perjantai 24. marraskuuta 2017

Teuvo V. Riikonen: Isäni, miksi

Nyt on vietetty mielenterveysviikkoa. Siihen liittyen luin tämän Teuvo V. Riikosen koskettavan kirjan omasta elämästään ja ennen kaikkea isästään. Sopii se isänpäiväänkin, jota vietettiin vähän aikaa sitten.

Meillä kaikilla ei ole isää. Jotkut joutuvat pienestä pitäen elämään isän ikävän kanssa, kun isä on kuollut tai muulla tavalla kadonnut heidän elämästään. Esimerkiksi Teuvo V. Riikonen ei ole koskaan tavannut omaa isäänsä, joka oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä.

Aluksi kaikki kuitenkin meni hyvin, elämä vaikutti normaalilta, vaikka jostain syystä isä oli kuollut. Mutta miten hän oli kuollut, siitä ei kotona koskaan puhuttu. Se oli se tavallinen tarina, jossa kaikki muut ympärillä tiesivät totuuden, paitsi omat lapset (tästä on nimittäin itsellänikin kokemusta). Sitten kaikki särkyi erään kerran, kun naapurin lapsi möläytti totuuden Teuvolle päin näköä: "Mene sinäkin kotiis ja vedä pääs täyteen viinaa ja räjäytä itses dynamiitilla ilmaan niin kuin isäs teki..."

Tästä seurasi syvä järkytys ja elämänmittainen kipu. Kirjassa Riikonen kertoo hyvin avoimesti ja koskettavasti kokemuksistaan. Hänen syvät tunteensa välittyvät tekstistä niin, että lukijaakin itkettää. Hän on elämänsä aikana käynyt läpi monet eri tunteet.

Pitkään oli häpeä, jota varsinkin tuollaisessa pienessä kyläyhteisössä joutuu helposti kokemaan, jos elämässä on ongelmia. Ihminen leimataan liian herkästi aivan ilman syytä. Mitä sitten, vaikka isä olisikin tehnyt itsemurhan? Enimmäkseen kyläläiset kyllä olivat ystäviä hädässä, auttoivat perhettä isän kuoleman jälkeen, kyläilivät paljon Riikosilla ja antoivat joululahjoja. Toverisuhteet koulussa olivat myös hyvät. Osittain tuollaisissa tilanteissa voikin olla myös ihmisen omasta sisimmästä nousevaa aiheetonta häpeän ja kelpaamattomuuden tunnetta. Mutta oli myös tilanteita, joissa Teuvo V. Riikonen joutui lapsena kokemaan, että isän kuolemaa käytettiin aseena häntä vastaan.

Surua, tuskaa, isän ikävää, kipeitä miksi-kysymyksiä - näitä kirjassa käydään läpi. Myös vihaa Riikonen koki jossain vaiheessa, mutta siitä hän ei kerro paljoa. Anteeksiannosta hän sen sijaan kirjoittaa. Ja siitä, kuinka hän isänsä sukulaisten ja varsinkin mummon kautta tunsi löytävänsä isän uudelleen. Hän sai löytää kaikkea sitä, mikä isässä oli hyvää. Haastatellessaan sukulaisia hänelle selvisi, miten paljon hyvää isässä oli ollut ja mitä ominaisuuksia myös hän itse oli isältään perinyt. Kaikki tämä oli tärkeää surutyössä ja eheytymisprosessissa.

Monesti isäsuhde vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, eikä Riikonen ollut tässä poikkeus. Hänelle Jumala oli aluksi etäinen eikä hän pystynyt mieltämään Jumalaa Isänä. Myös jumalasuhteessaan hän sai kuitenkin ajan mittaan kokea eheytymistä.

Riikonen pohtii kirjassa myös omaa isyyttään, Suomen isiä yleisesti, Jumalan lohdutusta ja taivastoivoa. Lisäksi hän käsittelee tärkeää kysymystä, pääseekö itsemurhan tehnyt taivaaseen. Tästä kirjassa on hyviä ajatuksia.

Mielestäni tämä kirja on tärkeä ja arvokas. Se ansaitsee tulla luetuksi. Sen äärellä myös muut isän ikävää potevat voivat käydä läpi omia kipujaan, vaikka isä ei olisikaan tehnyt itsemurhaa. Ainakin itse koin kirjan hoitavana itsellenikin, vaikka oma isäni kuolikin vanhana ihan luonnollisen kuoleman. Mutta jo lapsesta asti olin kokenut tietynlaista isän ikävää, vaikka hän olikin fyysisesti paikalla. Isä jäi minulle osittain tuntemattomaksi, eikä nyt enää ole monia, joilta voisi kysellä asioita hänestä.

Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja on hyvin kaunis ja lohdullinen.

Kirjapaja 1996, 169 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.