perjantai 6. heinäkuuta 2018

Heli Karjalainen: Huoneessani hiljaisuus

Eiliselle kahvilareissulle tarttui mukaan tällainen ohut runokirja, jonka löysin viime viikolla kirpputorilta.

Kirjoittaja on minulle ennestään tuntematon, vaikka nimi kuulostaakin hämärästi tutulta. Tämän kirjan runoissa hän käsittelee ihmissuhteita, rakkautta, eroa, yksinäisyyttä, kaipausta, läheisyyden pelkoa, pelkoa siitä että jotain pahaa tapahtuu eikä taaskaan hyvää. Suuri osa runoista on kirjoitettu rukouksen muotoon.

Syvimmät tunteet ovat meille ihmisille yhteisiä; siksi näistäkin runoista voi löytää helposti itsensä, vaikka ei olisi aivan samoja kokenut kuin kirjoittaja. Ihminen pelkää läheisyyttä ja toiselle ihmiselle avautumista, koska siinä voi haavoittua. Varsinkin jos on jo ennenkin haavoittunut, tullut torjutuksi tai jopa hylätyksi. Kuitenkin aina pysyy myös ihmisen ikävä toisen luo.

Karjalainen pohtii luottamisen vaikeutta, vaikeutta olla aito ja avoin pettymysten jälkeen. Kaiken jälkeen hän toteaa:

"Ja kuitenkin Herra
mitä me ihmiset toisillemme annamme
jos emme itseämme
jos minä itse en ole sanoissani
kenen sanoja ne ovat
Näytelmää
roolihahmojen vuorosanoja
En minä näytelmiä halua
Herra
elämää minä tahdon..."

Sitä näytelmää on tässäkin runossa, jossa on samaa ajatusta kuin viimeksi lukemissani Erkki Lemisen runoissa:

"Minun silmäni ovat itkua tulvillaan
minun sydämeni surua täynnä
mutta kasvoni peilissä
vääntyvät hymyyn
minun sanani kaikki
                       iloa
                       iloa
kukaan ei tiedä Herra
kukaan ei saa nähdä
kun itkuni hukkuu naurun sekaan
kun kyyneleni vuotavat sisäänpäin..."

Elämään pettynyttä pessimistiä puhutteleva on tämä runo, josta vielä lainaan vähän alkua:

"Herra
poista minusta pelko
tämä jatkuva varautuneisuus
koko elämäni pohjana on valmiustila
siltä varalta
että jotain pahaa tapahtuisi
miksen odota
että tapahtuu hyvää
miksi en luota
myönteiseen vaihtoehtoon..."

Vaikka runoissa olikin paljon kipeitä tuntoja, niin runohetki kahvilassa oli oikein virkistävä. Tuli mieleen "vanhat hyvät ajat", jolloin tuollaistakin tuli vielä harrastettua - kauan sitten...

En tunne kustantajaa, mutta minusta on hassua, että tämän kirjan on kustantanut Lasten Keskus, vaikka nämä eivät tosiaan ole mitään lasten runoja...

Lasten Keskus 1988, 63 sivua
Kannen kuva: Jyri Nousiainen
Piirrokset: Hannu Hyrske

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.