perjantai 7. syyskuuta 2018

Marti Sinclair & Marilyn Cram Donahue: Saat unohtaa eilisen - erään huumekuriirin tie

Pitkähkön hiljaiselon jälkeen sain peräti luettua kirjan! Kiinnostuin tästä kirjasta, joka tuli vastaan kirpputorilla vähän aikaa sitten. Taas täytyi todeta, että maailmassa on näköjään loputtomat määrät kirjoja, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Hyvä niin! Eipä lopu luettava kesken.

Kirja on tositarina amerikkalaisen Marti Sinclairin omasta elämästä. 1970-luvulla hän oli nuori nainen, joka oli kristitystä kodista lähtöisin, mutta oli luopunut uskostaan. Lomamatkalla Euroopassa hän rakastui hurmaavaan kreikkalaiseen Dimitriin, ja rakkaus oli tietenkin sokea, eikä Marti välittänyt siitä, että Dimitri ei lopulta vaikuttanut olevan mikään kunnon mies.

Dimitri sai sitten taivuteltua Martin mukaansa Libanoniin. Eräs henkilö kustansi heille siellä unelmaloman sillä ehdolla, että he salakuljettaisivat sieltä hasista palatessaan Lontooseen. Marti ei olisi halunnut sekaantua moiseen, mutta jotenkin hän tuli lähteneeksi "unelmamiehensä" matkaan. Ja kuinka ollakaan: hasis oli tarkoitus piilottaa juuri hänen matkalaukkuunsa.

Huonostihan siinä kävi. Kirja alkaa niin rennoissa katukahvilatunnelmissa, että on aivan sääli tietää, että Marti jää kohta kiinni ja joutuu vankilaan:

"Istuin yksin beirutilaisessa katukahvilassa juomassa makeaa, vahvaa kahvia.
  Ihmiset tungeksivat katukäytävällä kahvilan läpi ja heidän kovaääninen puheensa ja meluisa arabialainen musiikki sekoittuivat ympärilläni äänten sekamelskaksi. Autot pujottelivat liikenteen kaaoksessa ja ajajat huudattivat moottoria säästelemättä. Jarrut kirskuivat ja autojen äänitorvet kiljuivat, kun kukin yritti luovia hevosrattaiden, pakettiautojen ja muun liikenteen joukossa omaan päämääräänsä.
  Vaikka oli vasta aamupäivä, kesäkuun helle oli jo vallannut Beirutin."

Siitä Marti lähti lentokentälle, jossa jäi kiinni. Alkoi pitkä ahdistuksen aika hänen elämässään, kun hän joutui pahamaineiseen Sanayehin naistenvankilaan. Tutuiksi tulivat torakat, lika, pahat hajut, tylyt vartijat ja ärsyttävät sellitoverit. Erityisesti muutama nainen ajoi rasittavuudellaan Martin aivan epätoivon partaalle. Hänessä kasvoi viha, ilkeys ja pahansuopuus. Eikä hän muutenkaan ollut puhdas pulmunen, koska yritti vakuutella kaikille syyttömyyttään - ettei hän ollut muka tiennyt mitään matkalaukussaan olevasta hasiksesta. Hän siis valehteli.

Lopulta epätoivo kasvoi niin suureksi, että Marti etsi apua ja anteeksiantoa Jeesukselta ja sai rauhan sydämeensä. Ei se silti vihaa poistanut; sen kanssa joutui tekemään töitä vielä pitkään. Miten oppia rakastamaan lähimmäisiä, jotka tuntuivat aivan sietämättömiltä? Ajan mittaan hän sai Jumalan avulla voimaa siihenkin ja oppi pyytämään toisilta anteeksi.

Kirja on todella pysäyttävä ja puhutteleva kuvaus naisten kärsimyksestä vankilan ahdistavissa oloissa, mutta myös ja ennen kaikkea Jumalan armosta, hänen muuttavasta voimastaan sekä rauhasta ja sisäisestä vapaudesta, jota voi kokea jopa vankilan seinien sisällä. Tosin ei uskoontulokaan tehnyt Martista mitään pyhimystä, eipä tietenkään. Kyllä hän vielä sen rauhan saatuaankin monesti räjähteli toisille, ja pinna oli kireällä vaikeissa tilanteissa.

Libanonin sotakin riehui vankilan ulkopuolella, ja taistelut olivat joskus hyvinkin lähellä. Monet dramaattiset vaiheet Marti vankitovereineen joutui käymään läpi ennen kuin kauan kaivattu vapaus koitti.

Loppuun ote kohdasta, jossa Marti saapuu vankilaan:

"Huoneissa näin arabinaisia, jotka kävelivät edestakaisin tai nojailivat seinään apaattisina. Joillakin oli yllään beduiinien kaavut, toisilla taas pelkkiä ryysyjä. Naiset vaikuttivat passiivisilta ja heidän liikkeensä olivat veltot. Käytävän seinällä oli siellä täällä kovaäänisiä, joista korviasärkevä arabialainen musiikki virtasi huoneisiin. Siihen sekoittuivat naisten alakuloiset äänet. Vaikutelma oli masentava. 
  Käytävässä haisivat jätteet ja ruoantähteet, joita oli jokaisen huoneen edessä lattialla. Suuria kiiltäviä torakoita kipitti jätteiden seassa ja pujahteli sisään ja ulos seinän halkeamista. Minua puistatti. Miten täällä voi kukaan asua? Puristin tavarasäkkiäni tiukasti itseäni vasten ja yritin hillitä käsieni tärinän. En kestä tätä enää, ajattelin tuskastuneena. En kestä enää enempää!"

Mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, jos vain saa sen käsiinsä jostain!

Karas-Sana Oy 1985, 264 sivua
Alkuteos Sunrise over Sanayeh
Suomentanut Päivi Lankinen
Kansi: Osmo Omenamäki

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Miina Viitanen: Matkalippu Mordvaan

Tämä kirja kertoo mielenkiintoisesti vähemmän tunnetusta lähetyskohteesta, Mordvasta. Se sijaitsee Volgan länsipuolella Venäjällä, ja siellä puhutaan suomen sukukieliä ersää ja moksaa. Kirjan kirjoittaja Miina Viitanen on itse ollut Mordvassa lähetystyössä ja kertoo kirjassa kokemuksistaan tuolta ajalta.

Kielisukulaisuuteen liittyen hän kertoo esimerkkejä: "Opin, että 'tuli palaa' on ersäksi tol pali, 'minä näen' on mon nejan ja 'kala ui' on kal uj." Helpolta kuulostaa - ainakin nämä esimerkit!

Mitä lähetystyöhön tulee, se ei tietenkään ole koskaan helppoa, oli lähetyskenttä sitten lähellä tai kaukana. Ensin on luopumisen kipu kotimaasta lähdettäessä, sitten on kielen ja uuden kulttuurin oppimisen vaikeuksia - ja vaikka kielen oppiminen helpottaakin käytännön elämää, joutuu lähetti huomaamaan, ettei kielitaitokaan helpota paikallisten ihmisten ajattelun ja tapojen ymmärtämistä. Ihmisten kanssa työtä tehtäessä tulee muutenkin aina omat hankaluutensa: on erimielisyyksiä, riitojen ratkaisemista, kuuntelijana toimimista väsyksiin asti ja monenlaisten haasteellisten ihmisten kohtaamista. Kotimaahan palatessa tulee sitten paluushokki, ja lähetti huomaakin olevansa ulkopuolinen omassa maassaan, jossa tuollainen kokemus tuntuu paljon vaikeammalta kuin maailmalla.

Mutta vaikka Miina Viitanen jakaa avoimesti näitäkin kokemuksia, enemmän on kuitenkin sitä hyvää. Hän kertoo kiinnostavasti venäläisestä kulttuurista, elämästä paikallisten ihmisten ja toisten lähetystyöntekijöiden kanssa, Saranskin luterilaisista seurakunnista ja tekemästään lapsi- ja nuorisotyöstä.

Viitanen lähti Mordvaan vuonna 1998 ja odotti, että siellä olisi Neuvostoliiton jäljiltä ateismi voimissaan. Mutta venäläiset ja mordvalaiset olivatkin yllättävän uskonnollisia. Siellä oli esimerkiksi tavallista pitää ristiä kaulassa - joskin sen piti olla vaatteiden alla, ei näkyvissä! - ja oli luontevaa toivottaa siunausta tai ottaa uskonasiat puheeksi.

Esimerkiksi junissa ihmiset olivat hyvin avoimia keskustelemaan:

"Monet venäläiset ovat syvällisiä pohdiskelijoita, jotka saattavat heittäytyä syvälliseen keskusteluun elämän peruskysymyksistä ventovieraankin kanssa. Juutalainen ateisti, Albert, jonka kanssa matkustin kerran Pietarista Moskovaan, selitti asiaa näin:
  - Ihmiset ovat junassa avomielisiä. On helppo poiketa totutuista sovinnaisuuksista, kun tietää, ettet todennäköisesti enää koskaan tapaa näitä ihmisiä."

Kyseinen Albert oli kaiken lisäksi niitä harvoja Miina Viitasen Venäjällä tapaamia ihmisiä, jotka tunnustautuivat ateistiksi. Hänellekin Viitanen sai kuitenkin kertoa uskonasioista:

"Ennen eroamistamme Moskovan rautatieasemalla selitin Albertille, kuka pääsee taivaaseen ja millainen paikka helvetti Raamatun mukaan on. Albert harmitteli, ettei ehtinyt mukaani Moskovan luterilaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Hyvästelimme tietäen, että tuskin tapaisimme enää koskaan. Tosin rukoilin, että Jumalan armo avautuisi hänelle ja saisin kohdata hänet kerran taivaassa."

Kristillisen kirkon synonyymi Venäjällä oli (ja varmasti on edelleen) ortodoksikirkko; kaikki muut kristilliset kirkot olivat lahkoja, luterilaisuus mukaan lukien. Luterilaiset seurakunnat olivatkin pieniä ja siksi yhteisöllisiä, kuin perheitä. Kun seurakunnan nuoret pääsivät leireille Marin tasavaltaan, heille oli tärkeää nähdä, että luterilaisia oli muuallakin.

Seikkailuja olivat nuo leirimatkat, esimerkiksi eräs kahdeksan tunnin bussimatka, kun ulkona pakkasta oli lähemmäs 30 astetta, ja bussissa oli sisälläkin pakkasta. Taatusti jäätävä kokemus! Juuri sellainen, josta on hauska lukea, mutta jota ei haluaisi itse joutua kokemaan...

Kirjan lopussa Miina Viitanen kertoo siitä, kuinka hän sai lähetyskutsun ja miten Jumala häntä johdatti jo lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien. On aina rohkaisevaa kuulla Jumalan johdatuksista uskovien elämässä, joten tämäkin osa kirjasta oli mukavaa luettavaa.

Tässä jotain pientä maistiaista tästä kirjasta, joka oli oikein antoisa lukuelämys. Toivottavasti tällaisten kirjojen kautta Jumala johdattaa muitakin lähtemään lähetyskentille!

Kustannus Oy Uusi Tie 2007, 111 sivua
Kansi: Mainostoimisto Aada

tiistai 7. elokuuta 2018

Jukka Mäkinen: Veteen haudattu

Hellekesän jälkeistä lukujumia pääsin purkamaan mukavasti tällaisen kristillisen dekkarin parissa. Se kertoo kesällä 1973 hämärissä oloissa kuolleesta 18-vuotiaasta Antti Koivulasta. Tapausta epäillään itsemurhaksi ja toisaalta rikostakin epäillään, mutta lopulta asia haudataan ja unohdetaan.

Vuonna 2013 serkukset ovat koolla vanhan setänsä Toivo Koivulan hautajaisissa. Aki-nimiselle serkulle, joka on kirjan päähenkilö, Toivo on kaikkien yllätykseksi testamentannut talonsa, johon Aki muuttaakin heti asumaan. Hän on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija.

Serkkunsa Antin kuollessa Aki oli vielä pikkupoika, eikä hän muista Antista juuri mitään. Hän kuitenkin kiinnostuu tämän tarinasta, alkaa ottaa selvää asioista ja huomaa, että tapaukseen liittyy yhtä ja toista epäilyttävää. Motiivina tutkimuksilleen hänellä on idea kirjoittaa kirja, jonka juoni perustuisi jollain tavalla Antin elämään. Yksityiskohtia muutellen tietysti.

Jukka Mäkinen vie romaaniaan eteenpäin vuosien 1973 ja 2013 sekä Antin ja Akin vaiheiden vuorotellessa. Minusta on aina erityisen hauskaa lukea 70-luvusta, koska itse olin harmikseni silloin vielä lapsi, enkä muista tuosta ajasta kovin paljoa.

Antin kuolema tapahtuu eräiden festarien yhteydessä. Hän ja hänen kaverinsa ovat pitkätukkaisia hippejä, joiden mottona on "rock, ruoho ja rakkaus". Esimerkkinä ajankuvasta ote festareilta, jossa Antti kulkee erään satunnaisesti tapaamansa tytön kanssa:

"Nuoret jatkoivat matkaansa, tyttö paljain jaloin lasinsirpaleita uhmaten. Jos joku olisi kysynyt häneltä, miksi hän ei käyttänyt jalkineita, vastaus olisi saattanut olla, että hän vastusti 'systeemiä'. Tai ehkä tyttö, joka oli poikaa paremmin perehtynyt muodissa olevaan itämaiseen ajattelutapaan, olisi huomauttanut, että näin oli mahdollista tuntea Äiti maa jalkojensa alla. Kukapa heiltä toisaalta olisi sellaista kysynyt, moni muukin kulki paljain jaloin, jos kohta väkijoukossa vilahteli sandaaleja ja perinteisempiäkin jalkineita. Yhdellä kaverilla oli jaloissaan rehelliset suomalaiset hiihtokengät, jotka hän oli koristellut huulipunalla."

 Kirjan 70-lukulaiset nuoret, sekä Antin ystävät että viholliset, tuntuvatkin yksissä tuumin vastustavan sitä "systeemiä". Vaikka esimerkiksi Antti kantaa rauhankorua kaulassaan, väkivalta on kaveripiirissä tuttua. Hänen kaverinsa ovat myös sekaantuneet huumebisneksiin, joissa sille, joka aiheuttaa toisille ongelmia, kostetaan väkivaltaisesti. Tapahtuneen murhan lisäksi kirjassa onkin aika paljon myös muunlaista väkivaltaa, mikä kannattaa ottaa huomioon, kun tekee päätöstä, lukeeko tämän kirjan vai ei.

Kirja on kuitenkin siis myös kristillinen. Sekä Antti 1970-luvulla että Aki 2010-luvulla törmäävät kristinuskoon ja uskovaisiin. Paikkakunnalla on Antin kuolinvuonna hengellistä herätystä, ja myös Antin suuri rakkaus, ex-tyttöystävä Tiina tulee uskoon ja liikkuu nuorten porukalla laulamassa ja kertomassa Jeesuksesta kaduilla ja myös siellä festareilla. Käy ilmi, että jotain kosketusta Antillakin on ollut tähän herätykseen ennen kuolemaansa.

Takakannessa loppuratkaisua sanotaan yllättäväksi. No, olihan siinä jotain yllättävääkin, mutta ei sillä tavalla kuin oletin. Muuten kirja on kyllä alusta asti hyvin mukaansatempaava, se on kirjoitettu kiinnostavasti ja tarina etenee sujuvasti. Jos kaipaa viihdyttävää lukemista ja 70-luvun nuorten elämä kiinnostaa, Veteen haudattu on hyvä valinta. Antin lisäksi se kertoo myös Akin elämästä, ihmissuhteista ja vaikeasta suhteesta alkoholiin. Lisäksi kirja käsittelee molempien serkusten rakkausasioita.

Aikamedia Oy 2014, 315 sivua
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen
Kannen kuva: www.shutterstock.com

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Lämpöuupumuksesta ja lukujumista syksyä kohti

Bloggaajan ovat helteet hyydyttäneet kuin kuvan kissan. Monena päivänä eivät kirjat kiinnostaneet ollenkaan - eikä kyllä mikään muukaan. Alkoi olla lämpöuupumuksen oireita mennen tullen, joten energiaa ei riittänyt edes lukemiseen, muusta puhumattakaan. Ja silloin on kirjaihminen pahasti epäkunnossa, kun kirjat eivät kiinnosta!

Niinpä on vaihteeksi ollut tavallista pitempi hiljaisuus täällä blogissa. Instagramissa kyllä jaan silloin tällöin yhtä ja toista (sekä kirjajuttuja että vähän muutakin); siellä minua voi seurata nimellä @vanhavirsi. Sen tilinhän poistin instasta kerran, joten tämä on aivan uusi tili (eli en ollut estänyt ketään seuraajiani tai mitään sellaista, vaan poistuin itse, mutta nyt olen siellä taas...).

Nyt alkaa vihdoin olla ihmeen pirteä olo, kun sää on hiukan viilentynyt. Kirjatkin alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa. Joten ehkä se tästä lähtee taas?! Syksyä kohti uudella innolla!

P. S. Kissakuva on otettu jo pari vuotta sitten, mutta lämmin päivä sekin taisi olla. Ei toki mitään tähän kesään verrattuna! Itselläni ei ole kissaa, mutta kuvan kissa poseerasi (söpöili) eräässä ihanassa kahvilassa, jota ei enää ole...

torstai 26. heinäkuuta 2018

Aatos Vesamäki: Vielä tämä vuosi

Näillä helteillä tuntui ajankohtaiselta eläytyä tähän SLEY:n Kenian lähettinä toimineen Aatos Vesamäen hartauskirjaan. Kirjoitukset ovat osittain syntyneet juuri siellä Kenian lämmössä. Oli kuitenkin hyvästien aika, mikä käy ilmi heti ensimmäisestä luvusta: "Luopumista tämä on, juuriltaan irti repimistä. Edessä jälleen kivulias juurtuminen takaisin karuun ja kovaan maahan siellä kaukana Suomessa." 

Kenialainen elämänmeno sävyttää näitä kirjoituksia. Sairastetaan malaria. Turhaudutaan tuntikausien odottelusta tai muista kulttuurieroista, kuten siitä, että on kohteliaampaa valehdella kuin sanoa suoraan ei. Liikenteessä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Siellä saa kokea konkreettista varjelusta esimerkiksi rankkasateen kuravelliksi tekemillä teillä.

Eräs taksimatka Sambiassa on erityisen monivaiheinen. Kuski ajoi sata metriä, sitten pysähdyttiin ostamaan bensaa, joka kyydissä olijan piti maksaa (kuten kertoo myös Sambiassa lähetystyössä ollut Lasse Marjokorpi kirjassaan Luuloista puhdistava Lusaka). Puolen kilometrin ajon jälkeen vaihdekeppi jäi taksikuskin käteen. Ja niin edelleen! Lopulta oltiin kuitenkin perillä Zairessa, jonne oltiin matkalla:

"Matkan vaivat unohtuivat täysin mahtavaan vastaanottoon. Olimme odotettuja, rakkaita vieraita. Sen näimme, kuulimme ja koimme. 
  Matkaa on tämä elämä. Olemme safarilla. Reissussa rähjääntyy. Matka uuvuttaa, usein myös pelottaa. 
  Perillä kuitenkin matkan vaivat unohtuvat. Olen perillä, odotettuna, rakastettuna. Olen kotona."

Kirjoituksissa näkyykin rohkaisevasti Jumalan konkreettinen huolenpito ja varjelus. Turvallisuutta huokuu myös uudenvuodenyöstä kertova luku. Ollaan leirinuotiolla, hyeena tulee lähelle ja leijona karjuu kauempana. Aatos Vesamäki kirjoittaa:

"Jeesuksen seurassa on turvallista - kuin nuotion loisteessa pimeässä yössä keskellä villiä Afrikkaa leijonien karjuessa. Perkele saa käydä - ja totisesti myös käy - ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, kenet saisi niellä.
  Turhaan käy. Herramme on hänet jo voittanut, eikä apuaan koskaan kiellä."

Myös kenialaisen joulun herättämiä ajatuksia Vesamäki jakaa eräässä luvussa.

Tärkeimpänä kirjassa on Jumalan armo Jeesuksessa, taivastoivo ja kutsu tulla mukaan Karitsan häihin.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aikaisemmin Aatos Vesamäen hartauskirjasta Hänkö hylkäisi omansa.  Näissä molemmissa kirjoissa yhdistyvät hienosti rohkaiseva evankeliumin julistus, lähetystyö ja Afrikka. Koska ainakin minua kiinnostavat nuo kaikki kolme asiaa, oli kiva saada ne kaikki samassa paketissa.

SLEY-Kirjat Oy 1989, 116 sivua
Kannen suunnittelu: Pertti Judin
Kuvat (myös kannen kuva): Aatos Vesamäki

Tämän blogitekstin kirjakuvassa hiukan Suomen kuivaa kesää. Afrikassa kuivuus on tavallisempaa (kuten massiiviset rankkasateetkin), mutta tässäpä kesän 2018 helteiden ja kuivuuden polttamaa ruohikkoa suomalaisittain...

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Helvi Kuoppala: Miriam Hilkian tytär

Tämä romaani kuvaa juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikaa Babyloniassa. Sen pääkaupungissa Baabelissa elää Hilkian ja Vedidan perhe. Raskaalla matkalla kotoa Babyloniaan heille syntyy tytär Miriam, jonka vaiheista kirja kertoo, mutta ei vain hänen, vaan koko perheen. 

Romaanin nimi voikin huijata ajattelemaan, että tämä on pelkästään naisten kirja, mutta kyllä Helvi Kuoppala kertoo myös joistain miehistä, eikä kaikki ole pelkkää rakkautta ja romantiikkaa, vaan raakoja ja julmiakin tilanteita tulee vastaan. Jännittäviä juonenkäänteitä on myös kiitettävästi, eli aika ei pääse tulemaan pitkäksi tätä tarinaa lukiessa. Tarina ei jää polkemaan paikallaan.

Monet juutalaiset ovat luopuneet Jumalastaan ja palvovat epäjumalia, mistä syystä kansa joutuikin Jeremian ennustamaan pakkosiirtolaisuuteen. Perillä Babyloniassa moni muukin innostuu maan vapaista oloista ja houkuttelevista epäjumalista.

Eräs kirjan henkilö puolestaan elää kaukana Egyptissä ja törmää siellä paikalliseen epäjumalanpalvelukseen.

Hurskaille juutalaisille, kuten Hilkian perheelle, oma usko yhteen, näkymättömään Jumalaan, Jahveen, tulee vieraalla maalla entistä tärkeämmiksi. He lohduttavat itseään profeettojen lupauksilla siitä, että vielä täältä päästään palaamaan omaan maahan. Kirjassa tuleekin vastaan sekä Jeremian että Jesajan profetioita, ja Raamatun henkilöistä myös Daniel on kuvassa mukana.

Miriam kasvaa nuoreksi, kauniiksi neidoksi tuossa kultajumalien kaupungissa, missä monet kiusaukset ja syntinen elämä ympäröivät juutalaisia. Miriam luottaa kuitenkin vanhempiensa lailla elävään Jumalaan ja saa kokea hänen huolenpitoaan ja johdatustaan. Miriam kokee myös ensirakkautensa, ja kirja saakoon kertoa lukijalle, miten hänelle siinä käy.

Monien vaikeiden vaiheiden jälkeen kirjan lopussa Hilkian perhe saa todeta, että Jumala pystyy kääntämään pahankin hyväksi ja kärsimyksen siunaukseksi. Herra oli heidän kanssaan kaikki ne pitkät koti-ikävän vuodet pakkosiirtolaisuudessa. Hänen omansa saavat lopulta todeta, miten Jumalan johdatus todella näkyy sekä kansojen että yksittäisten ihmisten vaiheissa.

Hienointa antia kirjassa olikin nähdä juuri tuo johdatus ja huolenpito. Samoin se, miten tarinan henkilöt pysyivät lujina ja pitivät kiinni uskostaan epäjumalien palvonnan ja kiusausten keskellä. Myös ympäristön ja sen ajan tapojen kuvausta oli kiva lukea ja antaa mielikuvituksen laukata: ehkä jotain tällaistakin olisi voinut siihen aikaan olla ja tapahtua. Sitä en tiedä, missä määrin kirjailija on ottanut selvää tuon ajan oloista ja mikä kaikki oli mielikuvituksen tuotetta.

Osa tapahtuneista käänteistä oli toki melko mielikuvituksellisia, mutta eipä romaanin ole pakko niin todenperäistä ollakaan! Lisäksi kieltämättä tuosta ajasta kerrotut tapahtumat ovat Vanhassa testamentissakin aivan yhtä ihmeellisiä - ja kyllähän Jumala voi.

Hieno ja antoisa lukuelämys historiallisten romaanien ystäville!

"Kerrankin kun oltiin kokoontuneina eräs luopio alkoi voimakkaasti esittää vakaumustaan että Herra on hylännyt israelilaiset ja ettei kannata enää yrittää tehdä parannusta, on parempi elää maassa maan tavalla ja kantaa mukanaan omia jumaliaan, kultaisia tai puusta tehtyjä, ja elää Baabelin esteetöntä, vapaata elämää.
  Silloin muuan vanhimmista huusi:
  - Puhun teille, kuulkaa tai olkaa kuulematta! Kärsimyksemme on tullut meille juuri noiden jumalien tähden joita täytyy kantaa kuin sylivauvoja - mutta meidän elävä Jumalamme kantaa meitä. Kuka on tehnyt taivaat ja meret ja metsät? Nuoko teidän jumalanne joiden ruumis on hakattu Jumalan kasvattamista puista! Ne ovat sepän tekemiä naurettavia, kömpelöitä patsaita. Kuka johdatti esi-isiämme erämaassa ja kuka kuivatti valtameren, että he kävelivät sen yli? Kuka? Käsin tehty sarvipäinen kultajumalako? Tietäkää se, niin kauan Jumalan kirous on päällämme, kun sydämet ovat kivettyneet Jumalalle, palvellaan epäjumalia ja tehdään kaikenlaista syntiä!"


Kirjapaja 1983, 210 sivua
Kansi Nuuska Varjus

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Aarre Kiveinen: Sovinnon suuri salaisuus - Hartauksia Siionin Kanteleen laulujen pohjalta

Tämän kirjan idea on minusta hyvä: hartauskirjoitukset pohjautuvat Siionin Kanteleen lauluihin. Heti kirjan nimi tekikin tehtävänsä ja aiheutti minulle korvamadon; laulu Sovinnon suuri salaisuus soi mielessäni melkein koko lukemisen ajan! Mutta soivat välillä muutkin laulut, silloin kun tuli tuttuja vastaan.

Siionin Kannel on itselleni tuttu ja rakas kirja lapsuudesta asti, joten tällaista kirjaa oli kiva lukea.

Aarre Kiveisen hartauksissa tärkein asia pysyy ykkösenä: se, että meillä on lunastus Jeesuksen veressä ja että olemme armosta autuaita. Moneen kertaan kirjassa toistuu jae: "Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan" (2. Kor. 5:19). Jakeen yhteydessä Kiveinen muistuttaa:

"Sana 'maailma' koskee aivan jokaista. Jumala hyväksyi Jeesuksen sovitustyön. Kaikkien ihmisten kaikki synnit tulivat sovitetuiksi kerran Golgatan suurena päivänä. Saastaisesta tuli puhdasta."

Kirjan hartauksissa on paljon sanomaa havainnollistavia tarinoita, sekä tosielämästä otettuja että legendoja tai vastaavia. Itselleni yksi mieleenpainuvimmista oli F. G. Hedbergiin liittyvä tapaus. Häntä tultiin kuuntelemaan kaukaakin - ja kävellen. Eräskin nuori tyttö oli tullut Pöytyälle Huittisista asti. Tyttö ei saanut kuitenkaan sillä kertaa lohtua murheelliselle sydämelleen Hedbergin saarnasta eikä edes henkilökohtaisesta keskustelusta:

"Raskain mielin pitkämatkainen vieras sanoi hyvästit pastorille. Hän oli jo eteisessä, kun Hedberg häntä saatellessaan vielä kerran ojensi kätensä ja sanoi:
  - Ellet voi olla iloinen, niin ole sitten surullinen. Jumalan lapsi sinä olet joka tapauksessa!
  Niine eväineen kaukaa tullut sanankuulija lähti. Koko se kuorma, jonka painon alla hän oli ollut - se jäi pappilan portaille! Ei tuntunut väsymystä koko matkalla, niin teki sielun ilo askelet keveiksi!"

Mitkä viisaat ja vapauttavat sanat Hedbergiltä!

Myös Aarre Kiveinen julistaa vapauttavaa evankeliumia, kuten tässä:

"Heikkokin usko on kuitenkin pelastavaa uskoa silloin, kun se on uskoa Jeesukseen. Tärkeintä ei ole uskon määrä, vaan uskon kohde. Raamattu ei aseta uskolle määrää. Se sanoo vain: 'Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut' (Apt. 16:31)."

Kirja käsittelee uskonelämää muutenkin. Siinä kehotetaan muun muassa kokoamaan aarteita taivaaseen, ei maan päälle, rakastamaan Raamattua ja rukousta, jättämään turhat taakat ja murehtimiset ja etsimään ensin Jumalan valtakuntaa.

Jokaisen luvun alussa on siis jonkin Siionin Kanteleen laulun säkeistö. Kiva olisi ollut, jos kyseisen laulun sanojen tekijäkin olisi kerrottu, vaikka "Siikkaristahan" ne löytyvät.

Kirjan lopusta löytyy hartauksissa käytettyjen laulujen ja Raamatun kohtien hakemisto.

Hyvä, aidon evankelinen hartauskirja, joka muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeintä!

SLEY-Kirjat 2000, 127 sivua
Kansi: Ritva Kaijasilta