torstai 21. kesäkuuta 2018

Hyvää juhannusta!

Minulta ei taida löytyä kuvaa juhannusruusuista, mutta nämä ruusut on kuitenkin kuvattu eräänä juhannusaattona Keski-Suomessa, joten juhannuskuviahan nämäkin ovat. Näiden ruusujen myötä siis toivotan hyvää ja siunattua juhannusta, keskikesän juhlaa ja yötöntä yötä kaikille blogini lukijoille - ja sinullekin, joka ehkä sattumalta eksyit tätä postausta lukemaan!

Itse olenkin tänä vuonna jo ottanut lähes kaiken irti yöttömästä yöstä, koska olen ollut aika uneton nyt kesällä. Mutta jos joskus unettomuudessa on jotain hyvääkin, niin juuri kesällä, koska ainakin voi nauttia Suomen ihanista valoisista kesäöistä! Nukutaan sitten talvella - toivottavasti...

Vähän aikaa sitten lukemassani Sointu-Siskon Parviaisen runokirjassa Peilin eteen oli muuten myös yksi kaunis juhannusaiheinen runo. Jaan tähän otteen sen alusta:

"Juhannusyönä
saunomisen jälkeen
kun auringon valossa
päivä vaihtui kohta toiseen,
liikkui hyvä haltija
pitkässä heinikossa,
       kastehelmissä..."

Mikä se "hyvä haltija" sitten oli - sen voi lukea Parviaisen kirjasta... :)

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Per-Olof Malk: Rakkautta vailla vertaa - Joonan kirjan sanomaa

Raamattu on lohdullinen kirja, kun se kertoo henkilöistään niin rehellisesti ja kaunistelematta. Lempihahmoihini - ja hengenheimolaisiini! - Raamatussa kuuluukin kaksi tällaista erityisesti epäonnistumisen saralla kunnostautunutta persoonaa: Uudessa testamentissa helposti innostuva ja yhtä helposti mokaileva Pietari, Vanhassa testamentissa taas kapinoiva, kiukutteleva ja Jumalan suunnitelmaa pakoon juokseva Joona. Tämä Per-Olof Malkin hieno ja syvällinen kirja käy läpi juuri profeetta Joonan elämää ja avaa Joonan kirjaa jae jakeelta.

Olen lukenut tämän kirjan joskus kauan sitten. Nyt kun luin sen uudestaan vuosien jälkeen, olin aivan mykistynyt siitä, miten paljon uutta ja millaisia aarteita ja helmiä Malk on löytänyt Joonan tarinasta. Hänellä on paljon historiallista taustatietoa ja hän selittää muun muassa heprean sanojen merkityksiä, jotka omalta osaltaan avaavat asioihin uusia näkökulmia. Lisäksi hän kuvaa Joonan kokemuksia niin eläytyen, että lukijakin huomaa kulkevansa Joonan askelissa ja elävänsä läpi kaiken saman. Kaikesta näkee, että Per-Olof Malk on paneutunut aiheeseensa todella syvästi.

Tuntuu, etteivät sanani oikein edes riitä kuvaamaan tätä upeaa kirjaa, mutta sen voin ainakin sanoa, että jos Joonan kirja vähänkään kolahtaa, niin lue tämä Malkin kirja! Takaan, ettet pety! Ainakin itselleni avautui kirjan äärellä paljon uusia näkökulmia sekä Joonan elämään että oman elämääni.

Joonahan on siitä lohdullinen hahmo, kun hän on niin kertakaikkinen syntisäkki. Ensin hän yrittää paeta Jumalaa ja Jumalan työkutsua senaikaisiin maitten ääriin asti eli Espanjaan, johon silloinen tunnettu maailma päättyi. Hänen pakomatkallaan, kun myrsky yllättää, kaikki muut (ne pakanat) laivassa kyllä rukoilevat kuka mitäkin Jumalaa, mutta Joona ei jaksa välittää mistään - hän ei jaksa edes pysyä hereillä. Vaikka lopulta laivan kapteeni kehottaa häntäkin rukoilemaan, hänen suustaan ei rukousta kuulla edes silloin.

Joona rukoilee vasta sitten, kun hän joutuu aivan äärimmäiseen hätään jouduttuaan elävältä haudatuksi kalan / meripedon vatsaan. Siellä oli varmaankin vähän happea, kalan ruuansulatusnesteet tekivät Joonalle pahaa ja merestä kalan vatsaan joutuneet kaislat kietoutuivat Joonan päähän. Malk kertoo alkutekstin sanoista löytyvän sellaisenkin ajatuksen, että lopulta (kun Joona sanoo rukouksessaan olevansa näännyksissä) häneltä alkaa jo taju mennä. Silloin hän ei enää jaksa edes huutaa Jumalaa, mutta edelleen ajattelee tätä.

Tuossa kalanvatsakohtauksessa syntynyt Joonan rukous koostuu lukemattomista psalmeista. Malk kirjoittaa siitä, miten Joonalla oli kolme päivää ja kolme yötä aikaa ajatella, ja kun tuollaisessa tilanteessa ei välttämättä enää jaksa omin sanoin rukoilla, hän rukoili psalmien sanoin, jotka hän profeettana hyvin tunsi. Joonahan oli profeetta, joka mainitaan eräässä Vanhan testamentin kohdassa Joonan kirjan ulkopuolellakin, ja hän oli toiminut siinä tehtävässään jo kotimaassa.

Malk kirjoittaa hienosti siitä, miten juuri Jumalan sanan kautta meidän uskomme vahvistuu, ja siitä Joonakin sai niin paljon uskoa, että jo siellä kalan vatsassa hän jo etukäteen uskoi, että "sinä, Herra, minun Jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta", ja hänen rukouksensa loppui kiitokseen ja uskoon, että "vain Herra voi pelastaa." 

Joona sai sitten uuden alun, kun hän pääsi pois kalan vatsasta. Joonan kirja kertoo, miten Herran sana tuli hänelle toisen kerran, ja hän saikin olla voimakkaasti Jumalan käytössä, kun lopulta meni sinne kammoamaansa Niniveen. Niin kuin Jumala oli armahtanut kelvotonta Joonaa, niin hän armahti myös pahoja ja väkivaltaisuudestaan tunnettuja niniveläisiä. (Malk toteaakin, että Ninive oli vähän kuin sen ajan "Natsi-Saksa".)

Mutta kuten Malk kirjoittaa, Joonan kirjan tärkein sanoma tulee vasta lopussa. Se loppu kertoo, ettei Joonasta Jumalan armahtamana ja käyttämänäkään tullut yhtään sen parempaa ihmistä. Hän oli aivan yhtä syntinen, kapinallinen ja Jumalan vastainen loppuun asti. Hän kiukutteli siitä, että Jumala armahti noita mokomia vihattuja niniveläisiä, jotka eivät olleet ansainneet armoa - vaikka ei hän itsekään sitä ansainnut, eikä kukaan meistä ansaitse.

Joonan kirja kuvaa todella syvällisesti ihmisen syntisyyttä: se näyttää meille peilikuvan lailla totuuden itsestämme. Samalla se kuvaa Jumalan ihmeellistä, ansaitsematonta armoa meitä syntisiä kohtaan.

Joonan kirjasta ja tästä Per-Olof Malkin kirjasta me saamme lohtua ja rohkaisua monenlaisiin tilanteisiin. Jos olet masentunut, ahdistunut, umpikujassa, "elävältä haudattu", Jumalaa paossa, kapinallinen, vihainen Jumalalle, synnin syvyyksissä, epäonnistunut, uuden alun tarpeessa, johdatuksen tarpeessa, lähetystyössä, muussa hengellisessä työssä, kutsumuskriisissä, muussa kriisissä... - lue Rakkautta vailla vertaa! Malkin kirja on aivan ihanan lohdullista ja rohkaisevaa luettavaa ainakin edellämainituissa tilanteissa oleville - ja kenelle tahansa meistä! Kenenpä meistä sisällä ei asuisi vähintään jonkinlainen "Joona"?!

Itseäni kyllä vähän naurattaa se, että tällaisella nykypäivän Joonalla voi joskus olla vielä monimutkaisempaa. Itse pakenen tällä hetkellä melkein kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, enkä edes tiedä, mikä niistä on se "Ninive", johon pitäisi mennä, tai mikä on se "Tarsis", johon ei pidä mennä! No, ehkäpä nekin asiat selviävät ajallaan... :)

Loppuun pari otetta kirjasta:

"Mikään rangaistus ja tuomio ei tullessaan tuo iloa, mutta kuten Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: '... se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden', Hepr. 12:11.
  Niin kävi Joonallekin. Kala, joka kaukana merellä oli nielaissut hänet, oksensi hänet kolme päivää myöhemmin kuivalle maalle, Joona 2:11. Kalasta tuli hänelle pelastus, tuomiosta toivo, kuolemasta tuli elämä, lopusta uusi alku."

                                       *******************************

"Tästä me havaitsemme, millainen oli se mies, joka toi herätyksen Niniveen. Hänen pakomatkansa kaikkine koettelemuksineen oli särkenyt hänet. Hän oli myrskyjen, helvetin kauhujen ja syvien nöyryytysten murtama ja kuritettu mies. Mutta hänen sydämensä sisin oli ennallaan.
  Joonan suuttumus Ninivessä on voimakas muistutus siitä, että hengellinen elämä ei ole ihmisen jatkuvaa paremmaksi tulemista...
  --- Kirjan alussa me kohtasimme kapinallisen Joonan, joka Herran sanan kuultuaan lähti kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin Jumala tahtoi. Samalla hän lähti pois Herran kasvojen edestä. Täällä kirjan lopussa me tapaamme saman Joonan - ja ystäväni - samanlaisen Joonan. Mitään ei ole hänessä muuttunut hänen valtavista kokemuksistaan ja Jumalan armoteoista huolimatta. Hän on yhä sama kapinallinen Joona kuin ennen."


Perussanoma Oy 1994, 160 sivua
Päällys ja kuvitus Minna Hannula

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Hellevi Salminen: Siipiä vaille enkeli

Hellevi Salmisen romaani Siipiä vaille enkeli kertoo nuoresta Katjasta, joka on viettänyt kesän talkoolaisena Lintulan luostarissa ja palaa nyt sinne nunnakokelaaksi. Hän jättää kaiken: opiskelunsa Tampereella, perheensä, ystävänsä ja poikaystävänsä Mikaelin. Mutta millaista kaivattu "enkelielämä" luostarissa sitten on? Vastaako se Katjan odotuksia, onko se sitä, mitä hän elämältään haluaa - onko hän todella valmis jättämään kaiken loppuelämänsä ajaksi?

Salminen on minulle muuten tuntematon kirjailija, ja nuortenkirjahan tämäkin ilmeisesti on, mutta löysin sen joskus kirpputorilta. Sen voin heti sanoa, että kyllä tämä on kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa, joka on utelias tutustumaan luostarielämään ja ortodoksiseen kristillisyyteen. Aikuisiahan luostarin nunnat ja kokelaat kuitenkin jo ovat, vaikka Katja itse onkin nuorimmasta päästä. Se että kirja on suunnattu nuorille, näkyy minusta eniten ehkä siinä, että siinä yhtenä yllättävän keskeisenä "henkilönä" seikkailee ajoittain koira, joka ilmestyi yllättäen luostariin kesällä, kun Katja oli siellä vielä talkoolaisena. Mutta eipä koira sentään koko showta varasta nunnien arjessa...

Joka tapauksessa kun itselleni ortodoksinen kristillisyys on melko tuntematonta, tällainen kirja tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden kurkistaa vähän siihen. Sitähän se ei tietenkään kerro, millaista tavallisen riviortodoksin elämä on siellä "maailmassa", jonka nunnat ja nunnakokelaat ovat jättäneet tullakseen luostariin. Jos joku tietää siitä tavallisen ortodoksin elämästä kertoavia kirjoja, niin suosituksia otetaan vastaan!

Kirjan henkilöt tuntuvat ajattelevan kuten joku heistä sanoikin, että luostarielämä on maan päällä "lähimpänä paratiisia" ja että se on sitä "enkelielämää". Kuitenkin kun jokainen luostariin tulija tuo sinne mukanaan oman syntisyytensä, niin eipä se elämä kovin paratiisilta vaikuta. Suljetussa yhteisössä, jossa eletään tiiviisti lähellä toisiaan, ihmissuhdeongelmia tulee aivan varmasti. Sen saa Katjakin huomata. Lisäisin itse, että kun nunnaluostarissa ne yhteisön jäsenet ovat kaikki naisia, niin siellä ongelmia taitaa tulla vielä herkemmin! Nimimerkillä Eräs nais- ja miesvaltaisia työpaikkoja käytännössä kokeillut... ja nainen itsekin! Itse jätänkin kyllä mielelläni väliin sekä suljetut että naisvaltaiset yhteisöt, mikäli mahdollista.

Katja joutuukin näkemään sekä oman että toisten syntisyyden luostarissa. Itsestä ja toisista löytyy vihaa, kateutta, katkeruutta ja tekopyhyyttäkin. Luostarissa joutuu kilvoittelemaan ja opettelemaan toisten huomioonottamista, nöyrtymistä, anteeksiantamista ja -pyytämistä.

"Mihin sinut jätettiin? pieni ääni kysyi jostakin vihan takaa hänen mielessään. Mihin minut jätettiin? Tänne minut jätettiin, missä nyt olen, hän vastasi äänettömästi mutta vihaisesti pienen äänen kysymykseen. Tänne luostariin! Tänne, jossa saan olla joka päivä!
  Mutta sitähän Katja oli halunnut. Sitä hän oli niin kovin halunnut, sanonut, ettei kuvitellutkaan kaiken luostarissa sujuvan niin kuin leikki, ei päästänyt muka mieleensä ajatustakaan, että ihmiset muuttuisivat enkeleiksi tulemalla luostariin. Entä jos hänellä sittenkin oli ollut väärä kuvitelma luostarista tai itsestään?
  Hupsut haaveet - kuvitelmat, joissa kaiken määräsi hän itse.
  Minä itse.
  Katja painoi kasvonsa tyynyä vasten ja yritti karkottaa kaikki ajatukset mielestään. Kun hän lopulta nosti katseensa, hän näki ikoninurkkauksessa heti pyhän Katariinan ikonin, sen, jonka Irinja oli hänelle antanut. Pyhä suurmarttyyri Katariina, hänen taivaallinen esirukoilijansa.
  Hän sopersi:
  - Rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, Pyhä Katariina. Rukoile sinä, että tämä kauna ja vihan tunne katoasi minusta."

Vuoden varrella Katja joutuu kohtamaan myös kuolemaa, surua ja luopumista ja pohtimaan sitä, haluaako hän todella kieltäytyä maailmasta koko loppuelämänsä ajaksi.

Luostarielämään kuuluu myös käytännön töitä; siellä on esimerkiksi kynttilätehdas, jossa valmistetaan tuohuksia, ja matkamuistomyymälä. Eläimiäkin on ruokittaviksi, ainakin sioista kirjassa kerrotaan. Tämähän on tietysti kuitenkin romaani, joten voi olla että kaikki yksityiskohdat eivät ole yksi yhteen todellisuuden kanssa - ja henkilöt nyt varsinkin ovat fiktiivisiä.

Kirjahan perustuu kylläkin osittain erään nunnan päiväkirjamerkintöihin. Kyseinen nunna Kristoduli, jonka "lempeästä painostuksesta" Hellevi Salminen aloitti kirjansa kirjoittamisen, on tosin kirjoittanut noita päiväkirjojaan nuorena nunnakokelaana kreikkalaisessa luostarissa. Salminen sijoitti romaaninsa sitten suomalaiseen Lintulan luostariin, jonka sisaristo luki käsikirjoitusta luku luvulta ja oikaisi Salmisen tekemät virheet. Myös Valamon luostarin varajohtaja, arkkimandriitta Arseni on antanut neuvoja ja korjannut myös osaltaan joitain virheitä. Kirjailija rakensi toki aivan oman Lintulansa, joka ei ole jäljennös oikeasta Lintulan luostarista.

Siipiä vaille enkeli on itsenäinen jatko-osa nuortenkirjalle Niin mieletön ikävä (1995), jota en ole lukenut, mutta tässä jatko-osassa viitataan kyllä joihinkin Katjan "entisen elämän" tapahtumiin, joista on siis ehkä kerrottu siinä ensimmäisessä kirjassa. Aivan hyvin tämän kyllä pystyy lukemaan, vaikka ei olisi tuota aikaisempaa romaania lukenutkaan.

Siis jos luostarielämästä lukeminen kiinnostaa, suosittelen! Salminen kirjoittaa sujuvasti ja pitää taitavasti lukijan mielenkiinnon yllä.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2000, 224 sivua
Kuva: Arkkimandriitta Arseni

torstai 14. kesäkuuta 2018

Ayako Miura: Tuuli kääntyy tulevaan

Olen jo kauan suunnitellut, että lukisin uudestaan japanilaisen Ayako Miuran romaanit, joita luin suunnilleen 30 vuotta sitten - eli niin kauan sitten, etten muista niistä enää mitään. Päätin kuitenkin aloittaa tällä Miuran omasta elämästä kertovalla kirjalla, jota en varmaankaan ollut koskaan lukenut. Ajattelin, että ehkä hänen omat kokemuksensa auttaisivat ymmärtämään hänen romaanejaankin eri tavalla tai ehkä niistä ainakin jotain taustaa saisi romaanien lukemista varten.

Ayako Miura oli syntynyt 1920-luvulla. Tässä kirjassa kerrotut tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1947-1960, joiden välisenä aikana hänen elämänsä merkittävimmät asiat tapahtuivat.

Miura (silloin tyttönimeltään Hotta) oli 24-vuotias keväällä 1947, ja hänen sulhasensa kihlajaislahja oli juuri saapunut hänelle, kun hän yllättäen pyörtyi. Tämä enteili vakavaa sairastumista. Seurasivat pitkät vuodet, joiden aikana Miura vietti paljon aikaa sairaaloissa tuberkuloosipotilaana, eikä ollut mitään tietoa siitä, paranisiko hän koskaan.

Ennen tätä hän oli ehtinyt nuoresta iästään huolimatta toimia jo seitsemän vuotta opettajana. Japanin kokema sota ja tappio olivat musertaneet myös hänet. Tuon tappion jälkeen amerikkalaiset vaativat japanilaisia opettajia yliviivaamaan koulukirjoista paljon heidän siihen asti opettamaansa tietoa, minkä Miura otti hyvin raskaasti. Oliko hän vuosien ajan opettanut lapsille väärin?

Ayako Miura oli siis nuori, mutta oli jo kokenut ammatillisen pettymyksen ja vakavan sairastumisen. Hänestä tuli elämään pettynyt nihilisti. Kirjassa nihilismin selitetään olevan epätoivon filosofiaa, joka kieltää kaiken elämän tarkoituksen ja merkityksen. Juuri tuollaiseen toivottomuuteen ja tarkoituksettomuuteen Miura vajosi; hänestä kaikki oli täysin tyhjää ja turhaa. Hän oli masentunut, ei olisi jaksanut enää elää ja suunnittelikin jo itsemurhaa.

"Japanilaiseen perinteeseen kuuluu, että äärimmäisessä tapauksessa ihminen voi ottaa itseltään hengen ja siten säästää perheensä huolilta, rahanmenolta tai häpeältä; yhteiskunta hyväksyy tämän. Tietenkin oli ajatus sairaudestani vain veruke, jolla voin puolustella tekoani. Kun minulla ei ollut mitään minkä vuoksi elää, olin vähitellen menettänyt koko elämänhaluni", hän kertoo.

Sairaalassa Miura tutustui kuitenkin toisiin potilaisiin ja ystävystyi myös Tadashi Maekawa -nimisen kristityn miehen kanssa, joka oli myös tuberkuloosipotilas, ja ilmeisesti he olivat jo ennestään tuttuja. Vaikka aluksi Tadashi Maekawa ei hänen mielestään ollut "tarpeeksi henkevä" ja oli jopa "ikävystyttävä", ajan mittaan heistä tuli kuitenkin läheisiä ystäviä, joilla oli paljonkin yhteistä. He esimerkiksi lukivat yhdessä kirjoja ja kirjoittivat runoja.

Miura väitteli ystävänsä kanssa paljon kristinuskosta, jota hän itse vastusti. Vähitellen hän kuitenkin alkoi lukea Raamattua ja käydä seurakunnassa - ja kääntyi lopulta monien vaiheiden jälkeen sittenkin kristityksi. Tadashi Maekawa oli siis hänen elämässään todella tärkeä henkilö jo tästä syystä, mutta lisäksi heidän ystävyytensä oli muutakin, paljon enemmän.

Sairaudestaan huolimatta Ayako Miura sai kokea myös romantiikkaa ja rakkautta. Kylläkin hän joutui kokemaan myös niin suuren surun, että siinä kohtaa minua jo melkein kadutti, että aloin lukea tätä kirjaa. Onneksi kirjoissa tällaiset asiat kuitenkin kuvataan nopeasti - kun tosielämässä suru kestää vuosien ajan...

Tuohon suruunkaan Miuran elämä ei onneksi loppunut. Vielä tuli hänen elämäänsä se Miura-niminen mies... Heidän tuttavuutensa sai alkunsa hassusta väärinkäsityksestä, josta Ayako Miura myöhemmin oli kiitollinen. Näytti kylläkin, etteivät hekään voisi koskaan mennä naimisiin, kun Ayakon sairaus ei osoittanut paranemisen merkkejä. Hänhän joutui jopa makaamaan seitsemän vuotta paikallaan kipsivuoteessa selkärankatuberkuloosin takia...

Lopulta Ayako Miura kuitenkin eli vuoteen 1999 asti, ja hänen avioliittonsakin ehti kestää 40 vuotta (sen verran kurkkasin netistä). Sitä en tiedä, vieläkö hän myöhemmin sairasteli, mutta ainakin tämän kirjan lopulla hän parani sen verran, että pystyi menemään naimisiin.

Vaikka Tuuli kääntyy tulevaan kertoo monista rankoistakin asioista ja kipeistä kokemuksista, on se kuitenkin valtavan kaunis ja herkkä lukuelämys, jossa on paljon ystävyyttä ja rakkautta - ja se tärkein: Jeesuksen tuleminen Ayakon elämään. Kirja kertoo myös joistain todella hienoista kristityistä, joita Ayako sai tuntea.

Tosin oli niinkin, että silloin kun Ayako ei vielä ollut itse kristitty, hän joutui kuulemaan, miten monet seurakuntalaiset puhuivat hänestä selän takana pahaa. Mutta - hassu juttu kyllä - tämä ei karkottanut nuorta naista pois Jeesuksen luota, vaan teki häneen vaikutuksen (näinkin päin voi siis käydä!):

"Vaikka monet seurakuntalaiset karttoivat minua, jopa tuomitsivat minut, ei se pahemmin häirinnyt etsimistäni. Pikemminkin luottamustani lisäsi se että kirkkoonkin kuului ihmisiä, jotka olivat yhtä heikkoja ja tietämättömiä kuin minä. Silloin ajattelin: Jos kerran Jumala hyväksyy tuollaiset ihmiset, eikö ole mahdollista, että hän ottaa vastaan minutkin?
  Aloin lukea Raamattua tarkkaavaisemmin.
  Monet käyvät kirkossa siinä luulossa, että siellä tapaa erityisen paljon 'pyhiä' ihmisiä. Mutta kirkko ei ole koskaan synnittömien kohtauspaikka. Kirkko on ennen kaikkea niitä varten, jotka tietävät olevansa syntisiä, niin että eivät voi seistä pystypäin Jumalan ja ihmisten edessä. Kun minulla oli itsessäni kylliksi tekemistä, en koskaan ajatellutkaan jättää seurakuntaa toisten ihmisten vikojen takia. Tämän opetuksen sain heti alussa niiltä, jotka arvostelivat minua."

Tämä olkoon rohkaisuna meille, jotka niin monesti ja monella tavalla epäonnistumme kristillisyydessämme. Mokistamme, synneistämme, vioistamme ja puutteistammekin huolimatta Jumala voi käyttää meitä tuomaan toisia Jeesuksen luo!

Aivan ihana kirja - suosittelen lämpimästi! Ja tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan myös niitä Miuran romaaneja, jotka hyllyssäni jo odottavat.

SLEY-Kirjat Oy 1987, 214 sivua
Japaninkielinen alkuteos Michi ariki
Saksankielisestä lyhennetystä käännöksestä Auf einem andern Weg suomentanut Helinä Kuusiola
Kansi: Jouko Jäntti

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Lasse Marjokorpi: Luuloista puhdistava Lusaka

Lasse Marjokorpi perheineen oli lähetystyössä Sambiassa vuonna 1989. Käytännössä he olivat ottamassa selvää siitä, olisiko Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen mahdollista aloittaa yhteistyö Sambiassa toimivan Evankelisen kirkon kanssa. Maassa ei ollut ennestään suomalaisia lähetystyöntekijöitä, joten kaikki piti aloittaa aivan alusta.

Kirjassaan Marjokorpi kuvailee tuota aikaa: millaista se kaiken alusta aloittaminen oli - ja miten monella tavalla maan pääkaupunki Lusaka oli valmiina ottamaan suomalaiselta luulot pois, kuten jo kirjan nimi kertoo.

Käytännön asioiden hoitamisen vaikeutta Afrikassa - ja tätä koko kirjaa - kuvaa hyvin Marjokorven toteamus kirjan loppupuolella: "En vielä ollut oppinut, että jokainen yritys nopeuttaa asioitten hoitoa Afrikassa hidastaa sitä."

Niinpä esimerkiksi asuntoa etsittiin suurkaupungissa, jonka osoitemerkinnät ovat niin sekavia, että vaatii salapoliisintyötä löytää etsimänsä talo: "Numeroita kyllä esiintyy, aluksi voi olla 4 B, sitten 5 A samalla puolella katua, sitten seuraa PLOT 6249. Kun numerointi on tämäntyylistä, on paras turvautua nimikilpiin."

Entäpä sitten tavaroiden saaminen Suomesta Lusakaan? Miten se sujui, siitä vihjettä antaa jo seuraava kysymyksenasettelu: "Kumpi on vaikeampaa, saada kaksi laatikollista tavaraa Suomesta Lusakaan, vai saada samat kahden ja puolen sadan kilon kollit Lusakassa lentoasemalta kahdenkymmenen viiden kilometrin päähän sijaitsevalle asunnolle?" Kun ollaan Afrikassa, niin jo siitä, että tällainen kysymys täytyy esittää, voi arvata kumpi oli vaikeampaa.

Jo pelkkien huopien löytäminen ja ostaminen saattoi Lusakassa olla pitkä ja monimutkainen prosessi.

Juuri käytännön asioiden hoitaminen olikin monesti niin vaikeaa, hidasta ja mutkikasta, että itselläni menisi kyllä moisesta vääntämisestä hermo alta aikayksikön. Suunnilleen joka paikassa Marjokorvelta yritettiin saada lahjuksia; silloin asiat olisivat edenneet nopeammin. Vuokranantajaehdokkaista löytyi niin huijaria kuin italialaista rasistiakin. Kyseisen italialaisen vaimo antoi mielestään hyvät suositukset parista sängystä kertomalla: "Niissä ei yksikään musta ole koskaan nukkunut"... Nämä italialaiset olivat asuneet Afrikassa yli 50 vuotta, eikä heillä kuulemma ollut siellä yhtään ystävää - ja ihmekös tuo noilla asenteilla! Kuitenkin kun italialainen vuokraisäntä sitten kävi synnyinmaassaan, siellä oli kuulemma liikaa valkoisia... Ei ollut hyvä olla missään siis!

Seurakuntaelämä oli värikästä: esimerkiksi kolehteja saatettiin kerätä yhdessä ainoassa jumalanpalveluksessa ainakin viisi, kaikki eri tarkoitukseen. Piispa taas saattoi siinä sivussa vasta opiskella papiksi, vähän niin kuin ekstrana. Kirkon johtajilla ei ollutkaan mitään teologista koulutusta, vaan toiminta oli maallisessa työssä käyvien maallikkopastorien varassa.

Yhteistyön aloittaminen Evankelisen kirkon kanssa ei ollutkaan aivan läpihuutojuttu, koska jo opilliset erot sen ja SLEY:n välillä olivat huomattavat. Se ei ollut ollenkaan luterilainen kirkko, vaan se "oli julistukseltaan metodististyyppinen, järjestykseltään presbyteerinen ja kaiken lisäksi vielä episkopaalinenkin. Se oli kuitenkin avannut ovensa muutokselle. Meidän tehtävämme oli tunnustella, olisiko yhteistyö sen kanssa mahdollista vai ei."

Esimerkiksi Evankelisen kirkon kastekäsitys oli baptistinen, mikä oli varmasti suurin este yhteistyön tiellä. Miten asiassa sitten edettiin, siitä Marjokorpi kertoo kirjassaan.

Värikästä afrikkalainen jumalanpalveluselämä lienee tunnustuskuntaan katsomatta. Siitä kertoo esimerkiksi seuraava ote kirjasta:

"Kun Kanyamassa pidettiin jumalanpalvelusta, helluntaiseurakunnan meno kuului kovaäänisenä seinän takaa. Tilannetta lievensi tosiasia, että meidän seurakuntamme piti vielä suurempaa meteliä."

Sambialaisessa seurakuntaelämässä kantaa joutui ottamaan myös eettisiin kysymyksiin, varsinkin kun moniavioisuus oli siellä yleistä. Avioliiton solmimisessakin oli siellä useita eri tapoja, ja kyllä siellä taisi olla avoliittojakin.

Lusakalaisen elämänmenon ja maaseudulle tehtyjen seurakuntamatkojen ohella Marjokorvet ehtivät myös matkustella niin Zimbabwessa, Zairessa (eli nykyisessä Kongossa) kuin Keniassakin. Kirjassa on hienoa luonnon ja maisemien kuvausta näiltä matkoilta, esimerkiksi kuuluisilta Victorian putouksilta, joiden täytyy olla todella upea elämys paikan päällä nähtynä ja koettuna.

Marjokorpi kertoo myös hiukan paikallisesta politiikasta yksipuoluejärjestelmineen, ja ottaa kantaa tuolloin ajankohtaisiin tilanteisiin Etelä-Afrikassa ja Namibiassa, joista jälkimmäisessä oli siihen aikaan itsenäistymisprosessi meneillään.

Suomalaiset saavat myös osansa kritiikistä, niin juopottelevat afrikansuomalaiset kuin kotimaan kansankirkko demokratioineen. Jaankin tähän loppuun vielä tällaisen Suomen luterilaiseen kirkkoon liittyvän kannanoton:

"Myös vuosikausia jatkunut kansankirkon itsevanhurskauttava perustelu alkaa täällä Afrikassa kuulostaa tyhjältä löpinältä. Kirkon tulee olla julkinen yhteisö, sen tulee olla demokraattinen, sen tulee sulkea piiriinsä koko kansa, kirkko ei saa asettua yhteiskunnan ulkopuolelle. Kirkko ei saa valikoida jäseniään, sen tulee olla avoin kaikille, siinä ei saa olla kynnyksiä?
  Missä tällaisia määräyksiä on saneltu? Ei ainakaan evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa. Ne opettavat, että kirkko on pyhien yhteisö, jossa sakramentit jaetaan evankeliumin mukaisesti. Kuinkahan kauan tuota kohtaa onnistutaan teologien yhteistoimin pitämään pimennossa?"

Ennen kaikkea Luuloista puhdistava Lusaka on kuitenkin kirja elämästä ja lähetystyöstä Sambiassa ja kirkon haasteista siellä.

Kirjan lopussa mainitaan lyhyesti, että joitain lähettejä tuli paikalle Marjokorpien jälkeen. Mitä Sambian työlle sitten tapahtui, siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Osoittesta https://www.taivaallinenlahja.fi/sambia käy ilmi, että SLEY:llä ei ainakaan nykyään ole Sambiassa pysyviä lähettejä, vaan sinne lähetetään vierailevia kouluttajia, alueella pidetään evankelioivia kursseja, tehdään seurakuntakäyntejä ja tuetaan kirkon kummi- ja orpotyötä.

Olen kyllä lukenut Martti Arkkilan kirjan Ihmisten kalastajia - välähdyksiä Afrikan lähetyksestä, joka kertoo myös Sambiasta, ja olen kirjoittanut siitä tänne blogiinkin, mutta muistin virkistämiseksi pitäisi nähtävästi lukea se jo uudestaan.

Kaikille Afrikasta ja lähetystyöstä kiinnostuneille Luuloista puhdistava Lusaka tarjoaa antoisia lukuhetkiä. Kylläkin tämä tuulahdus tulee jo melkein 30 vuoden takaisesta Afrikasta, mutta kulunut aika ei ole hiukkaakaan vähentänyt Lasse Marjokorven Sambia-raportin kiinnostavuutta.

SLEY-kirjat 1992, 235 sivua
Kansi: Ritva Kaijasilta
Kannen kuvat: Tuula Sääksi

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Sointu-Sisko Parviainen: Peilin eteen

Peilin eteen on Sointu-Sisko Parviaisen kolmas runokirja, mutta minulle ensimmäinen lukemani teos häneltä.

Kirja sisältää monista eri elämänvaiheista ja tunnoista kertovia runoja. Parviainen kuvaa kauniisti Suomen luontoa, erityisesti kesäisessä juhla-asussaan. Hän miettii isoäitiään, jota ei ole koskaan tavannut (koska tämän kuolemasta on jo sata vuotta), ja omia juuriaan. Keski-ikäisenä joutuu huolehtimaan sekä lapsistaan että vanhemmistaan; tätä pohditaan eräässä runossa. Oma sydänsairaus ja leikkaukseen joutuminen pysäyttää. Vastaan tulee myös kuolemaa, surua ja tuskaa.

Työaiheisista runoistaan päätellen Sointu-Sisko Parviainen on toiminut opettajana nuorten parissa. Nämä runot kuvaavat sekä opettajan arkea että sitä kipua, jota hän näkee nuorten elämässä. Miksi esimerkiksi pitäisi kiinnostua jonkin verbin taivutuksesta, kun äiti ja isä eivät enää rakasta toisiaan?

Runot kertovat myös pitkän työuran loppumisesta eli ilmeisesti eläkkeelle jäämisestä. Hän, joka on vuosikaudet puhunut ja kuunnellut, kaipaa nyt "kirjoitettuja sanoja, lauseita / ajateltavaa hiljaisuudessa. / Kaikessa hiljaisuudessa."

Joissain runoissa ollaan matkalla Israelissa ja ilmeisesti myös Roomassa ja Vatikaanissa, jossa runoilija miettii esimerkiksi, mitä Kristuksen tähden ristiinnaulittu Pietari "sanoisi, saarnaisi, jos nyt tulisi kirkkoonsa? / - Suurimpaan maailmassa."


Samalla tavalla mietityttää turistien hälyn ja tungoksen keskellä Jeesuksen oletetussa syntymäpaikassa:

"Tällaistako odotat, Messias,
seimen lapsi?

Halusin ulos.
Hiljaisuuteen.
Avaran taivaan alle."

Parviaisen runot ovat pysäyttäviä ja koskettavia. Niistä välittyy sekä elämän kipu että sen kauneus. Kauneutta on erityisesti luontoaiheisissa runoissa.

Eräässä erityisen koskettavassa runossa pohditaan, miten olisi aikanaan pitänyt kysellä ja kuunnella enemmän, antaa enemmän aikaa sille ihmiselle, jota ei enää ole. Toinen runo puolestaan kyselee kipeästi, kuinka kauan yö voi kestää - tunteja vai jopa vuosikymmeniä? Kaiken keskellä on kuitenkin toivo:

"Joka ilta
minä kuitenkin odotan aamua
ensimmäistä sädettä, valoa,

uutta."

Parviainen sanoittaa hienosti monia ihmisen elämään liittyviä tuntoja ja herättää näin lukijankin miettimään. Kirja onkin runojen ystäville hiljaisiin hetkiin antoisaa luettavaa!

Aurinko Kustannus 2014, 111 sivua
Kansi ja ulkoasu Iiris Kallunki

torstai 7. kesäkuuta 2018

Markus Kirla: Kristillisen kasteen puolustus

Kaksi vuotta sitten Markus Kirlalta, entiseltä baptistipastorilta, ilmestyi ensimmäinen luterilaishenkinen kastekirja, Kristillinen kaste. Tätä baptistit eivät luonnollisesti hyväksyneet, ja he tekivät Kirlalle vastineen, jossa kertovat oman kantansa kirjassa käsiteltyihin asioihin. Tämä nyt ilmestynyt Kristillisen kasteen puolustus on Kirlan vastaus vastineessa esitettyihin väitteisiin.

Parhaiten teosta voi ymmärtää, kun on ensin lukenut Kirlan ensimmäisen kirjan, jossa hän käy perusteellisesti läpi Raamatusta löytämiään tosiasioita kasteesta. Tässä uudessa kirjassaan hän ei luonnollisesti enää selitä kaikkea jo aikaisemmin sanomaansa, vaan pyrkii lyhyesti vastaamaan baptistien vastineessaan esittämiin kohtiin.

Kirla olisi halunnut julkaista kyseisen vastineenkin, mutta tähän Turun baptistiseurakunta ei suostunut. Joka tapauksessa kirja on jaettu neljääntoista lukuun vastineessa olleiden lukujen mukaan, ja Kirlan vastauksista käy kyllä ilmi paljon siitä, mitä baptistit ovat vastineessaan sanoneet.

Baptistien perustelujen hataruus käy nopeasti ilmi tätä kirjaa lukiessa. On esimerkiksi irrotettu asiayhteydestä jokin yksittäinen Raamatun jae, jolla sitten yritetään perustella jotain sellaista, josta Raamatun kokonaisuus kertoo paljon muuta. Vielä Kirlan kirjan luettuaankin he ovat myös pysyneet sokeina sille, miten selkeästi Raamattu opettaa, että kasteessa ihminen tulee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, saa synnit anteeksi, uudestisyntyy, pukeutuu Kristukseen ja saa Pyhän Hengen. Kun ihminen on puolustuskannalla ja ennakkoluulojensa vallassa, hän ei saa lappuja pois silmiltään eikä pysty ottamaan vastaan sitä, mitä Raamatussa niin selvästi sanotaan. Kuten se kaikkein selvin jae, jossa sanotaan aivan suoraan, että kaste pelastaa (Pietarin kirjeestä). Tätä jaetta vastineessa yritettiin vielä jotenkin kiertelemällä tehdä tyhjäksi.

Mieleeni jäi myös esimerkiksi tyypillinen väite siitä, että joissain Raamatun kohdissa selvästi mainittu vesi olisi vertauskuvallinen sana, joka tarkoittaisi Jumalan sanaa. Mutta kun esimerkiksi Johannes jossain kirjeensä jakeessa käyttää sanoja veri, vesi ja Henki, niin miten voidaan tehdä sellaista valikointia, että kaksi noista sanoista tarkoittaisi sitä mitä siinä lukeekin - veri verta ja Henki Henkeä - mutta vesi ei olisikaan vesi, vaan Jumalan sana? Millä perusteella voi tehdä tällaisen jaon, johon Raamattu itse ei anna mitään tukea?

Baptistit viittaavat myös esimerkiksi Pietarin sanoihin: "Tehkää parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois", mikä heidän mielestään todistaa, että "parannus yksistäänkin tuottaa syntien anteeksisaamisen." 

Ja toinen vastaava kohta Markus Kirlan sanoin:

"Sama pätee huomautukseenne siitä, että 'kun Paavali sanoo: 'Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu' (Room.10:13), niin hän ei mainitse kasteesta mitään.' Vastaan: Ei hänen tarvinnut, sillä hän oli jo aikaisemmin samassa kirjeessään käsitellyt kysymyksen kasteesta (Room.6). Vastaavalla logiikalla voisi sitä paitsi todeta, että kun Paavali opettaa Roomalaiskirjeensä 6. luvussa kasteesta, hän ei mainitse uskosta mitään! Tarkoittaako se, että yksin kaste pelastaa, usko ei? Ei tietenkään, samoin kuin Room.10:13 ei sulje kastetta pois pelastuksen välineistä."

Baptistit syyttävät lisäksi luterilaisia sakramentalismista, uskosta, että sakramenttien kautta saa automaattisesti synnit anteeksi ilman uskoakin. He eivät kuitenkaan ole huomanneet, ettei Kirla opeta kastetta ilman uskoa. Heidän on vain niin vaikea hyväksyä sitä Raamatun ilmoitusta, että lapsikin voi uskoa, ja vieläpä niin, että aikuisten pitää tulla lasten kaltaisiksi päästäkseen taivasten valtakuntaan eikä toisinpäin.

Baptistien mielestä kaste ja usko ovat jotenkin toisensa poissulkevia, niin että vain jompikumpi niistä voi pelastaa, ja heidän mielestään se on usko. Luterilaisen näkemyksen mukaan kuitenkin tarvitaan sekä kaste että usko. Lisäksi baptistit huomauttavat, että kastehan on "ihmisteko" emmekä me pelastu omilla teoillamme. Tässä käy kuitenkin ilmi vain vapaiden suuntien tyypillinen näkemys siitä, että kaste on meidän "tekomme". Luterilaisen opetuksen mukaan taas kaste on Jumalan armoteko, jossa me pääsemme osallisiksi Jeesuksen sovitustyöstä.

Pienestä koostaan huolimatta tämä kirja sisältää paljon ja painavaa asiaa. Lukiessani muistuikin mieleeni tämän blogini ensimmäinen kirja-arvio elokuulta 2016. Kirjoitin silloin Fredrik Gabriel Hedbergin mainiosta kirjasta Pyhän kasteen puolustus. Evankelisen liikkeen isänä tunnettu Hedberg kirjoitti nimittäin aikoinaan kirjansa vastineena baptistiksi kääntyneen kirkkoherra Wibergin kastekirjalle. Markus Kirla on tässä siis Hedbergin jalanjäljillä, eli hän on päässyt hyvään seuraan ja kumoaakin baptistien vastaväitteitä aivan yhtä ansiokkaasti.

Kirlan uutta kirjaa esittelee takakannessa pastori Harri Huovinen Suomen evankelisluterilaisesta Lähetyshiippakunnasta. Esipuheen on puolestaan kirjoittanut pastori Hannu Lehtonen (Concordia ry). Lisäksi Kirla kertoo saaneensa kirjoittamiseensa arvokasta tukea ja apua useilta veljiltä, joista aivan kaikkia en tunne, mutta ainakin useimmat heistä (elleivät kaikki?) ovat luterilaisia teologeja.

Tämä nyt kertomani on vain pieni pintaraapaisu kirjasta, mutta kannattaa hankkia itselleen nämä molemmat Kirlan kirjat ja tutustua hänen erinomaisen raamatulliseen kasteopetukseensa.

Perea Kristilliset Kirjat 2018, 128 sivua