tiistai 30. lokakuuta 2018

Ralph Ditlef Kolnes: Juuret kivessä

Juuret kivessä on romaani norjalaisesta teologian opiskelijasta, Janus Ankerista. Hän on itse matkasaarnaajan poika, mutta vanhemmat ovat jo kuolleet. Pienessä kotikaupungissaan hän on kokenut, että uskovaiset ovat yrittäneet puristaa häntä ahtaaseen muottiin ja "kristilliseen pakkopaitaan". Tästä syystä toisten odotukset ja vaatimukset ahdistavat häntä. Janus on kapinallinen epäilijä, joka haluaa taistella saadakseen säilyttää itsenäisyytensä, mutta toisaalta hän on kuitenkin uskon löytääkseen lähtenyt opiskelemaan teologiaa Oslossa, jossa hän nykyään asuu. Papiksi hän ei kuitenkaan halua.

"Tuuli puhalsi kaduilla puuskittaisena, ja lumipyry pöllysi joka suuntaan harmaassa joulukuun aamussa. Oli epämiellyttävän kylmää, ja Janus nosti hieman liian suuren takkinsa kauluksen pystyyn kaulansa suojaksi. 
  Matka tiedekunnan talolle ei ollut pitkä. Janus käveli niin nopeasti kuin pystyi ja koetti samalla muistaa jotakin luennoitavasta aiheesta. Hän tiesi, että se kuului teologisen etiikan piiriin, mutta ei jaksanut muistaa, mistä Hall oli viimeksi puhunut. 
  Kun hän ehti luentosaliin, professori oli jo täydessä vauhdissa. Heti kuivan äänen kuullessaan Janus muisti, että käsiteltävänä oli Tuomas Akvinolaisen moraalifilosofia."

Toisten teologian opiskelijoiden kanssa Janus käy väittelyitä uskonasioista. Toisaalta hän on ystävystynyt myös joidenkin psykologian opiskelijoiden kanssa, jotka vastustavat kristinuskoa. Hän on itsekin kiinnostunut psykologiasta ja muun muassa unista. Joskus Janus näkeekin hyvin pysäyttäviä unia omiin sisäisiin prosesseihinsa liittyen.

Januksella on tarve analysoida kaikkea viileän älyllisesti. Hän haluaa ymmärtää kaiken ennen kuin voi uskoa. Älystä ja järjestä on tullut hänelle suorastaan suojakuori, jonka takaa hän hyökkää toisten näkemyksiä vastaan ja jonka taakse hän toisaalta piilottaa oman epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa. Hän on myös kovin itsekeskeinen, mitä hänen ystävänsä ja tuttavansa eivät voi olla huomaamatta.

Suojakuori alkaa kuitenkin mureta, kun Janus rakastuu opiskelukaverinsa Jakobin taiteita opiskelevaan siskoon Leneen, joka on kirkkoherra Vellen tytär. Kyläillessään Velleillä Janus saa toisaalta aikaan melkoisia mullistuksia perheen sisäisissä ihmissuhteissa, mutta toisaalta hän myös itse alkaa muuttua.

Vähitellen Janus alkaa tehdä yllättäviä löytöjä siitä, mitä kristinusko todella on. Käännekohdaksi totuuden etsinnässä muodostuu hänen, Lenen ja muutaman muun yhteinen matka Hadelandiin kirkollisen uudistuksen kirkkopäiville. Sillä matkalla Januksen koko sisin - ja se suojakuori - järkkyy perinpohjin.

Vaikka pääpaino kirjassa on Januksen sisäisillä prosesseilla, onnistuu Ralph Ditlef Kolnes käsittelemään tässä 228-sivuisessa romaanissaan yllättävän monia aiheita - ja tekee sen syvällisesti. Esimerkiksi pappeutta pohditaan niin teologian opiskelijan, pitkään pappina toimineen kirkkoherran kuin papin vaimon ja lastenkin näkökulmasta.

Naisen asema nousee esiin, koska kirkkoherran vaimo Johanne on nuorena luopunut lääketieteen opinnoistaan "papinvaimon kutsumuksen" takia, mutta syvällä sisällään hän on tähän valintaansa tyytymätön. Tytär Lene puolestaan edustaa nuorta polvea, joka ei aio luopua omasta elämästään tulevan miehensä takia. Sitä samaa nuorta polvea edustaa tietysti myös Janus, joka ei hänkään ymmärrä kirkkoherran vanhanaikaisia ajatuksia naisen asemasta.

Papin perheen ihmissuhteita Kolnes käsittelee kiinnostavasti. Sisarukset Jakob ja Lene pyristelevät irti hallitsevan isänsä otteesta kohti itsenäistä elämää. Isällä on mielestään oikeus olla sekä isä että pappi perheelleen, mutta toimiiko se käytännössä?

Lisäksi kirja tarjoaa mielenkiintoinen katsauksen Norjan luterilaiseen kirkkoon. Norjan kristillisyydestä ja kirkollisista asioista en ole tiennyt käytännössä juuri mitään. En nytkään aivan täysin päässyt kärryille, mutta matala- ja korkeakirkollisuutta kirjassa sivutaan jatkuvasti.

Ne kirkkopäivät, joille nuoret lähtevät, ovat juuri korkeakirkollisten järjestämät. Sen verran pääsin käsitykseen, että korkeakirkollisille tärkeitä ovat sakramentit, jumalanpalvelus liturgioineen, ristisaatot, ristinmerkit ja polvistumiset. Kirkkoherra Velle syyttää heitä "hurmahenkisiksi" ja väittää heidän toisaalta lähestyvän käytännöissään paavinkirkkoa.

Matalakirkollisille ilmeisesti tärkeintä on Jumalan ja ihmisen välinen henkilökohtainen suhde - korkeakirkolliset korostavat kirkon merkitystä. Kirkon olemusta ja oikeaa yhteyden perustaa kirjassa myös pohditaan. Kirkkoon liittyen esimerkiksi näin:

  - Minun mieleeni on tullut, vastasi Janus, - että kenties täällä kohdattava kirkkokäsitys ei olekaan niin kovin poikkeuksellinen. Ehkä epämääräinen kansankirkollisuus on siinä määrin ponnistellut kohdatakseen ihmiset siellä, missä he ovat, että se on menettänyt tajun siitä, missä Jumala on. 
  Ehkä kirkon olemus Jumalan lähtökohdista käsin on unohdettu, kun on innokkaasti pyritty kohtaamaan ihmiset heidän lähtökohdistaan käsin.

Hieno romaani niille, joita kiinnostaa syvällinen kristinuskon, kirkon ja esimerkiksi pappeuden pohdiskelu. Tai tuo naisen asema, papin lapsen osa, norjalainen kristillisyys ym... Norjaan sijoittuvia romaaneja ainakaan minä en ole juuri lukenutkaan.

SLEY-Kirjat Oy 1981, 228 sivua
Alkuteos: Rötter i sten. Luther Forlag A/S, Oslo 1980
Suomentanut Samppa Asunta
Kansi: Osmo Omenamäki

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Kati Pirttimaa: Jumalan oma maailmaa varten - Kristittynä elämisestä

Tässä syksyn uutuuskirjassa Kati Pirttimaa pohtii, miten elää Jumalan omana tässä ajassa ja maailmassa. Emme ole täällä vain taivasta varten, vaan maailmaa varten, rakastaaksemme ja palvellaksemme lähimmäistä. Jo alussa  Luoja antoi meille myös tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa.

Kirjaa varten Kati Pirttimaa on suomentanut skotlantilaisen Ionan yhteisön rukouksia. Käytännössä teos onkin aika pitkälti rukouskirja. Rukoukset on jaettu lukuihin aihepiireittäin, ja jokaisessa luvussa on aluksi Pirttimaan pohdintoja parin kolmen sivun verran.

Ionan yhteisö on Pirttimaalle tuttu, ja hän esittelee sitä kirjan johdantoluvussa. Yhteisö sai alkunsa, kun 1930-luvulla skotlantilainen presbyteeripappi koki, ettei kirkko tavoittanut eikä koskettanut tavallisten ihmisten elämää. Yhteisö etsii "uusia tapoja koskettaa kaikkien sydämiä". Rukouksen ja jumalanpalveluksen ohella tärkeäksi tuli toimiminen paremman maailman puolesta edistämällä esimerkiksi rauhaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja luonnonsuojelua. Yhteisön jäsenet ovat sitoutuneet elämään arjessaan näiden periaatteiden mukaan.

Ionan rukouksia kirjassa on moneen tilanteeseen. On hiljaisuuden rukouksia, synnintunnustusrukouksia, parantumisen rukouksia, ehtoollisrukouksia, esirukouksia, uskontunnustuksia ja uskonvakuutuksia, luomakunnan rukouksia, rauhan ja oikeuden rukouksia, pyhiinvaellusrukouksia ja kutsumuksen rukouksia. En aivan kaikkia tässä edes luetellut.

Ionan yhteisön käytännönläheisestä asenteesta kertonee seuraava Pirttimaan kokemus:

"Yksi mieleen painuneimmista rukoushetkistä, joissa olen koskaan ollut, oli iltarukous Ionassa, jossa luettiin vuorotellen Jesajan kirjan tuhon julistuksia ja Hirosiman pommitukset kokeneen kertomusta. Lopuksi tuli hiljaisuus ja kehotus miettiä, mitä voi itse tehdä rauhan hyväksi. Pohdinnat kirjoitettiin pienille lapuille ja vietiin seinälle. Ajatuksen ja ehdotukset vaihtelivat aktiivisesta toiminnasta rukoukseen."

Kuten tuossa Pirttimaan kuvaamassa rukoushetkessä myös tässä kirjassa jää jokaisen itse mietittäväksi ja rukoiltavaksi, mikä on minun paikkani ja tehtäväni Jumalan omana tässä maailmassa. Mitä minä voin käytännössä tehdä? Valmiita vastauksia ei anneta. Jokaisellahan on oma kutsumus ja omat Jumalan antamat lahjat.

Rukouksista kuvastuu Ionan yhteisön pyrkimys toimia käytännön tasolla tässä maailmassa. Tärkeitä ovat rauha, oikeudenmukaisuus, lähimmäisestä ja luomakunnasta huolehtiminen. Kristityn ykköstehtävää, evankeliumin kertomista, ei juuri mainita. Joko sitä pidetään sanomattakin selvänä asiana (?) tai sitä ei pidetä niin tärkeänä. Tai ehkä se ei liity tämän kirjan aiheeseen? "Jumalan rakkauden jakaminen" mainitaan kyllä.

Ionan yhteisön pyrkimyksenä lienee puhua nykykielellä nykyihmiselle. Mutta hiukan jää mietityttämään, kun synnintunnustuksissakin sana synti mainitaan ehkä kerran ja lähinnä tunnustetaan rikkinäisyyttä - tai korkeintaan sitä, millä olen "tuhonnut omaa, toisten ja luomakunnan elämää". Jeesus puolestaan mainitaan "köyhien palvelijana", joka tuli ihmiseksi "korjatakseen ja luodakseen uutta". Mikä ristin työn varsinainen merkitys oli, se ei minusta juuri tule näissä rukouksissa esille. Sen verran eräässä rukouksessa sanotaan, että "sytytämme kynttilän Pojalle, joka pelasti maailman ja ojensi meille kätensä."

Toki muuten rukoukset ovat kauniita, koskettavia ja puhuttelevia; ne pysäyttävät hiljentymään ja miettimään omaa elämää, jumalasuhdetta, kutsumusta, suhdetta lähimmäiseen ja luomakuntaan. Jaankin tässä lopuksi muutamia otteita rukouksista:

"Jumala, jonka sydämessä on rakkaus
ja oikeudenmukaisuus,
näytä meille, keitä haluat meidän tänään
rakastavan ja mitä meidän pitää tehdä ja
mitä muuttaa, jotta Sinun tahtosi tapahtuisi.
Lisää toivoamme, 
karkota välinpitämättömyytemme,
herätä luovuutemme, 
syvennä sitoutumisemme,
niin että meistä tulee
Sinun valtakuntasi todistajia..."

Ehtoollisrukouksesta:

"Tulkaa pöytään,
te, joilla on paljon uskoa ja
te, jotka toivoisitte sitä enemmän;
te, jotka olette olleet tässä pöydässä usein ja
te, jotka ette ole olleet pitkään aikaan;
te, jotka olette yrittäneet seurata Jeesusta ja
te, jotka olette siinä epäonnistuneet; tulkaa.
Kristus itse kutsuu meidät luokseen."

Ja vielä eräs lyhyt pyhiinvaellusrukous:

"Olkoon Jumala palava liekki edessäsi,
johdattava tähti yläpuolellasi,
sujuva polku allasi,
lempeä paimen takanasi,
nyt, huomenna ja ikuisesti."

Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua aivan itse ja ottaa se käyttöön omissa hiljaisissa hetkissä. Rukouksia on paljon ja joka lähtöön; ne eivät lopu kesken. Yhdeltä istumalta tällaista rukouskirjaa ei edes voi lukea, vaan vähän kerrallaan rukoillen, miettien ja hiljentyen.

Kirjan kirjoittanut Kati Pirttimaa on kanttori ja teologi, joka työskentelee jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin asiantuntijana Espoon hiippakunnassa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kirjapaja Oy 2018, 199 sivua
Teksti ja rukoustekstien käännökset Kati Pirttimaa
Rukoustekstien alkuteokset: Iona Abbey Worship Book (2001) ja Iona Abbey Worship Book (2017)
Kansi, ulkoasu ja taitto: Iiris Kallunki

torstai 18. lokakuuta 2018

Fredrik Gabriel Hedberg: Ainoa autuuden tie

Keskeiset kirjoitukset lehdestä Allmän Evangelisk Tidning 1845-1848
Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen olen lukenut pari kertaa, ja hänen kastekirjansa Pyhän kasteen puolustus löytyy tästä blogistakin. Sen sijaan Ainoan autuuden tien luin nyt ensimmäisen kerran. Siinä oli niin paljon hyviä ajatuksia, viisasta evankelista opetusta ja suoranaisia aarteita ja helmiä, että siihen täytyy palata myöhemmin uudestaan!

Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet aikoinaan Hedbergin toimittamassa lehdessä Allmän Evangelisk Tidning. Ankara sensuuri teki lehden julkaisemisen kuitenkin lähes mahdottomaksi, joten Hedberg päätyi lakkauttamaan sen. Tämän jälkeen heräsi pian hänen ystäviensä keskuudessa ajatus julkaista lehden keskeiset kirjoitukset kirjana, joka ilmestyi ensin ruotsiksi vuonna 1851 ja suomeksi vuonna 1859.

Lukemani kirja on seitsemäs suomenkielinen painos, ja siihen on uutena otettu synneistäpäästöä ja pyhitystä koskevat luvut. Viisi lukua on jätetty pois, mutta kuvassa näkyvässä kolmannessa painoksessa (1881), jonka löysin eräästä antikvariaatista, nekin ovat, joten joskus vielä voisi nekin lukea - kunhan jaksaa tavailla fraktuuratekstiä!

Hedbergin opetus on viisasta, luotettavaa, turvallista ja luterilaista. Lutheria hän paljon lainaakin (eikä aina edes mainitse, että kysymyksessä on lainaus, kertoo kirjan suomentaja Lauri Koskenniemi johdantoluvussa). Hedberg tekee hyvin selväksi, mitä on laki, mitä evankeliumi, mikä on niiden ero ja miten niitä kuuluu oikein käyttää. Hän opettaa muun muassa pelastuksesta, uudestisyntymisestä, kasteesta, ehtoollisesta ja ripistä.

Selväksi käy, ettemme me pelastuksen asiassa voi eikä meidän pidä luottaa omiin tekoihimme, omatekoiseen parannukseemme, katumukseemme, tunteisiimme tai mihinkään tällaiseen. Mikään sellainen ei voi meitä auttaa.

"Älä alunpitäenkään tutki, onko katumuksesi riittävä vai ei. Ole täysin vakuuttunut siitä, että katumuksesi on riittämätön, olet kuinka tosissasi hyvänsä", Hedberg julistaa vapauttavasti luvussa Katumus ja parannus ja jatkaa: "Pakene juuri siksi Jumalan armoon, kuuntele hänen kyllin varmoja sanojansa, ota ne vastaan uskossa vapaasti ja iloisesti. Älä lainkaan epäile armoa saaneesi. Hän julistaa, tarjoo ja antaa synnit anteeksi aivan ilmaiseksi, ei suinkaan totisen katumuksesi, vaan hänen armosta rikkaan jumalallisen laupeutensa tähden. Opi rohkeasti luottamaan synnin, omantunnon ja perkeleen kiusatessa yksin rakkaan taivaallisen Isäsi armoon ja laupeuteen eikä ollenkaan omiin tekemisiisi tai kärsimisiisi."

Lakia ja evankeliumia käsittelevässä luvussa hän kirjoittaa:

"Ei sovi kysyä neuvoa näkemisiltämme, aistimiltamme tai sydämemme tuntemuksilta. On yksinkertaisesti vakaasti uskossa pysyttävä yksinomaan Jumalan sanassa, joka ei milloinkaan petä."

Samassa luvussa Hedberg kiteyttää, mitä evankeliumi on: "Se ei meiltä mitään vaadi, vaan antaa meille kaiken ilmaiseksi, toisen ansion perusteella."

Syystä tai toisesta bloggaajan ajatus ei nyt kulje, mutta kirja on alusta loppuun ihanaa evankeliumia syntisyytensä kanssa kipuileville, armoa kaipaaville, suorituskristillisyyteen väsyneille ja lain vaatimusten alle kerta toisensa jälkeen uupuville. Mainittakoon esimerkiksi hieno opetus siitä, että niin kuin lapsella ei ole osaa eikä arpaa omaan syntymäänsä, niin ei ihminen myöskään uudestisynnytä itseään Jumalan lapseksi millään omilla ratkaisuilla. Tai toiseksi riemastuttava kommentti (joka saattoi olla kokonaan tai osittain lainaus Lutherilta) siitä, miten jotkut luulevat Jumalan kuulevan heidän rukouksensa vain koska ne ovat niin  pitkiä ja "korkeatasoisia"!

Ne ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Koska Hedberg käyttää paljon toistoa - sanoo saman asian monta kertaa hiukan eri sanoin - jo siksikin nämä autuuden asiat tulevat kyllä selviksi! Ja tietysti ennen kaikkea siksi, että hänen opetuksensa on niin kirkkaan evankelista, raamatullista ja selkeää.

Otan loppuun vielä lainauksen luvusta Kirkko:

"Kohtaamasi vaikeudetkaan eivät sinua vahingoita. Muista kastettasi, pitäydy evankeliumiin, ota vastaan synneistäpäästö ja nauti ehtoollista. Sano näin: Sydämessäni on pahoja ajatuksia, olen kompastellut, olen tehnyt väärin, mutta olen yhtä kaikki kastettu, omanani on sana, synneistäpäästö ja pyhä ehtoollisen sakramentti; minulle nämä ovat suurempi pyhyys kuin koko maailma kaikkineen. Kristus Jeesus on parhain, laupias puolustajani. Vaikka kaikki perkeleet pyrkisivät säikyttämään minua, ne olisivat hänen rinnallaan vain pieni kipinäinen."


SLEY-Kirjat, 7. uudistettu painos 1987
Suomennos, johdanto ja selitykset Lauri Koskenniemi
Päällys Jouko Jäntti

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Tommy Hellsten - Kalevi Virtanen: Valo syntyy pimeässä - Havaintoja elämän keskeltä

Terapeutti Tommy Hellsten ja pappi Kalevi Virtanen pohtivat tämän kirjan teksteissä elämää, ihmisyyttä ja jumalasuhdetta eri puolilta: särkymistä, eheytymistä, pimeyttä, valoa, toisen ihmisen tarvitsemista, haavoittuvuutta, rakkautta, jumalasuhdetta - ja paljon muuta.

Hellstenin tekstit pyrkivät nousemaan enemmän terapian  ja psykologian maailmasta, kun taas Virtanen kirjoittaa teologiasta ja kirkollisesta elämästä käsin. Mutta eivät he sataprosenttisesti pysy näiden rajojen sisällä, vaan vierailevat myös toistensa "tonteilla". (Lisäksi Hellstenkin on kyllä koulutukseltaan myös teologi.)

No, se teologia on tässä kirjassa vähän omanlaistaan, enkä minä teologisista syistä tähän tarttunutkaan. Kirja kiinnosti nimensä takia, ja myös siksi, että eräs henkilö oli kerran suositellut minulle Hellstenin kirjoja. Lukeminen kylläkin kesti kauan, kuten voi päätellä omenankukkien aikaan otetusta kirjakuvasta.

Paljon syvällisiä ajatuksia kirjoittajat jakavat, ja lukijakin pääsee matkalle omaan sisimpäänsä kuulostelemaan, mitä minulle kuuluu, kuka olen, mikä on elämäni tarkoitus, mitä elämässäni on tekeillä, kuka Jumala on, mitä hän on elämääni varten suunnitellut...

Kirjassa Hellstenin ja Virtasen lyhyehköt tekstit vuorottelevat ja käyvät ikään kuin vuoropuhelua keskenään. Varsinkin kirjan alkupuolelta jäi mieleen niitä ajatuksia särkymisestä ja pimeästä, jossa valo syntyy. "Kristus ei tule ovesta, hän tulee murtumasta", kirjoittaa Hellsten.

"Jumalan hahmo on särkynyt. Se tarkoittaa sitä, että minä voin, minä saan ja minun tulisi kääntää itsestäni ja elämästäni kohti Jumalaa juuri pimeät ja synkät puolet, kaikki se rikkinäisyys, epätäydellisyys ja häpeä, joka minussa ja elämässäni asuu", jatkaa Virtanen.

Kärsimystä meille aiheuttaa monesti se, että meillä saattaa olla selvä käsitys siitä, millaista elämämme pitäisi olla - ja kuitenkin Jumalan suunnitelma voi olla aivan toinen. Hän näkee paremmin, kun taas meidän näkökykymme on rajallinen. "Jotta kaikkein paras voisi tapahtua, hyvän on astuttava syrjään. Ja koska olen tuon hyvän itse luonut, en ehkä heti käsitä, kuinka kaiken takana voisi olla rakkaus." (TH)

Hellsten kirjoittaa myös siitä, että kun vastustamme elämää ja yritämme väkisin pakottaa sen juuri haluamaksemme, seuraa vaikeuksia ja vastuksia. Kun ihminen luovuttaa ja nöyrtyy eikä enää taistele vastaan, hän saa Hellstenin mukaan astua ihmeeseen: asiat alkavat sujua. Mutta kun ihminen vastustaa todellisuutta, hän aiheuttaa vain itselleen kärsimystä.

Kalevi Virtanen kirjoittaa rukouksesta, ettei siihen löydy välttämättä sanoja, mutta me itse olemme rukous - ja Jumala itse on meissä ja rukoilee meissä. Koko olemassaolomme on rukous.

Virtanen sanoo myös rohkaisevasti: "Kuuletko, miten Jumala hiljaisella äänellä sanoo yhä uudestaan: Sinä luulet, että tämä on loppu, minulle tämä on alku." 

Kirjoittajat käsittelevät niin monia asioita tässä kirjassa, etten osaa tehdä mitään yhteenvetoa; otin vain muutamia satunnaisia lainauksia sieltä täältä. Mieleeni jäi myös kohta, jossa puhuttiin siitä, ettei pidä antaa pelon estää uskaltamasta tehdä asioita, jotka pitää tehdä. Tai toinen kohta, jossa käsiteltiin sitä, että ihmisen on opittava sanomaan myös ei - hylätyksi tulemisen uhallakin. Jos ihminen aina yrittää olla mieliksi toisille, hän hylkää itsensä eikä voi terveesti liittyä muihin, koska hän ei tällöin tule näkyväksi sellaisena kuin on, aitona omana itsenään.

Loppuun vielä ote Hellsteniltä:

"Kaikki on hyvin, vaikka eläisimme keskellä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Tässä hetkessä eläen me nimittäin hyväksymme vaikeudet. Emme vastusta niitä ja siksi ne ikään kuin pehmenevät. Ne eivät enää tahdo meille pahaa vaan hyvää. Ne luovat meitä, kutovat salaa sitä, joksi olemme tulossa. Ne kutovat meissä sitä taivasolentoa, joka täältä kerran on lähtevä."


Kirjapaja 2017, 152 sivua
Ulkoasu: Tuija Kuusela / Stiili

torstai 11. lokakuuta 2018

Fredrik Wislöff: Raitis usko

Fredrik Wislöff valottaa kirjassaan tervettä uskoa, kultaista keskitietä rationalismin ja hurmahenkisyyden väliltä. Erityisesti hän vetää rajaa hurmahenkisyyteen, mikä on ymmärrettävää, koska tunnepitoisella haihattelulla mennään helpommin metsään kuin järkeä käyttämällä. Monille kristityille pitäisi erikseen opettaa, että järjen käyttö on täällä maan päällä ihan sallittua ja että Jumala sen järjenkin on meille luonut.

Mitä tulee hurmahenkisyyteen, sen uhreiksi päätyvät helposti "tasapainottomat luonteet, jotka toimivat usein vaistonvaraisesti ja harkitsematta." Ratkaisevaa on suhde Raamattuun. Otetaanko sieltä esimerkiksi joku yksittäinen sivuasia ja tehdään siitä pääasia unohtaen samalla sana rististä, jota ilman käy niin, että "yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki", kuten muistaakseni Paavo Ruotsalaiselle sanottiin.

Wislöffin määritelmä on, että "hurmahenkisyys on tunteenomaista sitoutumista, joka syrjäyttää hengellisen arvostelukyvyn ja uskollisuuden Raamatun perusajatuksia kohtaan kokonaan tai osittain. Sellainen uskonnollinen intomielisyys, jonka lähteenä ja voimana ei ole evankeliumi Jumalan ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa, on jo hurmahenkisyyden kynnyksellä."

Eräs epäterve ajattelutapa voi olla, että Jeesuksen ristintyö ja syntien anteeksiantamus ovat "opin alkeita", joista täytyy päästä kasvamaan "eteenpäin". Kuitenkaan ei ole mitään enempää, eikä ole eteenpäin menemistä ilman ristiä. Todellinen kristillinen kasvu on kasvamista yhä syvemmälle synnin ja armon tuntemisessa. Pyhän Hengen täyteyskin on Kristuksen täyteyttä, jossa "näemme yhä syvemmälle Kristuksen sovitustyöhön", opettaa Wislöff.

On myös kiusaus ajatella, että joulu oli suuri alku, pitkäperjantai ja pääsiäinen ensimmäinen kohokohta - ja sitten kaikki huipentui helluntaihin. Mutta: "Huippuna on Jeesuksen voitto ristillä. Helluntai viittaa taaksepäin. Hengen työnä on selittää ja ylistää sitä, mikä tapahtui pitkäperjantaina. Evankeliumia ei määritellä seimen sanomaksi. Ei myöskään sanomaksi tulisista kielistä vaan sanaksi rististä."

Wislöff avaa kirjassa hienosti oikeaa, tervettä oppia ja käsittelee esimerkiksi Pyhää Henkeä, rukouksen kuulemista, kärsimystä (joka kuuluu kristityn elämään, toisin kuin jotkut väittävät!), kiusauksia, sairautta, ihmeitä ja ns."täydellistä antautumista".

Kaikkiin rukouksiin ei tule vastausta, ei ainakaan sellaista kuin haluaisimme, ja on täysin raamatullista oppia rukoilemaan: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Sen sijaan Jumalan määräileminen ei ole raamatullista. Ihmeitä ei aina tapahdu eivätkä ne ole niin tärkeitä - eivätkä varsinkaan uskonelämän pääasia. Monesti saamme pitää sen "pistimen lihassa", joka pitää meidät pieninä ja armoa tarvitsevina.

Järki taas ei ole uskon vihollinen, paitsi jos se asettuu esteeksi Jumalan ja meidän välillemme, Wislöff toteaa. "Järjen käyttäminen ei siis ole uskon puutetta. On pikemminkin Jumalan, luojamme, halveksimista, jos emme arvosta järkeä", hän kirjoittaa ja jatkaa, että jos ihmiset, jotka pitävät kaikkia päässään kuuluvia "ääniä" Jumalan äänenä, käyttäisivät järkeään, he säästäisivät sekä itsensä että muut paljolta pahalta. Siitä ns. "Jumalan äänen kuulemisesta" hän siis myös opettaa hyvin tervehenkisesti.

Kirja on aivan loistava. Eikä ainakaan minulle tarvitse tulla sanomaan, että tämä ei olisi tervettä opetusta, koska minä olen itse se hullu, joka löi päätä kaikkiin seiniin ja oppi kantapään kautta kaiken sen, mistä Wislöff tässä kirjoittaa. Usein karismaatikot ja tunneihmiset eivät kuitenkaan kestä kuulla tällaista opetusta, vaikka armolahjojen luettelossa on myös henkien arvostelemisen lahja, ja toisaalla Paavali kehottaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen, mikä on hyvää - siis vain sen!

Vahva suositus tälle kirjalle!

Perussanoma Oy, 3. uudistettu paino 2003
Alkuteos Sunn tro 1973
Suomentanut Helinä Kuusiola
Kansi: Lumikuva design

tiistai 2. lokakuuta 2018

Teuvo V. Riikonen: Armollinen erämaa

Kirjansa saatesanoissa Teuvo V. Riikonen toteaa: "... huomaa, että moni tuntee olevansa aivan lopussa. He kokevat olevansa henkisesti ja hengellisesti erämaan armoilla. Erämaan kasvot näyttävät pelottavilta ja luotaantyöntäviltä, mutta niiden lähempi tarkastelu paljastaa jotain muuta. Voimme oppia tuntemaan armollisen erämaan."

Kun sitten lukee tämän kirjan, huomaa, että erämaa voi todella olla armollinen paikka, vaikka ei se tietenkään helppo paikka ole. Riikonen lainaakin William Uotista, joka on sanonut: "Jumalan luokkahuone on usein pimeä. Mutta sen pimeydessä opimme tuntemaan itsemme."

Niissä kuivissa erämaissa, siinä Jumalan koulun pimeässä luokkahuoneessa, ahdistuksessa ja yksinäisyydessä opitaan monta arvokasta läksyä. Juuri tuo itsensä tunteminen, oman pimeytensä ja syntisyytensä näkeminen pohjaan asti, niin että hävettää, on yksi kaikkein tärkeimmistä läksyistä. Silloin ihmiselle alkaa armokin maistua.

Erämaassa ihminen voi olla syrjään sysättynä, tavalla tai toisella erossa ihmisistä, ihmisjoukoista tai tärkeistä tehtävistä. Hän tuntee olevansa tarpeeton ja näkee elämänsä merkityksettömänä. Jumala näyttää salatun puolensa ja vaikenee. Mutta juuri vaietessaan Jumala puhuu eniten, kirjoittaa Riikonen. Hän lainaa muun muassa Johannes Viiniköynnöstä, joka on sanonut: "Kun Hän on kätkeytynyt minulta, minut on kätketty Häneen."

Ruotsalainen Peter Nilsson puolestaan kirjoittaa: "Juuri laiminlyömällä minua, Hän pakottaa minut ajattelemaan itseään... Jumalan hiljaisuus on merkki, että hän näkee sinut, että hän on ystäväsi."

Tässä kohtaa mainittakoon, että kirjassa onkin paljon hienoja sitaatteja muun muassa autiomaan isiltä ja kelttiläisistä rukouksista. Kirjan lopussa on luettelo lähteenä käytetyistä ja muuten aiheeseen liittyvistä kirjoista; sieltä voi siis löytää lisää lukuvinkkejä.

Kirjassa pohditaan sitä, miten me nykyihmiset haluamme kaiken nyt tai heti; kaiken pitää olla pika-sitä ja pika-tätä. Meillä on kiire vaihtaa autoa, tapettia, työpaikkaa, seurakuntaa ja puolisoa; emme osaa pysähtyä mihinkään. Emme kestä odottamista ja hiljaisuutta. Kuitenkin juuri hiljaisuudessa, odottamisen, kärsimysten ja koetusten kautta Jumala voi tehdä työtään meissä - ja luoda uutta. Monesti se uusi vain voi tulla esiin vasta vuosien kuluttua, ja siksi ne pitkät erämaavuodet voivat tuntua niin hukkaanheitetyltä ja turhalta ajalta elämässämme.

Olin lukenut tämän kirjan kerran aikaisemmin - vuosia sitten. Siitä lukukerrasta en muista mitään ihmeempiä, mutta nyt kirja oli jo pitkään kuiskinut houkuttelevasti hyllystäni. Aivan järkytyin, kun nyt luin sen, niin kuin joskus järkyttyy, kun lukee kirjan, joka on alusta loppuun suoraa puhetta omaan elämään. Aikaisemmin en olisi ymmärtänyt enkä osannut ottaa vastaan tämän kirjan antia. Mutta kun nyt luin sen ja katsoin kuluneita vuosia taaksepäin, varsinkin neljää viime vuotta, ymmärsin ja kiitin. Sain paljon uutta näkulmaa ja pystyin hyväksymään menneitä ja nykyisiä kokemuksia eri tavalla. Näin, että kaikessa on koko ajan ollut siunaus.

Siis lämmin kiitos sinulle tästä kirjasta, Teuvo V. Riikonen! Toivottavasti luet tämän postaukseni täältä joskus...

"Jumala tekee uutta rikkomalla vanhaa, sillä on myös 'aika repäistä rikki' (Saarnaaja 3:7). Kun ihminen haluaa uutta, sekin tapahtuu usein rikkomalla vanhaa. Mutta me haluamme usein muutoksen tapahtuvan nopeammin kuin se todellisuudessa on mahdollista. 
  Et voi paistaa maittavaa munakasta, jos et halua rikkoa kananmunaa. Moni toivoo elämäänsä uutta ja pyytää samalla Jumalaa uudistamaan, mutta ei muuttamaan mitään. Jumalan salattu tapa on se, että erämaassa ihmiseltä otetaan pois, jotta voidaan jotain antaa tilalle."


Katharos Oy 2009, 116 sivua
Kannen kuva: Jake Bonsdorff
Graafinen asu: Johanneksenleipäpuu Oy