sen tuska kädessäsi,
rukoukseen suljettu.

Tarkoituksella en maininnut omalla nimellään kirjoittaneiden henkilöiden nimiä täällä netissä, koska kirjassa on käsitelty todella kipeitä ja henkilökohtaisia asioita. Netissä nimet tulisivat mielestäni liian julkisiksi. En tietenkään voi tietää, miten kirjoittajat itse olisivat halunneet, mutta varmuuden vuoksi päätin näin.

P. S. Mikä näin evankelisen lukijan kannalta oli mielenkiintoista, niin huomasin CHC:n nettisivulta, että myös Karkun evankelinen opisto tukee heidän toimintaansa.

Kristillinen Tervehtymiskeskus CHC ry 2000, 96 sivua

tiistai 1. elokuuta 2017

Kaija Taival (toim.): 101 rukousvastausta

Edellinen lukemani kirja oli niin lannistava, että nyt piti saada lukea jotain rohkaisevaa. Siihen tarkoitukseen tämä kirja olikin paikallaan.

Kirjaan on kerätty 101 rukousvastausta, kuten nimikin jo kertoo. Esipuheessa kirjan tekijä Kaija Taival kertoo: "Kirjassa ei ole yhtään kaupunkilegendaa, alkuperältään tuntematonta kertomusta. Haastattelut olen tehnyt joko itse tai poiminut ne luotettavista lehdistä tai kirjoista. Myös henkilöt, joita olen haastatellut, ovat luotettavia."

Rukousvastauksia ja erilaisia elämäntarinoita kirjassa kerrotaan niin paljon, ettei näin jälkeenpäin enää muista läheskään kaikkea lukemaansa. Mutta tekstiinhän voi aina palata, kun tarvitsee taas rohkaisua. Se jäi kirjasta mieleen, että niin pienissä kuin isoissakin asioissa oli Jumala auttanut ja vastannut rukouksiin.

Toisaalta ei tämä kirja pyri antamaan sellaista kuvaa, että kaikkiin meidän rukouksiimme aina vastattaisiin juuri niin kuin haluamme. Näissäkin elämänkohtaloissa on sellaisia, joissa rukoilija on joutunut tyytymään Isän tahtoon, joka on ollut toinen kuin ihminen itse olisi halunnut.

Hyvin monelta elämän alueelta tässä kirjassa on kertomuksia. Tämän postauksen alla näkyy avainsanoja, joista voi päätellä joitain kirjan käsittelemiä aiheita.

Olipa muutama humoristinenkin kertomus. Eräs henkilö esimerkiksi oli hyvin herkkä, ja kun hän meni kuuntelemaan Niilo Yli-Vainiota, hän kärsi tämän kovasta huutamisesta. Seuraavalla kerralla mennessään taas Yli-Vainiota kuuntelemaan hän rukoili, että Jumala antaisi tämän nyt puhua hiljaa. Niinpä heti ensi töikseen Yli-Vainio sanoikin, että hänellä on nyt flunssa ja hän joutuu puhumaan hiljempaa!

Kirja on luonnollisesti hyvin viidesläinen; onhan se Uuden Tien kustantama. Se näkyy joissain kohdissa esimerkiksi ratkaisukristillisyyden korostamisena. Eräässä kertomuksessa ihmettelin sitä, että erään perheen jäsenet, jotka vaikuttivat minusta aivan uskovaisilta, kokivat kuitenkin, että heidän pitää tehdä ratkaisu.

Perheen isä esimerkiksi, joka "ei ollut vielä tehnyt omaakaan ratkaisuaan", sanoi tyttärelleen näin: "Kerran, kun seisomme Jumalan edessä, meitä eivät ole puoltamassa vanhempamme eivätkä kaverimme. Vain Jeesus voi puoltaa. Eivätkä meidän hyvät tekommekaan auta meitä, jos meillä ei ole Jeesusta." -- Ja hänkö, joka sanoi näin, ei siis ollut uskossa, kun ei ollut tehnyt ratkaisua?!?

Itsehän olin toki pitkään vapaissa suunnissa, mutta varmaankin luterilaisen taustani takia en siellä ollessanikaan koskaan ajatellut, että ihmisen pitäisi tehdä ratkaisu voidakseen olla pelastavassa uskossa. Itse asiassa en tähän päivään mennessäkään ole tehnyt ratkaisua!! Mutta sen tiedän, että Jeesus on minutkin pelastanut!

Joka tapauksessa monelta osin tämä kirja on hyvin rohkaiseva. Kenelle tahansa tekee hyvää lukea siitä, miten monin eri tavoin Jumala voi vastata mitä erilaisimpiin rukouksiimme. Sehän suorastaan rohkaisee rukoilemaan!

Vaikka kirjassa on paljon sivuja, kertomukset ovat lyhyitä, joten kiireisenä tai väsyneenäkin jaksaa ainakin muutaman kerrallaan lukea.

Kustannus Oy Uusi Tie 2011, 424 sivua