sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Liisa Vuorinen: Kultaisia hetkiä - Päiväkirjanlehtiä kansanopistoajalta

Kirjailija Liisa Vuorinen on minulle tuttu jo lapsuudestani asti, koska meillä kotona oli kirjahyllyssä hänen teoksensa Lapsuuden kuvat, jonka luin varmaankin jo lapsena. Olikin mielenkiintoista tutustua häneen nyt lähemmin. Tämä kun on hänen oma päiväkirjansa opiskeluajalta evankelisessa opistossa.

Kiinnostustani aiheeseen lisää sekin, että meillä suvussa monet ovat käyneet evankelisen opiston, myös minä itse. Itse olen nuorena käynyt Karkun evankelisen opiston lukiolinjan, ja toissasyksynä otin Karkun uusiksi ja kävin siellä kolmen kuukauden raamattukurssin, josta olin monesti haaveillut.

Oma äitini on ollut evankelisessa opistossa 50-luvulla, Liisa Vuorinen taas 40-luvulla. Niinpä arvelin, että heidän kokemuksissaan saattaisi olla jotain samaa, ja olin siksikin utelias.

Joulukuun alussa vuonna 1944 Liisa Vuorinen aloitti opintonsa Sairalan evankelisessa opistossa, jonne hän pääsi hiukan kesken lukuvuoden. Hän oli tuolloin 24-vuotias. Alun perin Karjalaan perustettu opisto sijaitsi tuohon aikaan Janakkalassa, josta se on myöhemmin muuttanut Iitin Perheniemeen ja onkin nykyään nimeltään Perheniemen opisto.

Siihen aikaan kansanopistossa opiskeltiin hyvin käytännönläheisiä aineita. Toki oli sellaisia oppiaineita kuin historia, uskonto ja laulu, mutta lisäksi tehtiin käsitöitä ja opiskeltiin kotitaloutta ja maataloutta.

Uskonasiat olivat hyvin keskeisinä esillä opiston elämässä. Oli seuroja ja muita tilaisuuksia. Jos jumalanpalvelusta ei aina voitu pitää opistolla, silloin kuunneltiin radiojumalanpalvelus. Myös matkoja tehtiin eri kaupunkeihin, käytiin viemässä terveisiä opistolta sekä kertomassa sitä tärkeintä, että meillä on lunastus.

Paljon Vuorinen kirjoittaakin juuri uskonasioista. Hänellä on nuoruuden intoa, iloa ja hurmiota - ja toisaalta myös itku tulee herkästi. Monesti teksti on hyvinkin pateettista ja juhlallista. Mutta muistuipa ainakin mieleeni, kun itse olin noin 20-vuotias: aivan yhtä hurmioituneita, paatoksellisia ja tunnepitoisia olivat omat päiväkirjatekstini!! Ja yhtä innoissani olin Jeesuksesta, niin että hävetä saa omaa nykyistä laimentunutta uskoaan. Tosin eihän meidän pelastuksemme todellakaan ole kiinni tunteiden voimakkuudesta, vaan Jeesuksen sovitustyöstä!

Mitä juhlallisuuteen tulee, siihen aikaan käyttäytyminen ja puhetyyli on tietysti ollut muodollisempaa kuin nykyisin. Esimerkiksi keväällä, kun lukuvuosi loppui, nuoret hyvästelivät toisensa kätellen.

Kieltä oli minusta hauska verrata nykykieleen: miten paljon kieli onkin muuttunut vaivaisessa 70 vuodessa! Mennen tullen juotiin korviketta ja syötiin vehnästä - eikä silloin ollut kahvitunti tai edes korviketunti, vaan korvikeloma! :) Jos henkilö sanoi jotain, hän lausui. Nykyään lausutaan lähinnä runoja... Tai jos joku selitti, hän selitteli. Nykyään selittelemisessä on jo vähän "selityksen makua"... Diakonissa puolestaan oli laupeudensisar.

Tämä taas ei ole pelkästään kielellinen ilmiö, vaan ihan konkreettista elämää, että vanhoissa kirjoissa henkilöt aina ottavat kamferitippoja, kun heitä alkaa heikottaa. Myös Vuorinen ottaa kamferttia eräässä tällaisessa tilanteessa. Nyt tulin ensimmäistä kertaa niin uteliaaksi, että oikein googletin, mitä se sellainen kamfertti on...

Tuolloin myös matkusteltiin omassa maassakin paljon vähemmän kuin nykyään. Turussakin asuneena minusta oli hauska lukea, miten juhlallisin tuntein Liisa Vuorinen lähestyi Turkua ensimmäisen kerran elämässään: "Havahduin ajatuksistani junailijan lausuessa ohi kulkiessaan nimen 'Räntämäki'. Se on asema ennen Turkua. Kohta saisin astua vanhan kulttuurin sekä historian patinoimaan kaupunkiin. Eräänlainen pyhä pelko täyttää mieleni. Olenhan historiantunneilla kuullut niin paljon Turusta, sen vanhasta linnasta, kansallispyhäköstämme, paljosta, paljosta muusta..."

Olikin kiinnostavaa lukea sitten myös Vuorisen kokemuksia hänen vieraillessaan Turun linnassa ja tuomiokirkossa, jossa matkalaiset saivat nousta kirkontorniinkin.

Opistolla laulettiin paljon Siionin Kannelta, ja huonekavereina olevat tytöt (joita oli peräti kahdeksan samassa huoneessa!) pitivät lähes joka ilta rukoushetken ennen nukkumaanmenoa. Suosittuja lauluja tuntuvat olleen erityisesti "Sä kuljet seurassa Jeesuksen" ja "Rohkenetko, minkä maksoi", jotka ovat tuttuja lauluja vielä nykyäänkin.

Kirjaihmisenä kiinnostuin, kun opistolla kerran pidettiin alustuksia ja keskusteluja kirjallisuudesta, ja ihmiset kertoivat, millaista kirjallisuutta he lukivat. Sekulaarin kirjallisuuden puolelta nousivat esiin esimerkiksi Canth, Sillanpää, Waltari, Lassila, Runeberg ja Swahn. "Uskonnollista kirjallisuutta kosketeltaessa oli kiinnostus suuri Lutherin kirjoihin. Niiden jälkeen tulivat rov. Tammisen, Frank Mangs'in, rov. Kosti Kankaisen, khra Eeli J. Hakalan, piispa Lehtosen, Hanna Raudan j.n.e. teokset. Ilahduttavan suuressa määrin näyttää kansanopistolaisjoukko olevan kiinnostunut puhdashenkiseenkin uskonnolliseen kirjallisuuteen", Vuorinen kirjoittaa.

Olen aina kuullut puhuttavan Vuorisesta sokeana kirjailijana. Tässä päiväkirjassaan hän ainakin 24-vuotiaana kertoo olevansa "puolittain sokea" ja "heikkonäköinen". Tekstistä käy ilmi useasta kohdasta, että hän tuntuu nähneen kuitenkin suunnilleen sen verran kuin minäkin näen ilman silmälaseja - minä, joka olen lapsesta asti tarvinnut melko vahvoja linssejä. Ilman silmälaseja olisin kyllä itsekin jonkin asteen näkövammainen ja puolisokea. En tiedä, eikö tuolloin tehty linssejä "liian" huononäköisille vai olivatko sellaiset vain liian kalliita tavalliselle ihmiselle - niin kuin ne kyllä ovat nykyäänkin... Jouduin juuri ostamaan uudet linssit, jotka maksoivat yli 700 euroa...

Loppuun vielä lainaus Liisa Vuoriselta hänen istuessaan oppitunnilla kuuntelemassa puhetta armonvälineistä:

"En ole kotiseurakuntani seurakuntasalissa rippikoulutunnilla, vaan Sairalan Ev. Kansanopiston uskontotunnilla. Samat ihanat raamatun kohdat, sama julistus; kaikki samaa kuin silloin, kun Vapahtajani Jeesus täysin kirkastui minun omaksi Vapahtajakseni! Pidätän itkua, joka väkisin pyrkii esiin. Muistot, lähes kahdeksan vuoden takaiset, uudistuvat ja - kirkastuvat! Oi, mitä sisältyykään noihin vuosiin: Taistelua, yksinäisyyttä, heikkoutta, toivoa, onnea, uskoa, tuskaa, pimeyttä... Kaikki tämä on jo takana; mitä on edessä? Vaihtukoot vuodet, Kristus pysyy samana!"


SLEY 1947 (2. painos), 142 sivua

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista tuo mitä kirjoitit sanojen käytöstä. Vehnästä ehkä vieläkin välillä kuulee käytettävän. Äitini täti oli diakonissa ja kun äiti 70-luvulla hänen kanssaan kirjoitteli, kirjeiden päälle kirjoitettiin, ei neiti, vaan "Sisar" ja sitten se nimi. Muistan että meilläkin oli kotona kamferitippoja, mutta en muista niiden käyttötarkoitusta. "Laapiskynä" oli myös yksi, jota silloin lääkekaapissa oli. Sillä kait jotain haavoja hoidettiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kieli on tosiaan muuttunut nopeasti. Vanhoista kirjoista on kiva bongailla noita sanoja. Itse en ole täällä Länsi-Suomessa koskaan kuullut puhuttavan vehnäsestä. Se korvikeloma oli minusta hauska! Laapiskynästäkään en ole ennen kuullut.

      Poista

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.