maanantai 5. marraskuuta 2018

Fredrik Wislöff: Surusta kirkkauteen

Aioin blogata tästä kirjasta ennen pyhäinpäivää, mutta en ihan ehtinyt lukea kirjaa loppuun. Nyt se on luettu - ja tykätty! Wislöff kirjoittaa valtavan lohdullisesti sekä niille, jotka surevat rakkaansa jo tapahtunutta tai lähestyvää kuolemaa, että niille, jotka pelkäävät omaa tulevaa kuolemaansa.

Myös jos mielessä pyörii kipeitä kysymyksiä siitä, missä kuollut läheiseni nyt on, oliko hän uskossa, pääsikö hän taivaaseen, niin myös tätä Wislöff käsittelee hyvin rohkaisevasti. Hän kertoo esimerkkinä tilanteen, jossa häntä itseään oli kuuntelemassa henkilö, joka sairastui kesken tilaisuuden äkillisesti ja oli pari tuntia tajuttomana. Ennen tajuttomuutta tämä henkilö ei ollut uskovainen, mutta tajuttomuudesta herätessään hän uskoi Jeesukseen. Jumala voi siis puhutella tajutontakin ihmistä. Tai vaikka joku kohtaisi äkkikuoleman, on Jumala meidän tietämättämme voinut puhutella häntä sitä ennen. Hän myös rakastaa meidän omaisiamme ja ystäviämme vielä paljon enemmän kuin me, joten saamme luottaa siihen, että rakkaamme ovat hyvissä käsissä.

Vaikka me emme täällä ajassa eläessämme pysty kuvittelemaan, millaista on iankaikkisuus ja millaista on taivaassa, Fredrik Wislöffillä näkyy kuitenkin olleen kyky kuvailla taivaan kirkkautta ja ihanuutta tavalla, joka lohduttaa sekä poisnukkuneita rakkaitaan surevaa että muuten taivaaseen kaipaavaa. Lukiessaan oikein syttyy ajatuksesta, että noinko ihanaa siellä on - ja tietysti todellisuudessa miljoona kertaa ihanampaa! Voi olla onnellinen niiden puolesta, jotka ovat jo päässeet perille, vaikka ikävä meillä täällä onkin heitä. Tietää kuitenkin, että heidän itkunsa on itketty, kivut, vaikeudet ja kysymykset loppuneet.

Wislöff kirjoittaa myös enkeleistä muun muassa näin:

"Jeesuksen hautaa vartioivat enkelit. Lapsenomaisella uskolla näemme, että Jumalan lasten hautoja vartioivat niin ikään enkelit yötä päivää. Kun sinä lähdet haudalta, sinne jäävät Jumalan enkelit. Moniin arkunkansiin ja moniin hautakiviin on kuvattu enkeli. Jumalan kiitos, että tämä kirkas parvi vartioi myös haudan pitkää, hiljaista unta.
  Älä siis enää sano, että vainaja makaa yksin ja että hauta on kova ja kylmä.
  Haudassa ei kärsitä.
  Samalla kun väsynyt ruumis saa virkistyä viimeisestä levostaan, iloitsee henki Jumalan luona autuaassa riemussa."

Kirjoittaja pohtii myös kysymystä siitä, voiko meillä olla vielä jokin yhteys poisnukkuneen kanssa (tosin ei hän tietenkään mitään keskusteluyhteyttä tarkoita). Hän sanoo, että vaikka emme tiedä, voivatko vainajat nähdä meitä, rakkauden yhteyttä ei voi mikään ottaa pois. Samoin kuin meidän rakkautemme on vainajan luona, voi hänenkin rakkautensa vielä olla olla meidän luonamme. Ja sitten surevilla on tietysti muistot, joista aika rakentaa lohdutuksen, kuten sanonta kuuluu.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä kirjassa, joka on ohut, mutta sisältää paljon syvällistä sanomaa.

Itseäni ärsytti kaikkien tuntemieni psyykkisesti sairaiden puolesta Wislöffin kommentti "mielisairaista", joilla ei hänen mukaansa tunnu olevan älyä, järkeä, kykyä tai juuri mitään inhimillistä. Mutta kirja on tietysti aikansa tuote; omistuskirjoituksen äidilleen Wislöff on päivännyt vuonna 1939. Itse olen tuntenut monia älykkäitä ja lahjakkaita psyykkisesti sairaita.

En viitsi edes lainata sitä, miten Wislöff kuvaa henkisesti sairaita, mutta toteaahan hän sentään:

"Niin, ehkä nämä sairaat saavat aivan erikoisen kirkkauden ennen meitä muita. He 'eivät saaneet hyväänsä eläessään' ja 'nyt heitä lohdutetaan erikoisella lohdutuksella.'"

Siihen voin kyllä sanoa aamenen.

Loppuun vielä yksi ote:

"Se vasta on oleva jälleennäkeminen!
  Kaikkien ruumiit ovat kirkastetut. Mutta ne ovat sittenkin samat ruumiit, jotka heillä oli täällä. Samat kädet, samat piirteet, sama käynti, sama hymy, sama ääni. 
  Poissa on vain kaikki se, mikä kertoi tuskasta. Ei mikään ole muistuttamassa kuolemasta ja sairaudesta. Väsymys on kadonnut, kasvoissa ei näy alakuloisuutta - ei tyytymättömyyden tai huolen häivettäkään. Nyt on ruumis kirkastettu, ja kasvot kertovat sanomattomasta autuudesta. 
  Muistele rakkaittesi kasvoilla näkemääsi onnellisinta ilmettä. Sellaisena olet näkevä jälleen rakkaasi, niin, vieläpä paljon, paljon onnellisempina.
  Eikä koskaan enää puhuta siitä, mikä oli vaikeaa ja pahaa. Se on unohdettu, se on poissa. Kaikki on pelkkää autuutta.
  Eikä koskaan enää erota."

Tämän kirjan lohdullisuus on juuri sen taivaskeskeisyydessä, Wislöffin kuvailemissa sanoinkuvaamattomissa taivasnäköaloissa. Ne tuovat meille toivoa. Sinne mekin saamme olla matkalla - siihen riemuitsevaan valkopukuisten joukkoon, josta Ilmestyskirja kertoo. Silloin kaikki on tehty uudeksi ja kaikki entinen on mennyt.


Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1988, 118 sivua
Aune Krohnin suomennoksen (1945) nykyaikaistanut Reijo Huuskonen
Kannen kuvat Ari Hintukainen
Päällys Hannu Kaukonen

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta. Haluan todellakin lukea tämän kirjan, kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea. Uskon, että tämä on sinulle lohdullinen ja hoitava kirja. Voimia ja siunausta sinulle!

      Poista

Kommentit ilahduttavat ja ovat tervetulleita! Ne julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sellaisia kommentteja, joissa yritetään käännyttää minua opillisissa kysymyksissä, kuten kasteasiassa, en kuitenkaan enää julkaise.