keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Jouluna lähetystyössä

Tilasin tämän mielenkiintoisen Jouluna lähetystyössä -vihkosen https://www.palamaailmalta.fi/ -verkkokaupasta. Vihkosessa lähetystyöntekijät eri puolilta maailmaa kertovat, millaista on heidän itsensä ja paikallisten joulunvietto siellä jossain. Monet lähetit kirjoittavat omalla nimellään, mutta tietyillä alueilla työskentelevät kertovat tarinansa nimettömästi.

Lähetystyöntekijän jouluun ei välttämättä kuulu lumi ja pakkanen; sen sijaan joulutähdet kukkivat juuri joulun aikaan isoina puina esimerkiksi Nepalissa. Kaikkia suomalaisia jouluherkkuja ei pysty valmistamaan, joten täytyy soveltaa. Esimerkiksi siirappia joululeivontaa varten voi tehdä veteen sulatetusta tummasta sokerista.

Siperian lähetti kertoo piparkakkutalotehtailustaan yhdessä paikallisten ystävien kanssa. Israelin lähetti voi mennä jouluna Beetlehemiin. Mutta ei pyhässä maassakaan ole välttämättä aina hartaat tunnelmat. Jouluyön kirkosta palatessa joulumyrskyn riepottelemalla kadulla voi tulla aika raivoisaan mielentilaan, kun taksikuskit eivät suostu ottamaan seuruetta märän koiran kanssa kyytiin. Ukrainassa lähettiperheen lapset eivät jaksaneet innostua, kun joutuivat syömään jouluruuaksi pizzaa, jota sai aina muutenkin, ja kun vielä isovanhempien lähettämä joulupaketti katosi taas postissa...

Monissa maissa joulu ei ole perhejuhla, kuten Suomessa, vaan ennen kaikkea seurakunnan yhteinen juhla, mikä on tarkemmin ajateltuna aivan loogista. Onhan se kristillinen juhla. Silloin vain lähetitkään eivät aina ehdi viettää perhejoulua, kun seurakunnassa on kiirettä.

Joulu tarjoaa lähetyskentälläkin myös mahdollisuuden tavoittaa aivan erityisesti niitä, joita on muuten vaikea saada tulemaan kirkkoon. Esimerkiksi muslimimaissa on aivan tavallista, että muslimit kutsuvat kristittyjä omiin juhliinsa. Silloin on luontevaa pyytää heitäkin mukaan kristillisiin juhliin.

Näissä lähettien joulukertomuksissa on monia puhuttelevia ihmiskohtaloita ja kohtaamisia. Minun mieltäni naisena lämmitti erityisesti Israelissa prostituoitujen hyväksi tehtävä työ, josta Leena Honkakari kertoo kirjoituksessaan Jouluna Punaisella Matolla.

Jos kiinnostaa lukea näitä monia hyvin erilaisia joulutunnelmia, kannattaa hankkia tämä vihkonen joulun ajan lukemiseksi. Itse lainaan tähän vain pienen tuokiokuvan matkasta joulukirkkoon bangladeshilaisittain:

"Pääkaupunki Dhakan joulussa erityistä on kirkkomatka. Kirkkoon matkataan mopotaksilla... Pääkadulla liikenne kuhisee kadun täydeltä: auton torvet soivat, riksan kellot kilkattavat ja meteli on korviahuumaava. Tuhansittain ihmisiä, ruuhkaa ja roskia. Yhdellä kaistalla kulkee viisikin mopotaksia rinnakkain, pakokaasut sakeina tuprahdellen... Kerjäläiset pujottelevat käsi ojossa autojen välissä..." (ote Aili Maria Mannisen kirjoituksesta)

Lähettien kertomusten lisäksi vihkosessa on monta Lähetysyhdistys Kylväjän lähetysjohtaja Pekka Mäkipään puhuttelevaa hartauskirjoitusta erilaisista jouluun liittyvistä aiheista. Esimerkiksi eräässä niistä hän kertoo viettäneensä joulun pitkästä aikaa Etu-Aasiassa, jossa eräs muslimiystävä halusi tuoda perheensä ja kymmenen työtoveriaan joulupäivän jumalanpalvelukseen. Mäkipää kirjoittaa:

"Olo on kuin enkelillä, joka valmistautui yöllä kertomaan ilosanoman paimenille. He kuulisivat ensimmäistä kertaa! Ehkä myös viimeistä. Ehkä tämä olisi ainoa kerta, kun nämä ihmiset voisivat kuulla Jumalan pelastussuunnitelmasta. Mitä pitäisi tapahtua, että he palaisivat koteihinsa, kuten paimenet, 'kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä ovat kuulleet ja nähneet'?"

Mäkipään kirjoituksista itseäni jäi puhuttelemaan monen muun ohella teksti otsikolla Muukalaisten kotielämä, jossa hän haastaa meitä koteihimme ja yksityisyyteemme helposti eristäytyviä suomalaisia oppimaan kristillistä vastakulttuuria, osoittamaan vieraanvaraisuutta muukalaisille.

Lopussa on vielä kolme joululaulua nuotteineen. Laulujen sanat ovat Raija Hämysen käsialaa. Yhden niistä on sovittanut ja yhden säveltänyt Matti Mertanen.

Lämmin suositus tälle vihkoselle, jos kaipaat jouluaiheista luettavaa!

Lähetysyhdistys Kylväjä 2018, 55 sivua
Toimittanut Outi Rajala

maanantai 10. joulukuuta 2018

Juho Sankamo: Alkukirkon salaisuus

Teologian tohtori Juho Sankamo selvittää uudessa kirjassaan Raamatun, kirkkoisien ja arkeologian valossa sitä, millainen kirkko oli aivan alussa. Millaista jumalanpalvelusta siellä vietettiin, millaisia virkoja kirkossa oli apostolien ajan jälkeen, millaisia olivat ensimmäiset kokoontumispaikat? Entä millaisia opillisia kysymyksiä ja harhaoppeja kirkko joutui tuolloin kohtaamaan?

Heti alkuun käydään läpi Kristuksen kirkon tunnuspiirteet: se on yksi, pyhä, yhteinen (katolinen) ja apostolinen. Seuraavassa luvussa puolestaan avautuvat yllättävän mielenkiintoiset näköalat kristinuskon juutalaisiin juuriin. Monilla Vanhan ja Uuden testamentin kertomilla asioilla on yllättäviä yhtymäkohtia. Esimerkiksi miten Baabelin torni ja helluntai liittyvät toisiinsa - vastakohtina toisilleen? Tai mitä tekemistä toistensa kanssa on sillä, kun Aadamin kyljestä luotiin Eeva ja kun Kristuksen kylki puhkaistiin ristillä?

Mitä juutalaisuuteen ja Israeliin tulee, sain myös kerrankin todella valaisevaa opetusta joistain asioista, joista olen aikoinaan vapaiden suuntien piirissä kuullut kaikenlaista sekavaa opetusta. Koin todellisia ahaa-elämyksiä kirjan äärellä. Eikä vain noihin juutalaisiin juuriin liittyen, vaan moneen muuhunkin asiaan.

Alkukirkon virkoja olivat piispat, paimenet ja diakonit. Harhaopeista Sankamo käsittelee doketismia, nikolaiittoja, judaismia ja markionilaisuutta. Yllättävän ajankohtaisilta ne kuulostavat nykyäänkin, kun niihin tarkemmin perehtyy.

Sankamon teoksessa minua kiinnostivat muun muassa lukuisat lainaukset kirkkoisiltä ja Didakhesta eli niin kutsutusta Apostolien opetuksesta (joka on yksi tärkeimmistä ja vanhimmista Uuden testamentin jälkeisistä kristillisistä kirjoituksista). Nehän kertovat paljon alkukirkon elämästä.

Itselleni Juho Sankamo oli ennestään tuntematon. Yllätyksekseni hän kertoo jo kirjan alkupuolella olevansa katolisen kirkon jäsen. Pieni googletus kertoi hänen liittyneen katoliseen kirkkoon ilmeisesti vasta viime kesänä. Tuo hänen katolisuutensa näkyykin varsinkin kirjan alkupuolella luvussa Kristuksen kirkon tunnuspiirteet. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää tekstiä kyllä.

Hänen kirjoittamansa pohjalta ymmärränkin toisaalta tuon katoliseen kirkkoon liittymisen. En silti itse aio seurata perässä. Vaikka katolinen kirkko onkin se, josta kaikki muut ovat lähteneet hajaantumaan, niin eipä sekään ole pysynyt täysin sellaisena kuin alkukirkko oli. On tullut pappien selibaattia ja muuta, mitä alussa ei ollut.

Joka tapauksessa tämä kirja on syvällinen, mutta toisaalta kuitenkin helppotajuinen, ja avaa lukijalle monia uusia näköaloja. Se on ehdottoman kiinnostavaa luettavaa, joten suosittelen kyllä alkukirkon elämästä ja kirkon tunnuspiirteistä kiinnostuneille.

Alkukirkon salaisuus olisi ansainnut paremman bloggauksen, mutta itse olen nyt vähän talviunessa. Siksi kirjan lukeminenkin kesti kauemman kuin olin ajatellut. Kannattaakin lukea itse, koska tämä on kyllä hieno kirja. Minähän tosin arvioin tämän aivan maallikon näkökulmasta, mutta ehkäpä teologit pistävät paremmaksi omilla foorumeillaan! Olisikin kiva kuulla myös teologien näkemyksiä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Perussanoma Oy 2018, 224 sivua
Kansi Milla Aura-Tolonen / Milart

tiistai 20. marraskuuta 2018

Ulla Dahlen: Silvottu sielu - Maailma maahanmuuttajaäidin silmin

Ulla Dahlen on opiskellut amerikkalaisessa kristillisessä yliopistossa ja tehnyt siellä väitöskirjan etiopialaisten maahanmuuttajaäitien ympärileikkauskokemuksista. Silvottu sielu tuo noiden urheiden etiopialaisnaisten kokemukset myös meidän tavallisten lukijoiden ulottuville.

Väitöskirjaa varten haastateltuja naisia oli yhteensä yhdeksän, joista kuuden tarinat kerrotaan tässä kirjassa. Tyttöjen ympärileikkaus on rankka aihe, mutta sielunhoitoterapeutiksi opiskellut Dahlen kertoo naisten tarinat kauniisti ja eläytyen. Naisista piirtyy kuva hienoina persoonina ja selviytyjinä, jotka ovat ympärileikkauksen lisäksi kokeneet myös Etiopian sodan ja nälänhädän ajan. Eikä uuteen kulttuuriin sopeutuminenkaan ole ollut kivutonta, niin kaukana kiireinen ja yksilökeskeinen amerikkalainen elämänmeno on Etiopian lämpimästä yhteisöllisyydestä.

Iloinen yllätys minulle oli, että naisten tarinoiden kautta tämä kirja kertoo paljon muutakin Etiopiasta kuin vain nuo tyttöjen ympärileikkauskokemukset. Vaikka naisten oli vaikea ymmärtää, miksi heidän omat rakkaat perheenjäsenensä olivat antaneet heidät silvottaviksi eivätkä olleet suojelleet heitä, muuten perheen ja kylän elämä muistuu mieleen lämpimänä. Koko kylä oli yhtä suurta perhettä, ihmiset kyläilivät toistensa luona ja söivät yhdessä, ja kun äiti synnytti lapsen, kyläläiset auttoivat häntä sen hoitamisessa.

Tätä taustaa vasten naisista tuntuikin järkyttävältä, kun Amerikassa kukaan ei soittanut heidän ovikelloaan eikä puhelintaan, ja synnyttänyt äiti joutui tulemaan kahdestaan miehensä kanssa tyhjään kotiin, jossa kukaan ei odottanut juhla-aterian kanssa. Yksinäisyyden kylmään viimaan naiset eivät olleet tottuneet vuosien saatossakaan.

Itse ympärileikkaukseen liittyen kirjassa on luonnollisesti joitain järkyttäviä kohtia: ne konkreettiset muistot siitä tilanteesta. Tytölle jäi elinikäinen trauma asiasta: ensin hänet vietiin väkisin silvottavaksi ties millä epähygieenisillä teräaseilla ilman puudutusta ja sitten sanottiin, että tästä ei saa koskaan puhua. Tällaisen kokenut tyttö ja nainen jää koko loppuiäkseen kyselemään, miksi tämä tehtiin minulle.

" - Kipuni on niin syvää - sisäisesti. En haluaisi kokea sitä. Mutta se vain on todellista, kun alan kertoa itsestäni ja mietin, kuinka kaikki tapahtui. Pelkään, että kerta toisensa jälkeen tuo kipu tulee takaisin, Almaz kuvaili sisimpänsä maisemaa.
  Telile ja Mulu yhtyivät Almazin sanoihin kivun kokemuksesta ja muistoista. Ympärileikkauksen aiheuttama henkinen kärsimys oli edelleenkin todellisuutta sisäisessä maailmassa. Kehon silpominen ilman puuduttavaa lääkitystä, tuskanhuutojen säestyksellä, oli poltinraudan tavoin jättänyt ikuisen leimansa. Leikkaustilanteessa koettu avuttomuuden tunne oli yksi raastavimmista pettymyksen kokemuksista naisten mielissä. Suojelun ja hoivan symbolit, äiti, isä ja muut läheiset, eivät vastanneet avuttoman huutoihin. Pieni ihminen jäi suurempien tallattavaksi."

Dahlenin haastattelemat naiset eivät olleet saaneet koskaan puhua asiasta kenellekään, ja aluksi he saattoivatkin olla varuillaan ja pelätä, miten uskaltavat kertoa jostain tällaisesta vieraalle ihmiselle. Dahlen itse puolestaan koki arkuutta, koska kukaan ei ollut tallannut tätä polkua valmiiks; ei ollut olemassa ohjeita, miten ympärileikkauksen kokenut nainen pitäisi sielunhoidollisessa mielessä kohdata. Mutta hän sai aroiksi ja hiljaisiksi kasvatetut etiopialaisnaiset rentoutumaan ja avautumaan kahdenkeskisissä tapaamisissa. Tapaamisethan luonnollisesti aloitettiin joko pehmeän makuisen etiopialaisen teen tai hienoimman etiopialaisen kahvin merkeissä.

Näistä kuudesta naisesta viisi oli Etiopian ortodoksikirkosta ja yksi oli muslimi. Uskonnolla ei siis niinkään tuntunut olevan tekemistä ympärileikkauksen kanssa, vaan se oli kulttuurikysymys. Tyttöjen ympärileikkaus onkin alkanut jo aikoina ennen kristinuskoa ja islamia; varhaisimmat arkeologiset todisteet siitä on löydetty muistaakseni Pohjois-Afrikasta.

Yhteisön paine on Etiopian tapaisissa maissa niin kova, ettei ympärileikkausta vain voi jättää tekemättä (niiden heimojen parissa, jotka sitä tekevät). Tai jos joku onnistuu sen välttämään, kuten eräs kirjan äideistä, hän ei välttämättä uskalla koskaan kertoa esimerkiksi miehelleen tai kenellekään, että on leikkaamaton. Ympärileikkaus kun on sen merkki, että on kunnon nainen ja neitsyt mennessään naimisiin. Leikkaamatonta naista ei kukaan halua vaimokseen.

Dahlenin haastattelemat naiset ovat helpottuneita siitä, että he asuvat nyt Amerikassa, jossa heidän ei tarvitse antaa tyttäriään ympärileikattaviksi. He tietävät, että Etiopiassa he joutuisivat melko varmasti sen tekemään, vaikka se on sielläkin nykyään laitonta.

Koska tyttöjen ympärileikkausta harjoittavissa maissa eletään niin voimakkaasti yhteisöllisessä kulttuurissa, tiedon ja asennemuutoksen pitäisi saavuttaa koko yhteisö. Muutos saattaa vaatia useamman sukupolven kuoleman, eräs kirjan äideistä huokaakin.

Kirja pohtii myös äitiyttä ja sen vaikeutta vieraassa kulttuurissa, jossa omat lapset eivät välttämättä juuri tunne omaa etiopialaista taustaansa ja saattavat hävetäkin sitä - ja vanhempiaan.

Aavistuksen verran toistoa kirjassa oli joistain asioista, kuten etiopialaisnaisten kiltteydestä ja hiljaisuudesta (johon heidät kasvatetaan) tai siitä, ettei pidä lähestyä tätä tunteita herättävää asiaa ja asianosaisia tuomiten. Muuten hyvä kirja, joka tutustuttaa monipuolisesti kauniiseen maahan nimeltä Etiopia.

Maahanmuuttajien yksinäisyys uudessa maassa pysäytti minua erityisesti tässä kirjassa. Suomessa he saattavat olla vielä yksinäisempiä. Sydämestäni kohoaa rukous, että jos joskus joku maahanmuuttaja osuu tielleni, osaisin olla ystävä hänelle.

Aikamedia Oy 2017, lähdeluetteloineen 208 sivua

maanantai 5. marraskuuta 2018

Fredrik Wislöff: Surusta kirkkauteen

Aioin blogata tästä kirjasta ennen pyhäinpäivää, mutta en ihan ehtinyt lukea kirjaa loppuun. Nyt se on luettu - ja tykätty! Wislöff kirjoittaa valtavan lohdullisesti sekä niille, jotka surevat rakkaansa jo tapahtunutta tai lähestyvää kuolemaa, että niille, jotka pelkäävät omaa tulevaa kuolemaansa.

Myös jos mielessä pyörii kipeitä kysymyksiä siitä, missä kuollut läheiseni nyt on, oliko hän uskossa, pääsikö hän taivaaseen, niin myös tätä Wislöff käsittelee hyvin rohkaisevasti. Hän kertoo esimerkkinä tilanteen, jossa häntä itseään oli kuuntelemassa henkilö, joka sairastui kesken tilaisuuden äkillisesti ja oli pari tuntia tajuttomana. Ennen tajuttomuutta tämä henkilö ei ollut uskovainen, mutta tajuttomuudesta herätessään hän uskoi Jeesukseen. Jumala voi siis puhutella tajutontakin ihmistä. Tai vaikka joku kohtaisi äkkikuoleman, on Jumala meidän tietämättämme voinut puhutella häntä sitä ennen. Hän myös rakastaa meidän omaisiamme ja ystäviämme vielä paljon enemmän kuin me, joten saamme luottaa siihen, että rakkaamme ovat hyvissä käsissä.

Vaikka me emme täällä ajassa eläessämme pysty kuvittelemaan, millaista on iankaikkisuus ja millaista on taivaassa, Fredrik Wislöffillä näkyy kuitenkin olleen kyky kuvailla taivaan kirkkautta ja ihanuutta tavalla, joka lohduttaa sekä poisnukkuneita rakkaitaan surevaa että muuten taivaaseen kaipaavaa. Lukiessaan oikein syttyy ajatuksesta, että noinko ihanaa siellä on - ja tietysti todellisuudessa miljoona kertaa ihanampaa! Voi olla onnellinen niiden puolesta, jotka ovat jo päässeet perille, vaikka ikävä meillä täällä onkin heitä. Tietää kuitenkin, että heidän itkunsa on itketty, kivut, vaikeudet ja kysymykset loppuneet.

Wislöff kirjoittaa myös enkeleistä muun muassa näin:

"Jeesuksen hautaa vartioivat enkelit. Lapsenomaisella uskolla näemme, että Jumalan lasten hautoja vartioivat niin ikään enkelit yötä päivää. Kun sinä lähdet haudalta, sinne jäävät Jumalan enkelit. Moniin arkunkansiin ja moniin hautakiviin on kuvattu enkeli. Jumalan kiitos, että tämä kirkas parvi vartioi myös haudan pitkää, hiljaista unta.
  Älä siis enää sano, että vainaja makaa yksin ja että hauta on kova ja kylmä.
  Haudassa ei kärsitä.
  Samalla kun väsynyt ruumis saa virkistyä viimeisestä levostaan, iloitsee henki Jumalan luona autuaassa riemussa."

Kirjoittaja pohtii myös kysymystä siitä, voiko meillä olla vielä jokin yhteys poisnukkuneen kanssa (tosin ei hän tietenkään mitään keskusteluyhteyttä tarkoita). Hän sanoo, että vaikka emme tiedä, voivatko vainajat nähdä meitä, rakkauden yhteyttä ei voi mikään ottaa pois. Samoin kuin meidän rakkautemme on vainajan luona, voi hänenkin rakkautensa vielä olla olla meidän luonamme. Ja sitten surevilla on tietysti muistot, joista aika rakentaa lohdutuksen, kuten sanonta kuuluu.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä kirjassa, joka on ohut, mutta sisältää paljon syvällistä sanomaa.

Itseäni ärsytti kaikkien tuntemieni psyykkisesti sairaiden puolesta Wislöffin kommentti "mielisairaista", joilla ei hänen mukaansa tunnu olevan älyä, järkeä, kykyä tai juuri mitään inhimillistä. Mutta kirja on tietysti aikansa tuote; omistuskirjoituksen äidilleen Wislöff on päivännyt vuonna 1939. Itse olen tuntenut monia älykkäitä ja lahjakkaita psyykkisesti sairaita.

En viitsi edes lainata sitä, miten Wislöff kuvaa henkisesti sairaita, mutta toteaahan hän sentään:

"Niin, ehkä nämä sairaat saavat aivan erikoisen kirkkauden ennen meitä muita. He 'eivät saaneet hyväänsä eläessään' ja 'nyt heitä lohdutetaan erikoisella lohdutuksella.'"

Siihen voin kyllä sanoa aamenen.

Loppuun vielä yksi ote:

"Se vasta on oleva jälleennäkeminen!
  Kaikkien ruumiit ovat kirkastetut. Mutta ne ovat sittenkin samat ruumiit, jotka heillä oli täällä. Samat kädet, samat piirteet, sama käynti, sama hymy, sama ääni. 
  Poissa on vain kaikki se, mikä kertoi tuskasta. Ei mikään ole muistuttamassa kuolemasta ja sairaudesta. Väsymys on kadonnut, kasvoissa ei näy alakuloisuutta - ei tyytymättömyyden tai huolen häivettäkään. Nyt on ruumis kirkastettu, ja kasvot kertovat sanomattomasta autuudesta. 
  Muistele rakkaittesi kasvoilla näkemääsi onnellisinta ilmettä. Sellaisena olet näkevä jälleen rakkaasi, niin, vieläpä paljon, paljon onnellisempina.
  Eikä koskaan enää puhuta siitä, mikä oli vaikeaa ja pahaa. Se on unohdettu, se on poissa. Kaikki on pelkkää autuutta.
  Eikä koskaan enää erota."

Tämän kirjan lohdullisuus on juuri sen taivaskeskeisyydessä, Wislöffin kuvailemissa sanoinkuvaamattomissa taivasnäköaloissa. Ne tuovat meille toivoa. Sinne mekin saamme olla matkalla - siihen riemuitsevaan valkopukuisten joukkoon, josta Ilmestyskirja kertoo. Silloin kaikki on tehty uudeksi ja kaikki entinen on mennyt.


Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1988, 118 sivua
Aune Krohnin suomennoksen (1945) nykyaikaistanut Reijo Huuskonen
Kannen kuvat Ari Hintukainen
Päällys Hannu Kaukonen

tiistai 30. lokakuuta 2018

Ralph Ditlef Kolnes: Juuret kivessä

Juuret kivessä on romaani norjalaisesta teologian opiskelijasta, Janus Ankerista. Hän on itse matkasaarnaajan poika, mutta vanhemmat ovat jo kuolleet. Pienessä kotikaupungissaan hän on kokenut, että uskovaiset ovat yrittäneet puristaa häntä ahtaaseen muottiin ja "kristilliseen pakkopaitaan". Tästä syystä toisten odotukset ja vaatimukset ahdistavat häntä. Janus on kapinallinen epäilijä, joka haluaa taistella saadakseen säilyttää itsenäisyytensä, mutta toisaalta hän on kuitenkin uskon löytääkseen lähtenyt opiskelemaan teologiaa Oslossa, jossa hän nykyään asuu. Papiksi hän ei kuitenkaan halua.

"Tuuli puhalsi kaduilla puuskittaisena, ja lumipyry pöllysi joka suuntaan harmaassa joulukuun aamussa. Oli epämiellyttävän kylmää, ja Janus nosti hieman liian suuren takkinsa kauluksen pystyyn kaulansa suojaksi. 
  Matka tiedekunnan talolle ei ollut pitkä. Janus käveli niin nopeasti kuin pystyi ja koetti samalla muistaa jotakin luennoitavasta aiheesta. Hän tiesi, että se kuului teologisen etiikan piiriin, mutta ei jaksanut muistaa, mistä Hall oli viimeksi puhunut. 
  Kun hän ehti luentosaliin, professori oli jo täydessä vauhdissa. Heti kuivan äänen kuullessaan Janus muisti, että käsiteltävänä oli Tuomas Akvinolaisen moraalifilosofia."

Toisten teologian opiskelijoiden kanssa Janus käy väittelyitä uskonasioista. Toisaalta hän on ystävystynyt myös joidenkin psykologian opiskelijoiden kanssa, jotka vastustavat kristinuskoa. Hän on itsekin kiinnostunut psykologiasta ja muun muassa unista. Joskus Janus näkeekin hyvin pysäyttäviä unia omiin sisäisiin prosesseihinsa liittyen.

Januksella on tarve analysoida kaikkea viileän älyllisesti. Hän haluaa ymmärtää kaiken ennen kuin voi uskoa. Älystä ja järjestä on tullut hänelle suorastaan suojakuori, jonka takaa hän hyökkää toisten näkemyksiä vastaan ja jonka taakse hän toisaalta piilottaa oman epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa. Hän on myös kovin itsekeskeinen, mitä hänen ystävänsä ja tuttavansa eivät voi olla huomaamatta.

Suojakuori alkaa kuitenkin mureta, kun Janus rakastuu opiskelukaverinsa Jakobin taiteita opiskelevaan siskoon Leneen, joka on kirkkoherra Vellen tytär. Kyläillessään Velleillä Janus saa toisaalta aikaan melkoisia mullistuksia perheen sisäisissä ihmissuhteissa, mutta toisaalta hän myös itse alkaa muuttua.

Vähitellen Janus alkaa tehdä yllättäviä löytöjä siitä, mitä kristinusko todella on. Käännekohdaksi totuuden etsinnässä muodostuu hänen, Lenen ja muutaman muun yhteinen matka Hadelandiin kirkollisen uudistuksen kirkkopäiville. Sillä matkalla Januksen koko sisin - ja se suojakuori - järkkyy perinpohjin.

Vaikka pääpaino kirjassa on Januksen sisäisillä prosesseilla, onnistuu Ralph Ditlef Kolnes käsittelemään tässä 228-sivuisessa romaanissaan yllättävän monia aiheita - ja tekee sen syvällisesti. Esimerkiksi pappeutta pohditaan niin teologian opiskelijan, pitkään pappina toimineen kirkkoherran kuin papin vaimon ja lastenkin näkökulmasta.

Naisen asema nousee esiin, koska kirkkoherran vaimo Johanne on nuorena luopunut lääketieteen opinnoistaan "papinvaimon kutsumuksen" takia, mutta syvällä sisällään hän on tähän valintaansa tyytymätön. Tytär Lene puolestaan edustaa nuorta polvea, joka ei aio luopua omasta elämästään tulevan miehensä takia. Sitä samaa nuorta polvea edustaa tietysti myös Janus, joka ei hänkään ymmärrä kirkkoherran vanhanaikaisia ajatuksia naisen asemasta.

Papin perheen ihmissuhteita Kolnes käsittelee kiinnostavasti. Sisarukset Jakob ja Lene pyristelevät irti hallitsevan isänsä otteesta kohti itsenäistä elämää. Isällä on mielestään oikeus olla sekä isä että pappi perheelleen, mutta toimiiko se käytännössä?

Lisäksi kirja tarjoaa mielenkiintoinen katsauksen Norjan luterilaiseen kirkkoon. Norjan kristillisyydestä ja kirkollisista asioista en ole tiennyt käytännössä juuri mitään. En nytkään aivan täysin päässyt kärryille, mutta matala- ja korkeakirkollisuutta kirjassa sivutaan jatkuvasti.

Ne kirkkopäivät, joille nuoret lähtevät, ovat juuri korkeakirkollisten järjestämät. Sen verran pääsin käsitykseen, että korkeakirkollisille tärkeitä ovat sakramentit, jumalanpalvelus liturgioineen, ristisaatot, ristinmerkit ja polvistumiset. Kirkkoherra Velle syyttää heitä "hurmahenkisiksi" ja väittää heidän toisaalta lähestyvän käytännöissään paavinkirkkoa.

Matalakirkollisille ilmeisesti tärkeintä on Jumalan ja ihmisen välinen henkilökohtainen suhde - korkeakirkolliset korostavat kirkon merkitystä. Kirkon olemusta ja oikeaa yhteyden perustaa kirjassa myös pohditaan. Kirkkoon liittyen esimerkiksi näin:

  - Minun mieleeni on tullut, vastasi Janus, - että kenties täällä kohdattava kirkkokäsitys ei olekaan niin kovin poikkeuksellinen. Ehkä epämääräinen kansankirkollisuus on siinä määrin ponnistellut kohdatakseen ihmiset siellä, missä he ovat, että se on menettänyt tajun siitä, missä Jumala on. 
  Ehkä kirkon olemus Jumalan lähtökohdista käsin on unohdettu, kun on innokkaasti pyritty kohtaamaan ihmiset heidän lähtökohdistaan käsin.

Hieno romaani niille, joita kiinnostaa syvällinen kristinuskon, kirkon ja esimerkiksi pappeuden pohdiskelu. Tai tuo naisen asema, papin lapsen osa, norjalainen kristillisyys ym... Norjaan sijoittuvia romaaneja ainakaan minä en ole juuri lukenutkaan.

SLEY-Kirjat Oy 1981, 228 sivua
Alkuteos: Rötter i sten. Luther Forlag A/S, Oslo 1980
Suomentanut Samppa Asunta
Kansi: Osmo Omenamäki

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Kati Pirttimaa: Jumalan oma maailmaa varten - Kristittynä elämisestä

Tässä syksyn uutuuskirjassa Kati Pirttimaa pohtii, miten elää Jumalan omana tässä ajassa ja maailmassa. Emme ole täällä vain taivasta varten, vaan maailmaa varten, rakastaaksemme ja palvellaksemme lähimmäistä. Jo alussa  Luoja antoi meille myös tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa.

Kirjaa varten Kati Pirttimaa on suomentanut skotlantilaisen Ionan yhteisön rukouksia. Käytännössä teos onkin aika pitkälti rukouskirja. Rukoukset on jaettu lukuihin aihepiireittäin, ja jokaisessa luvussa on aluksi Pirttimaan pohdintoja parin kolmen sivun verran.

Ionan yhteisö on Pirttimaalle tuttu, ja hän esittelee sitä kirjan johdantoluvussa. Yhteisö sai alkunsa, kun 1930-luvulla skotlantilainen presbyteeripappi koki, ettei kirkko tavoittanut eikä koskettanut tavallisten ihmisten elämää. Yhteisö etsii "uusia tapoja koskettaa kaikkien sydämiä". Rukouksen ja jumalanpalveluksen ohella tärkeäksi tuli toimiminen paremman maailman puolesta edistämällä esimerkiksi rauhaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja luonnonsuojelua. Yhteisön jäsenet ovat sitoutuneet elämään arjessaan näiden periaatteiden mukaan.

Ionan rukouksia kirjassa on moneen tilanteeseen. On hiljaisuuden rukouksia, synnintunnustusrukouksia, parantumisen rukouksia, ehtoollisrukouksia, esirukouksia, uskontunnustuksia ja uskonvakuutuksia, luomakunnan rukouksia, rauhan ja oikeuden rukouksia, pyhiinvaellusrukouksia ja kutsumuksen rukouksia. En aivan kaikkia tässä edes luetellut.

Ionan yhteisön käytännönläheisestä asenteesta kertonee seuraava Pirttimaan kokemus:

"Yksi mieleen painuneimmista rukoushetkistä, joissa olen koskaan ollut, oli iltarukous Ionassa, jossa luettiin vuorotellen Jesajan kirjan tuhon julistuksia ja Hirosiman pommitukset kokeneen kertomusta. Lopuksi tuli hiljaisuus ja kehotus miettiä, mitä voi itse tehdä rauhan hyväksi. Pohdinnat kirjoitettiin pienille lapuille ja vietiin seinälle. Ajatuksen ja ehdotukset vaihtelivat aktiivisesta toiminnasta rukoukseen."

Kuten tuossa Pirttimaan kuvaamassa rukoushetkessä myös tässä kirjassa jää jokaisen itse mietittäväksi ja rukoiltavaksi, mikä on minun paikkani ja tehtäväni Jumalan omana tässä maailmassa. Mitä minä voin käytännössä tehdä? Valmiita vastauksia ei anneta. Jokaisellahan on oma kutsumus ja omat Jumalan antamat lahjat.

Rukouksista kuvastuu Ionan yhteisön pyrkimys toimia käytännön tasolla tässä maailmassa. Tärkeitä ovat rauha, oikeudenmukaisuus, lähimmäisestä ja luomakunnasta huolehtiminen. Kristityn ykköstehtävää, evankeliumin kertomista, ei juuri mainita. Joko sitä pidetään sanomattakin selvänä asiana (?) tai sitä ei pidetä niin tärkeänä. Tai ehkä se ei liity tämän kirjan aiheeseen? "Jumalan rakkauden jakaminen" mainitaan kyllä.

Ionan yhteisön pyrkimyksenä lienee puhua nykykielellä nykyihmiselle. Mutta hiukan jää mietityttämään, kun synnintunnustuksissakin sana synti mainitaan ehkä kerran ja lähinnä tunnustetaan rikkinäisyyttä - tai korkeintaan sitä, millä olen "tuhonnut omaa, toisten ja luomakunnan elämää". Jeesus puolestaan mainitaan "köyhien palvelijana", joka tuli ihmiseksi "korjatakseen ja luodakseen uutta". Mikä ristin työn varsinainen merkitys oli, se ei minusta juuri tule näissä rukouksissa esille. Sen verran eräässä rukouksessa sanotaan, että "sytytämme kynttilän Pojalle, joka pelasti maailman ja ojensi meille kätensä."

Toki muuten rukoukset ovat kauniita, koskettavia ja puhuttelevia; ne pysäyttävät hiljentymään ja miettimään omaa elämää, jumalasuhdetta, kutsumusta, suhdetta lähimmäiseen ja luomakuntaan. Jaankin tässä lopuksi muutamia otteita rukouksista:

"Jumala, jonka sydämessä on rakkaus
ja oikeudenmukaisuus,
näytä meille, keitä haluat meidän tänään
rakastavan ja mitä meidän pitää tehdä ja
mitä muuttaa, jotta Sinun tahtosi tapahtuisi.
Lisää toivoamme, 
karkota välinpitämättömyytemme,
herätä luovuutemme, 
syvennä sitoutumisemme,
niin että meistä tulee
Sinun valtakuntasi todistajia..."

Ehtoollisrukouksesta:

"Tulkaa pöytään,
te, joilla on paljon uskoa ja
te, jotka toivoisitte sitä enemmän;
te, jotka olette olleet tässä pöydässä usein ja
te, jotka ette ole olleet pitkään aikaan;
te, jotka olette yrittäneet seurata Jeesusta ja
te, jotka olette siinä epäonnistuneet; tulkaa.
Kristus itse kutsuu meidät luokseen."

Ja vielä eräs lyhyt pyhiinvaellusrukous:

"Olkoon Jumala palava liekki edessäsi,
johdattava tähti yläpuolellasi,
sujuva polku allasi,
lempeä paimen takanasi,
nyt, huomenna ja ikuisesti."

Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua aivan itse ja ottaa se käyttöön omissa hiljaisissa hetkissä. Rukouksia on paljon ja joka lähtöön; ne eivät lopu kesken. Yhdeltä istumalta tällaista rukouskirjaa ei edes voi lukea, vaan vähän kerrallaan rukoillen, miettien ja hiljentyen.

Kirjan kirjoittanut Kati Pirttimaa on kanttori ja teologi, joka työskentelee jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin asiantuntijana Espoon hiippakunnassa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kirjapaja Oy 2018, 199 sivua
Teksti ja rukoustekstien käännökset Kati Pirttimaa
Rukoustekstien alkuteokset: Iona Abbey Worship Book (2001) ja Iona Abbey Worship Book (2017)
Kansi, ulkoasu ja taitto: Iiris Kallunki

torstai 18. lokakuuta 2018

Fredrik Gabriel Hedberg: Ainoa autuuden tie

Keskeiset kirjoitukset lehdestä Allmän Evangelisk Tidning 1845-1848
Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen olen lukenut pari kertaa, ja hänen kastekirjansa Pyhän kasteen puolustus löytyy tästä blogistakin. Sen sijaan Ainoan autuuden tien luin nyt ensimmäisen kerran. Siinä oli niin paljon hyviä ajatuksia, viisasta evankelista opetusta ja suoranaisia aarteita ja helmiä, että siihen täytyy palata myöhemmin uudestaan!

Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet aikoinaan Hedbergin toimittamassa lehdessä Allmän Evangelisk Tidning. Ankara sensuuri teki lehden julkaisemisen kuitenkin lähes mahdottomaksi, joten Hedberg päätyi lakkauttamaan sen. Tämän jälkeen heräsi pian hänen ystäviensä keskuudessa ajatus julkaista lehden keskeiset kirjoitukset kirjana, joka ilmestyi ensin ruotsiksi vuonna 1851 ja suomeksi vuonna 1859.

Lukemani kirja on seitsemäs suomenkielinen painos, ja siihen on uutena otettu synneistäpäästöä ja pyhitystä koskevat luvut. Viisi lukua on jätetty pois, mutta kuvassa näkyvässä kolmannessa painoksessa (1881), jonka löysin eräästä antikvariaatista, nekin ovat, joten joskus vielä voisi nekin lukea - kunhan jaksaa tavailla fraktuuratekstiä!

Hedbergin opetus on viisasta, luotettavaa, turvallista ja luterilaista. Lutheria hän paljon lainaakin (eikä aina edes mainitse, että kysymyksessä on lainaus, kertoo kirjan suomentaja Lauri Koskenniemi johdantoluvussa). Hedberg tekee hyvin selväksi, mitä on laki, mitä evankeliumi, mikä on niiden ero ja miten niitä kuuluu oikein käyttää. Hän opettaa muun muassa pelastuksesta, uudestisyntymisestä, kasteesta, ehtoollisesta ja ripistä.

Selväksi käy, ettemme me pelastuksen asiassa voi eikä meidän pidä luottaa omiin tekoihimme, omatekoiseen parannukseemme, katumukseemme, tunteisiimme tai mihinkään tällaiseen. Mikään sellainen ei voi meitä auttaa.

"Älä alunpitäenkään tutki, onko katumuksesi riittävä vai ei. Ole täysin vakuuttunut siitä, että katumuksesi on riittämätön, olet kuinka tosissasi hyvänsä", Hedberg julistaa vapauttavasti luvussa Katumus ja parannus ja jatkaa: "Pakene juuri siksi Jumalan armoon, kuuntele hänen kyllin varmoja sanojansa, ota ne vastaan uskossa vapaasti ja iloisesti. Älä lainkaan epäile armoa saaneesi. Hän julistaa, tarjoo ja antaa synnit anteeksi aivan ilmaiseksi, ei suinkaan totisen katumuksesi, vaan hänen armosta rikkaan jumalallisen laupeutensa tähden. Opi rohkeasti luottamaan synnin, omantunnon ja perkeleen kiusatessa yksin rakkaan taivaallisen Isäsi armoon ja laupeuteen eikä ollenkaan omiin tekemisiisi tai kärsimisiisi."

Lakia ja evankeliumia käsittelevässä luvussa hän kirjoittaa:

"Ei sovi kysyä neuvoa näkemisiltämme, aistimiltamme tai sydämemme tuntemuksilta. On yksinkertaisesti vakaasti uskossa pysyttävä yksinomaan Jumalan sanassa, joka ei milloinkaan petä."

Samassa luvussa Hedberg kiteyttää, mitä evankeliumi on: "Se ei meiltä mitään vaadi, vaan antaa meille kaiken ilmaiseksi, toisen ansion perusteella."

Syystä tai toisesta bloggaajan ajatus ei nyt kulje, mutta kirja on alusta loppuun ihanaa evankeliumia syntisyytensä kanssa kipuileville, armoa kaipaaville, suorituskristillisyyteen väsyneille ja lain vaatimusten alle kerta toisensa jälkeen uupuville. Mainittakoon esimerkiksi hieno opetus siitä, että niin kuin lapsella ei ole osaa eikä arpaa omaan syntymäänsä, niin ei ihminen myöskään uudestisynnytä itseään Jumalan lapseksi millään omilla ratkaisuilla. Tai toiseksi riemastuttava kommentti (joka saattoi olla kokonaan tai osittain lainaus Lutherilta) siitä, miten jotkut luulevat Jumalan kuulevan heidän rukouksensa vain koska ne ovat niin  pitkiä ja "korkeatasoisia"!

Ne ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Koska Hedberg käyttää paljon toistoa - sanoo saman asian monta kertaa hiukan eri sanoin - jo siksikin nämä autuuden asiat tulevat kyllä selviksi! Ja tietysti ennen kaikkea siksi, että hänen opetuksensa on niin kirkkaan evankelista, raamatullista ja selkeää.

Otan loppuun vielä lainauksen luvusta Kirkko:

"Kohtaamasi vaikeudetkaan eivät sinua vahingoita. Muista kastettasi, pitäydy evankeliumiin, ota vastaan synneistäpäästö ja nauti ehtoollista. Sano näin: Sydämessäni on pahoja ajatuksia, olen kompastellut, olen tehnyt väärin, mutta olen yhtä kaikki kastettu, omanani on sana, synneistäpäästö ja pyhä ehtoollisen sakramentti; minulle nämä ovat suurempi pyhyys kuin koko maailma kaikkineen. Kristus Jeesus on parhain, laupias puolustajani. Vaikka kaikki perkeleet pyrkisivät säikyttämään minua, ne olisivat hänen rinnallaan vain pieni kipinäinen."


SLEY-Kirjat, 7. uudistettu painos 1987
Suomennos, johdanto ja selitykset Lauri Koskenniemi
Päällys Jouko Jäntti