keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Esa Pikkumäki: Tuulinen maa - Kuka surmasi Matti Harmaalan?

Onko kesä sekoittanut bloggaajan pään jo tässä vaiheessa, kun hän kirjoittaa kristilliseen blogiin dekkarista? Ei suinkaan! Nimittäin - yllätys yllätys - tämä on kristillinen dekkari! Sellaisiakin on siis olemassa.

Joidenkin uskovaisten mielestä tietysti dekkarit ovat turhuutta, ja "kristillinen dekkari" voi kuulostaa sellaisen henkilön mielestä vielä epäilyttävämmältä. Mutta ensiksikin: eihän dekkareissa sitä rikosta ihannoida, vaan poliisin, etsivän tai muun vastaavan työtä rikoksen selvittämiseksi. Yleensä dekkarien lopussa "paha saa palkkansa" ja rikollinen joutuu kiven sisään lusimaan. Ja toiseksi: jos dekkarit vain vähänkään kiinnostavat, niin tässä kirjassa kyllä tämä kristillisyyden ja rikosromaanin yhdistelmä oli todella toimiva ja mielenkiintoinen. Tykkäsin!

Vinkiksi voin jo etukäteen sanoa, että kirjassa kerrotaan paljon pastorin työstä ja seurakuntaelämästä. Niistä kiinnostuneelle antoisaa luettavaa siis. Ja kun tapahtumapaikkana on Lappi, se tuo myös oman kivan lisämakunsa tarinaan.

Kirjoittaja Esa Pikkumäki on rovaniemeläinen pastori, jolta näköjään sujuu muukin kuin saarnojen kirjoittaminen. Aivan yllätyin, miten hieno ja taitavasti tehty dekkari tämä oli! Ei minkään harrastelijakirjoittajan teos (heitäkään väheksymättä). Toivottavasti hän kirjoittaa näitä vielä lisää!

Ennen kuin menen juoneen, todettakoon vielä, että Pikkumäki on helluntaipastori, ja kirjan seurakuntakin on jokin vapaiden suuntien seurakunta - tarkemmin kirjassa ei kerrota, mutta helluntaiseurakuntahan se voisi olla. Mutta älkööt nyt ääriluterilaisetkaan lukijani säikähtäkö! Älkää pelätkö, sillä minä ilmoitan teille suuren ilon: tämä ei ole mikään opillinen kirja, vaan dekkari! Ja suosittelen tätä lämpimästi, jos dekkarit kiinnostavat.

(Itse en muuten ole niin tiukkapipo, etten voisi lukea välillä myös joitain vapaitten suuntien kirjoja, jos tulee kiinnostavia vastaan. Se tehtäköön nyt selväksi. Niitä voi tulla täällä blogissakin joskus vastaan, ja on jo tullutkin. Pidätän itselleni oikeuden kirjoittaa omaan blogiini juuri niistä kirjoista, joista haluan.)

Myöskään kirjan värittömän ulkoasun ei pidä antaa säikäyttää. Itse tarina on niin värikäs ja mehukas, että minusta se olisi ansainnut houkuttelevammat kannet ympärilleen.

No, sitten asiaan! Kirjan minäkertoja on pastori, mistä syystä pastorin työ tulee tässä tutuksi, ja siitähän Pikkumäki tietysti onkin asiantuntija kirjoittamaan. Pastori Heimo Tarvosen seurakunnassa on yllättäen sattunut ikävä tapaus. Eräs seurakunnan vastuuhenkilöistä, Matti Harmaala, on ensin kadonnut, ja lopulta hänet on löydetty tapettuna poroerotteluaidan luona olevasta räkkäsuojasta. Mutta kuka - ja miksi - halusi tappaa Harmaalan, joka oli mukava ja pidetty ihminen ja tuli kaikkien kanssa toimeen? Oliko Harmaalalla kenties joitain salaisuuksia? Näköjään hänellä ainakin oli vihamies, ellei jopa vihamiehiä. Harmaala oli kyllä ollut arvoituksellinen mies siinä mielessä, ettei hän kertonut itsestään ja omasta elämästään paljoakaan. Häntä lähelle ei päässyt, niin mukava kuin hän muuten olikin.

Tarina alkaa siitä, kun pastori menee osanottokäynnille Sirjan, Harmaalan saamelaisen lesken luo. Leski ei ole uskovainen eikä ole käynyt seurakunnassa. Toisaalta hän vaikuttaa surevalta, mutta toisaalta Tarvonen hiukan epäileekin häntä. Onko suru aitoa?

Lopulta käy niin, että vaikka poliisi tutkii tapausta, pastori Tarvonen onnistuu aina saamaan sisäpiirin tietoa milloin mistäkin asiasta ennen poliisia. Poliisi ei lisäksi aina edes ehdi paikalle tai ei vastaa puhelimeen, ja näin pastori tulee lopulta vedetyksi aina vain syvemmälle tapauksen saamiin käänteisiin ja niiden selvittämiseen. Luonnollisesti hänelllä on kiinnostusta tapauksen selvittämiseen, onhan se tullut niin lähelle hänen henkilökohtaista elämäänsä ja työtään.

Seurakunta joutuu tietysti epäilyttävään valoon ja suurennuslasin alle, kun poliisi tekee tutkimuksiaan ja huhut liikkuvat pitkin kyliä. Seurakunnasta myös nousee kirjassa esiin joitain herkullisia henkilöhahmoja, joita voi hyvin kuvitella seurakunnista löytyvänkin. Esimerkiksi eräs vanha nainen, joka tulee joka viikko pastorin toimistolle kahville ja utelee samalla seurakuntalaisten asioita pastorin vältellessä parhaansa mukaan uteluihin vastaamista. Tai hankalanpuoleinen mies, jonka mielestä pastorin julistus on liian armollista, ja siitä tämä koko soppa on hänen mukaansa saanut alkunsa.

Pastori onkin tuulisella paikalla, kuten pastorit kai yleensä ovatkin! Mitä muuta tuulista kirjassa on, kun sen nimikin on Tuulinen maa? Se selviää, kun luet tämän kirjan.

Tämä oli sellainen romaani, joka tempasi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Pikkumäki kirjoittaa sujuvasti ja vetävästi, henkilöhahmot ja tilanteet ovat uskottavia, jännitystä ja juonenkäänteitä oli minun makuuni tarpeeksi. Tarina eteni, ei jäänyt polkemaan paikallaan, kuten edellisessä lukemassani dekkarissa (joka ei ollut kristillinen). Kerronta on niin elävää, että melkein olisi voinut kuvitella olevansa itse paikalla lukemassa Lapin Kansaa aamukahvilla, seuraamassa televisiosta vuoden 2012 Lontoon olympialaisia, hillasoilla ja mustikkametsässä, seurakunnan tilaisuuksissa ja toimistolla, missä milloinkin.

Kristillisten romaanien kirjoittajilla ei aina välttämättä ole erityisiä kaunokirjallisia lahjoja, vaan ideana on vain saada kristillinen sanoma läpi tarinan kautta. Ei tästäkään kirjasta sitä sanomaa puutu, mutta lisäksi Pikkumäki on lahjakas kynänkäyttäjä, jolla on sana hallussa. Oli ilo lukea tällaista tekstiä. Huumoriakaan ei ollut unohdettu. Tilannekomediaa on esimerkiksi kohdassa, jossa pastori on juuri toimistollaan alkamassa lukea seurakunnan Kriisiviestinnän opasta, kun näkee ikkunasta sen hankalan seurakuntalaisen tulevan pihaan:

" - No nythän kriisiä lykkää tälle aamua, sanoin ja napsautin internetistä soivat amerikkalaisen gospelin sivut kiinni. Ehdin vielä tarkistaa ettei pöydällä ole mitään tähän vierailuun sopimatonta ja järjestin pöydällä lojuvat lehdet ja kirjeet fiksuihin nippuihin. Sitten takaisin tuoliin niin kuin en olisi koko Tarkkosen tuloa vielä huomannut. Kriisioppaan piilotin lehtinipun alle ja ehdin vielä ottaa Gideonien Uuden testamentin käteeni ennen kuin Tarkkonen asteli huoneeseen."

Toisessa hauskassa kohdassa pastorille on juuri soittanut utelias toimittaja, joka väittää tekevänsä asiallisia juttuja. Puhelun jälkeen pastori rukoilee:

" - Hyvä Jumala, varjele kaikelta pahalta ja tällaisia asiallisia juttuja tekeviltä toimittajilta. Kiitos avustasi..."

Kiva idea on sekin, että jokainen uusi päivä kirjassa alkaa pastorin lyhyellä aamurukouksella, jossa hän pyytää voimia ja johdatusta päivään ja mitä milloinkin, esimerkiksi: "Ja pidä armossasi se eilinen komisario minusta turvallisen matkan päässä. Kiitos!"

Itse olen reissannut paljon Lapissa ja olin hyvinkin kotonani tämän kirjan maailmassa. Se olikin harvinaisen nautinnollinen dekkari, koska tarjosi myös nojatuolimatkan Lappiin ja kertoi elävästi seurakuntaelämän kiemuroista kaikkine Tyyppeineen (isolla T:llä), joita seurakunnissa aina tapaa.

Esa Pikkumäki pitää muuten myös kirja- ja kahviblogia Tuulinen maa & kahvi. Siellä häneen voi tutustua tarkemmin. Hänen kahviasiantuntemuksensa näkyykin tässä kirjassa, jossa juodaan paljon erilaisia kahveja mitä erilaisimmilla laitteilla keitettynä.

Loppuun vielä vähän sitä Lappi-fiilistä - eli ote kohdasta, jossa pastori vaimoineen on mustikanpoimintareissun yhteydessä nuotiolla evästauolla:

 - Mitäpä mietit?
 - Olen taas rakastunut.
 - No, edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Keneen pastori nyt on rakastunut?
 - Näihin maisemiin. Katohan nyt ympärillesi. Olen rakastunut siihen, että näkee näin kauas. Näihin kiviin ja kantoihin... kelopuihin, korpikuusiin ja vaarojen käkkärämäntyihin, soihin ja vetisiin korpiin minä olen rakastunut. Miten sitä voisi elää ilman näitä?
 - No jopa oli runollista. Tuolla alarinteessä nuo mäkäräiset ja sääsket kyllä pitävät ainakin minulla tähän aikaa vuodesta rakkauden tunteet kohtuullisina. Mitäpä muuta olet miettinyt?
 - Minä olen vain kuunnellut tätä hiljaisuutta, sanoin vaikka olisin halunnut sanoa jotain aivan muuta. Olisin halunnut kertoa huoleni Matin tapauksesta ja olisin halunnut purkaa tuntoja Tarkkosen käynnistä.
 - Niin, on tämä jotakin niin hienoa, vaimo sanoi ja kääntyi paikallaan täyden kierroksen nähdäkseen koko maiseman.
 - Tämä on jotakin, jonka ääressä jokaisen pitäisi edes kerran elämässään hiljentyä. Ollaanpa hetki ihan hiljaa ja kuunnellaan yhdessä.

On tämä vain niin hieno kirja, että jos dekkarit, Lappi, pastorin työn haasteet ja seurakuntaelämä kiinnostavat, niin ei voi kuin suositella lämpimästi! Jään toivomaan, että Pikkumäki ehtisi saarnojen valmistuksen ohella kirjoittaa myös lisää dekkareita - tai miksei muitakin romaaneja.

Väyläkirjat 2016, 316 sivua

6 kommenttia:

  1. Pitääpäs lainata tämä. Suosittelen lukemaan myös Herättäjä-Yhdistyksen julkaiseman dekkarin Veikko Viima: Psykoanalyytikon psalmi. Nimimerkin takana on pappi Hannu Purhonen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea tämä, uskon että tykkäät. Kiitos myös vinkistä! Kiva kuulla että sellainenkin dekkari on olemassa. Pitääpä etsiä se jostain käsiinsä :)

      Poista
  2. Olipa kiinnostava esittely! En erityisemmin välitä dekkareista mutta tämä kirja tekisi nyt mieli lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Tässä oli tosiaan niin paljon myös sitä seurakuntaelämää ja muuta mukavaa :)

      Poista
  3. Vaan kiitos hyvästä kirjan esittelystä. Sait minut melkein innostumaan...jospa tuolle pitää kirjoittaa jatkoa. Iso kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä vain jos innostuisit! Kannattaa kirjoittaa - kyllä minä sitten taas luen ja suosittelen muillekin! :)

      Poista