maanantai 28. toukokuuta 2018

Seppo Jokinen: Kutsumukseni

Seppo Jokinen on yli kirkkokuntarajojen tunnettu ja rakastettu pastori-terapeutti. Tämä kirja, jossa hän kertoo kutsumuksestaan, on hyvin rohkaiseva: se kertoo siitä, miten vielä kymmenienkin tuskan ja kärsimyksen vuosien jälkeen voi olla toivoa: Jumala voi tehdä uutta. Näin hän on tehnyt Seppo Jokisen elämässä, ja se sama Jumala on meillä muillakin.

Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaan se kertoo Jokisesta lähinnä hänen kutsumuksensa ja työnsä kautta. Siksi siinä kerrotaan yksityiselämästä vain se, mikä liittyy kirjan aiheeseen.

Seppo Jokisella oli jo nuorena tietoisuus Jumalan kutsumuksesta valtakuntansa työhön. Hän opiskelikin vapaakirkon pastoriksi ja myös työskenteli pastorina pari vuotta, kunnes ahdistus kävi niin voimakkaaksi, että hänen oli pakko jättää työnsä.

Myöhemmin hän kouluttautui terapeutiksi ja työskenteli pitkään päihdealalla - mutta samaan aikaan hän oli itsekin alkoholisti. Kirjassa viitataan kolmeenkymmeneen kärsimyksen vuoteen. Jo vapaakirkon saarnaajakoulun päätyttyä eräs iäkäs uskovainen oli tullut sanomaan Sepolle: "Sinäkin luulet, että sun koulus on käytynä. Mutta koulutus jatkuu. Kun kerran palajat, vahvista veljiäsi."

Tuolloin Seppo ja hänen hyvä ystävänsä Olavi Rintala (myös vapaakirkon pastori ja myöhemmin vapaakirkon kirkkokunnanjohtajakin) ihmettelivät suuresti miehen sanoja. Pitäisikö Sepon vielä jatkaa opiskelua, vai mitä sanat tarkoittivat?

Mutta sitten seurasikin se 30-vuotinen Jumalan koulu, kärsimyksen koulu... Noina vuosina tuskin kukaan odotti enää Seposta mitään, varsinkaan kristillisellä rintamalla. Eivät ainakaan ne, jotka tiesivät hänen juomisestaan.

Koitti kuitenkin sekin päivä, että Seppo sai voimaa lähteä AA:han ja lopettaa juomisen - Jumalan avulla. Oli aika keskittyä itsensä hoitamiseen ja eheytymiseen.

Kaiken jälkeen Sepolle alkoi ihmeellisesti avautua uusia ovia kristilliseen työhön. Hän sai pitää Rikotusta eheä -luentoja ja tunnekontakti-intensiiviseminaareja. Kirkot täyttyivät kuulijoista, ja Sepon sanomalle oli selvästi tilausta. Hän työskenteli myös terapeuttina, kiersi laulaja Joel Hallikaisen kanssa pitämässä musiikillisia kirkkoiltoja ja on kirjoittanut vinon pinon kirjoja.

Ne uskovaiset, jotka ovat riittävän ehjiä selvitäkseen elämästä suht normaalisti, saattavat toki pitää kaikkea tällaista eheytymisjuttua aivan turhana. Kuitenkin on monia, jotka ovat oikeasti avun tarpeessa - ja sitä paitsi: eihän fyysisiin vaivoihinsa apua hakeviakaan yleensä syyllistetä avun tarpeestaan. (Menestysteologeja lukuunottamatta ehkä - heidän mielestäänhän kunnon uskovainen ei ole edes fyysisesti sairas!) Miksi psyykkisiin ongelmiin ja rikkinäisyyteen ei saisi hakea apua?

Seppo Jokinen kertoo, että hän kokee nykyään olevansa nimenomaan terapeutti, ei niinkään pastori - vaikka häntä onkin pyydetty myös pitämään saarnoja eri seurakunnissa (myös luterilaisissa). Tästä huolimatta hänelle kaikkein tärkeintä on armo ja syntien anteeksiantamus. Hän ei selittele syntiä rikkinäisyydeksi, vaan tietää, että syntisiä me olemme ja tarvitsemme siksi Jumalan armoa. Hänen kirkkoiltansa ja muut tilaisuutensa ovat lisäksi aivan varmasti madaltaneet kirkon kynnystä monille, jotka eivät ehkä ole ennen käyneet kirkossa.

Jokinen kokee vapaakirkollisuudestaan huolimatta läheistä yhteyttä myös luterilaiseen kirkkoon, jonka seurakuntiin häntä onkin hyvin paljn kutsuttu puhumaan. Hän kertoo kirjassaan olevansa "kuivakarismaatikko" (nimitys, jonka hän sai opiskelijoilta heille luennoidessaan): hän kyllä uskoo ihmeisiin, mutta ei pyri saamaan aikaan niitä itse aikaan.

Hän kertoo myös viihtyvänsä Tuomasmessuissa:

"Sellainen hengellisyys sopii minulle nykyisin: siinä ei vaadita mitään, saa vain ottaa vastaan, mitä jaksaa. Kukaan ei painosta mihinkään. Sitähän kai jokainen kaipaa - vaatimuksia esitetään nykyään kyllä aivan tarpeeksi."

Myös omasta sisäisestä körttiläisyydestään Seppo Jokinen kertoo:

"Olen taustaltani niin vahvasti körttiläinen. Opiskeluaikanakin kävin erään opiskelutoverin kanssa keskiviikkoiltaisin Malmin kirkossa körttiseuroissa. Sellainen uskontulkinta sopii minulle, koska olen aina omien kokemusteni pohjalta tuntenut epämääräistä syyllisyyttä, kipua, surua ja ulkopuolisuutta.
  Minulle sopi ja sopii edelleen se, miten körttiseuroissa julistetaan. Siellä ei koroteta eikä korosteta ihmistä eikä ihmisen menetelmiä. Jumala on Jumala, ja me olemme ihmisiä."

Täysin ehjäksihän ei täällä maan päällä kukaan meistä tule, eikä Jokinenkaan sellaista opeta. Kuten edellisestä otteestakin näkyy, hän tunnustaa itsekin olevansa edelleen rikkinäinen. Kuitenkin saamme kokea myös Jumalan parantavaa rakkautta jo täällä - mutta vaikka emme edes ns. "kokisi" mitään, niin tällaisina rikkinäisinäkin olemme rakkaita Jumalalle ja voimme olla tavalla tai toisella hänen käytössään.

Aina se kutsumus ja Jumalan käytössä oleminen ei ole niin näkyvää kuin esimerkiksi Seppo Jokisella on ollut. Hän kirjoittaakin, että monesti se näkymätön palveleminen voi olla vielä suurempaa:

"Palvelutyö voi olla näkyvää tai näkymätöntä. Se voi olla sitäkin, että antaa omastaan toisille, mahdollistaa sen, että joku toinen voi Afrikassa palvella tehokkaammin ja paremmin.
 ---
  Joku neliraajahalvaantunut on kokenut kutsumuksekseen rukoilla kansojen ja ihmisten puolesta: hänen tehtävänsä on edetä rukouksin maasta ja maanosasta toiseen. Jos haluaisi saada kutsumukset jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen, kaipa tuo olisi kärkipäässä; saarnamies, joka pitää tilaisuuksia tuhansille kuulijoille, ei suinkaan ohita kutsumuksessaan yksinäistä esirukoilijaa!
  Kutsumustyön ei kuitenkaan tarvitse olla selvästi hengellistä työtä, sillä meitähän tarvitaan moneen tehtävään. Me vain olemme soveliaita siihen, mihin Jumala on meidät tarkoittanut, ja siinä pystymme parhaiten toteuttamaan kutsumustamme. Siivoojakin voi siis olla kutsumustyössään."

Kirjan lopussa on luku Vahvista tahtoni, joka on lainattu Jokisen kymmenvuotisen kirjailijataipaleen kunniaksi julkaistusta samannimisestä kirjasta. Mielenkiintoista mietittävää niille, joiden oma tahto on tavalla tai toisella nujerrettu.

Lämmin kiitos Seppo Jokiselle tästä kirjasta, joka ainakin itselleni on ollut hyvin tärkeä ja rohkaiseva! Joskin myös kipeä, koska minullakin on ollut tietty kutsumus, jonka jouduin hautaamaan jo kauan sitten. Nouseeko se koskaan haudastaan - sitä tarina ei kerro. Mutta niitä pieniä ja näkymättömiä tehtäviä olen löytänyt ja niistä saanut iloita.

Päivä Oy 2006, 173 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kannen kuva: Marja Sevón

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti