maanantai 15. tammikuuta 2018

Voitto Pokela: Jälkiä Australian sannassa

Voitto Pokela perheineen muutti 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa työn perässä Australiaan, kuten tuhannet muutkin suomalaiset. Tämä kirja piirtää kuvaa siirtolaisten karusta todellisuudesta. Kieltä ei moni osannut, mutta raskasta työtä paiskittiin ahkerasti. Vapaa-ajallaan moni Suomen mies taisi juoda enemmän tai vähemmän. Karut olivat olot olleet kotimaassakin, jossa sota oli vielä tuoreessa muistissa.

Pokela itse oli uskovainen ja oli käynyt Suomessa SLEY:n työntekijäkurssin. Niinpä kaikuivat Siionin Kanteleen laulut Australiassakin, ja luterilaisessa kirkossa käytiin perheen kanssa sanankuulossa. Töihin Pokela pääsi rakennustyömaalle. Vapaa-ajalla tehtiin metsästys- ja kalastusretkiä Tasmanian upeassa luonnossa.

Sekä siellä eräretkillä että muissa tilanteissa miehet puhuvat keskenään ja kertovat toisilleen elämäntarinoitaan. Monia rankkoja kokemuksia tässä kirjassa kerrotaan, on ollut kuolemaa ja surua. Suomalaiset ovat olleet sodassa ja niin ovat olleet myös esimerkiksi puolalaiset, jotka ovat sodan aikana joutuneet suorastaan uskomattomiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Kirjassa mainitut puolalaiset ovatkin joutuneet muuttamaan turvallisuussyistä jopa henkilöllisyytensä Australiaan muuttaessaan.

Kirja ei kerrokaan itse Australiasta niin paljon kuin odotin, vaan pääosan saavat siirtolaiset ja heidän elämäntarinansa. Mutta kyllä toki Pokela kertoo myös esimerkiksi Australian luonnosta ja eläimistä. Hän pääsi perheineen heti aluksi Tasmaniaan, joka oli suomalaiselle ihanteellinen paikka, koska siellä oli viileämpää kuin muualla Australiassa. Ajan mittaan kuitenkin eräs suomalainen pappi alkoi houkutella Pokelaa kirkon työhön Queenslandiin. Sinne menoa sitten pitkään harkittiin ja arveltiin.

Tuosta kirkon työstä kirjan takakansi kertoo, että Pokela opiskeli ja valmistui luterilaisen kirkon papiksi ja teki siirtolaisten parissa arvokasta työtä. Hänen opiskelustaan itse kirjassa mainitaan vain vähän ohimennen ja epäselvästi.

Tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämä on todella ollut erilaista kuin nykyään tuntemieni ulkosuomalaisten (joihin lukeutuu esimerkiksi jo yli 20 vuotta Australiassa asunut siskoni). Moni muutti menneinä aikoina maailmalle osaamatta ehkä sanaakaan englantia, eivätkä he varmasti olleet sitä ennen käyneetkään ulkomailla, minkä huomasi kirjassa suomalaisjoukon kauhisteluista, kun he tulivat perille Australiaan. Perillä kohteessakin ainakin jotkut viettivät paljon aikaa toisten suomalaisten kanssa, mikä ei varmaankaan edistänyt kielen oppimista ja maahan kotoutumista. Lisäksi he tekivät tosiaan lähinnä raskaita ruumiillisia töitä. Ajat olivat toiset silloin, olot Suomessa oli vielä köyhät.

Kirjassa Pokela kertoo niin ateisteista kuin alkoholisteista. Eräretkellä Tasmaniassa eräs kovia kokenut suomalainen avautuu elämänsä kivuista Pokelalle ja sanoo koskettavasti:

"Kun puhuit siellä juhlassa peloista, joita ihmisillä on, aloin tunnistaa omia pelkojani. Niitä on hurjasti. Luulen pelkääväni melkein kaikkea, omasta varjostani alkaen. Siksi halusin jutella kanssasi. On tullut tunto, että vaikka sinä olet uskovainen ja minä ateisti, niin ymmärrämme toisiamme. Taidan muuten olla pirun huono ateisti. Pikkujoulustamme lähtien olen usein illalla tapaillut äidin opettamaa iltarukousta: 'Levolle lasken Luojani, armias ole suojani...', tippa siinä on tullut silmäkulmaan."

Tuntuukin, että Pokela on todella ollut Jumalan johdattamana siellä siirtolaisten keskellä, kun hänellä oli tällaisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Jälkiä Australian sannassa on ennen kaikkea miesten kirja; niin paljon siinä puhutaan mies miehelle. Pohditaan, miksi mies ei muka saisi itkeä, ja paljon muuta.

Myös monet suomalaiset ja australialaiset papit kirjassa esiintyvät. Tapaapa Pokela "sattumalta" jopa itsensä Hermann Sassen, josta saa itselleen tukijan ja esirukoilijan.

Jostain syystä kirja loppuu ikään kuin kesken; kun Pokelat muuttavat Queenslandiin ja sen aiotun seurakuntatyön pitäisi alkaa, siitä ei enää kerrotakaan. En tiedä miksi näin - minusta olisi ollut mielenkiintoista lukea myös Pokelan työstä pappina. Mutta tällaisenakin kirja on avartava lukuelämys sellaiselle, joka haluaa tutustua tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämään.

Myöhempi lisäys: Tästä postauksesta jäi pois yksi asia! Kertoo kirja jotain Australian historiastakin, ainakin siitä, kun valkoiset tulivat sinne ja tekivät paljon pahaa maan alkuperäisväestölle, aboriginaaleille. Heitä tapettiin ja heistä maksettiin jopa tapporahaa. He olivat "villejä alkuasukkaita", joita ei pidetty oikein edes ihmisinä. Tämä kaikki oli järkyttävää luettavaa. Mutta näistäkin asioista on hyvä tietää. Miten paljon pahaa juuri valkoiset ovatkaan tehneet monessa eri maanosassa...

SLEY-Kirjat 1995, 197 sivua
Kansi: ICHIBAN, Pekka J. Jokinen
Kannen valokuva: Kuvapörssi Oy

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Eero Junkkaala: Kiusattu...

Tässä on vaihteeksi sellainen pieni suuri kirja, jossa onnistutaan sanomaan lyhyesti paljon. Junkkaala jakaa tässä rohkaisua erilaisten kiusausten uuvuttamille kristityille. Heti ensimmäisellä sivulla hän kertoo, miten joku oli kysynyt häneltä, voiko tällainen epäilevä ja kiusattu olla enää mikään kristitty. Junkkaalan vastaus siihen oli, että voi. "Että oikeastaan ei muunlaisia kristittyjä olekaan. On vain kiusattuja, heikkoja ja lankeavia kristittyjä."

Junkkaala toteaa, että tuntuu kyllä olevan myös sellaisia vahvoja kristittyjä ja uskonsankareita, joilla menee lujaa ja joille kaikki heikkous on vierasta. Mutta heidän itsetuntemuksensa vaikuttaa pinnalliselta. Eräänä päivänä heilläkin voi pää kolahtaa seinään, voi tulla pettymyksiä ja varmuus voi rakoilla. Sillä syntisiä ihmisiä me kaikki olemme. Siksi uskonsankarikin voi joskus pudota yläilmoista ja päätyä tällaisen kirjan äärelle.

Kirjassa käydään lyhyesti läpi monia erilaisia elämän alueita, joilla meillä voi olla kiusauksia. Varmaankaan tämä ei ole kattava esitys, mutta aika monenlaista tästäkin kirjasta löytyy. Luulisi jokaiselle olevan jotain tuttua.

Uskonelämään liittyen Junkkaala kirjoittaa esimerkiksi Pyhän Hengen täyteydestä, kokemuksista, armolahjoista, Raamatun lukemisesta ja rukouksesta (otsikolla Huono rukoilija). Armon epäileminen ja älylliset epäilyt ovat monelle tuttuja. Ihminen voi olla fariseus, joka pitää muita syntisinä eikä huomaa itsessään esimerkiksi ylpeyttä ja ties mitä muita syntejä. Tai sitten, koska kaikki on armoa, monella on mielestään lupa ja vapaus tehdä mielin määrin syntiä.

Hengen täyteydestä tässä kohtaa sen verran, että se voi Junkkaalan mukaan olla "voimakas siunauksen kokemus tai vain hiljainen vakuuttautuminen Jumalan armosta." Tuollaisista kokemuksista saa kyllä iloita, mutta: "Silti näiden kokemusten varaan ei voi mitään rakentaa. Kokemukset eivät pelasta ketään, eivät liioin lisää pyhityksemme määrää. Hengen täyteys on viime kädessä Kristuksen täyteyttä. Syntisenä ristin luona olen yhtä lailla Hengellä täytetty kuin kirkastusvuoren onnellisena hetkenä. Sellainen 'täyteys', joka vie ohi Jeesuksen, ei ole Pyhästä Hengestä. Henki on siellä, missä Kristus on."

Myöhemmin kirjassa jatketaan erilaisista maallisen elämän kiusauksista: ajatusmaailman synnit, väärään henkilöön rakastuminen (kun joko itse on naimisissa tai se toinen on tai molemmat ovat), perhe-elämän ja yksin elämisen haasteet, oikeassa olemisen kiusaus, oikea ja väärä oppi, vallanhimo ym... Lopussa on myös lukuja liittyen itsensä hyväksymiseen, menneisyyden painolasteihin ja elämän umpikujiin, ja viitataanpa siellä mielenterveyteenkin.

Ajatusmaailmasta Junkkaala toteaa, ettei se ole aivan niin yksinkertaista kuin sanonta kuuluu, että et voi estää lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit kyllä estää niitä tekemästä pesää päähäsi. Kyllä syntinen ihminen mielellään antaa ajatustensa laukata. Mutta toki niitä voi vähän hillitäkin. Väärään henkilöön rakastuttaessa voi esimerkiksi ottaa häneen vähän etäisyyttä, jos mahdollista, ja aika kyllä tekee yleensä tehtävänsä näissä asioissa. Ajan kanssa se menee ohi. Ajatusmaailman synteihin liittyen, jos ne kovin hallitsevat elämää, voi pyrkiä täyttämään elämänsä muilla asioilla ja mielekkäällä tekemisellä, niin ei ehdi liikaa ajatella.

Mutta kaiken keskellä tämä kirja korostaa ihanasti ennen kaikkea Kristuksen meille ansaitsemaa armoa ja vanhurskautta, johon me emme itse pysty mitään lisäämään. Toisaalta armon kirkastuminenkaan ei muuta ketään paremmaksi, ja sitä armon kirkastumista me tarvitsemme uudestaan ja uudestaan koko elämän ajan. On se niin vaikea läksy ihmiselle, jonka on vaikea ottaa mitään vastaan lahjaksi.

Yhteenvetona kirjasta voisi olla seuraava ote:

"Elämässäni on jonkinlainen jännite: samanaikaisesti syvä lepo ja vaikea taistelu. Lepo aina kun luotan Vapahtajaani ja elän täytetystä työstä, taistelu kun tuijotan itseeni ja omaan kilvoitukseeni tai sen puuttumiseen. Taistelu on kamppailua syntiä vastaan ja sitä, että ymmärtäisin käyttää armonvälineitä. Että sieluni pääsisi siihen lepoon, joka on sen oikea olotila Jumalan lapsena. Että armon aurinko pääsisi paistamaan ja minä siinä vaan lekottelemaan, tämmöisenä, armosta autuaana."

Kirjan lopussa on jokaiseen lukuun liittyen keskustelukysymyksiä ja lisäksi kirjallisuusvinkkejä, jos kyseisestä aiheesta haluaa lukea lisää. Sieltä löysinkin kiinnostavia kirjoja, sekä jo lukemiani että sellaisia, joihin mielelläni joskus tutustuisin.

Tässä sain jaettua vain jotain ihan pientä pintaraapaisua kirjasta. Kaiken kaikkiaan se on rohkaiseva pieni kirja kenelle tahansa uskonelämän taipaleella taapertavalle heikolle matkalaiselle!

Alla olevassa kuvassa vielä vähän rohkaisua.

Perussanoma Oy 1991, 87 sivua
Päällys Hannu Kaukonen

lauantai 30. joulukuuta 2017

Chr. Möller: MITÄ EVANKELIUMI ON olemukseltaan ja sisällöltään ja ketä se tarkoittaa?

Tiedoksi heti alkuun! Tämän ihanan evankelisen kirjasen voi myös kuunnella netistä, ellei tällaista vanhaa vihkoa saa mistään käsiinsä. Tämä ja paljon muutakin ihanaa evankelista sanomaa löytyy seuraavasta linkistä: http://eero1927.mbnet.fi/mikael.htm.

Toiseksi: kirjasen vaatimaton ulkoasu pettää, koska se sisältää todellisia hengellisiä aarteita. Jos olet väsynyt ehtoihin ja suoritusvaatimuksiin, lue tämä kirjoitukseni ja tutustu tähän kirjaan! Itselleni kirjasen lukeminen oli kuin lähde erämaassa ja lääkitys hengelliseen puutostautiin, aivan liioittelematta!

Kirjoittaja Möller on ilmeisesti ollut tanskalainen pastori. Tämä lukemani viides painos on vuodelta 1942, mutta esipuheen on kirjoittanut Julius Engström Helsingissä vuonna 1896. (Lienee sama Engström, joka oli apulaispappina omassa kotipitäjässäni 1880-luvun lopulla ja tilasi isoäitini isoisälle Sanansaattajan, mutta tämä oli innokas körttiläinen ja hakkasi puuladossa lehden kirveellä palasiksi! Hänen pojastaan eteenpäin suvussamme on kuitenkin oltu evankelisia. Tuon hauskan tarinan kertoo mummoni veli Esa Santakarin kirjassa Armosta autuaat. Tuli vain Engströmistä mieleen...)

Kirjan aiheesta voi helposti tulla mieleen, kuten Möllerkin kirjoituksensa aloittaa, että nämähän ovat itsestäänselviä asioita ja ketä enää kiinnostaa pohtia tällaisia. Mutta kuten jo Luther on sanonut, vain kokemattomat luulevat evankeliumin käsittämisen olevan helppoa. Kokeneimmat kristityt tunnustavat yhdessä Lutherin kanssa ymmärtävänsä evankeliumista hyvin vähän ja saavansa aina olla vasta-alkavina oppilaina.

Möllerin mukaan puhdas evankeliumin julistus on "yksinomaan itse armon eli sen olemuksen ja sisällön julistamista ilman, että siihen sekoitetaan armon vastaanottamista tahi sen vaikutuksia. Tämä on tarpeellista huomata."

Minua kiinnosti erityisesti kirjan jälkimmäinen (ja pitempi) osa, jossa kysytään, kenelle evankeliumin aarteet kuuluvat. Lahjoitetaanko ne meille, kun me käännymme ja uskomme, vai onko ne lahjoitettu meille jo ovatko ne olleet meidän jo ennen, ja onko kääntyminen kääntymistä uskomaan sitä? Tässä osassa kirjaa Möller jakaa todellisia helmiä ja aarteita!

Hän lainaa Raamattua, joka sanoo selvästi, että mehän tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta, kun vielä olimme hänen vihollisiaan. Siis "tulimme", ei "tulemme" sitten kun uskomme ja otamme armon vastaan. Lahja on jo annettu meille ja se on meidän, vaikkakaan siitä ei ole meille hyötyä, jos emme ota sitä käyttöön ja nautintaamme.

Hieno vertaus tästä Möllerillä oli seuraava: voihan henkilö olla vaikka kuinka rikas, hänellä voi olla rahaa ja omaisuutta, mutta jos hän ei käytä niitä, hän voi vaikka nähdä nälkää ja kuolla viluun rikkauksiensa äärellä. "Ja silloin sanovat kaikki, jotka kuulevat puhuttavan jostakin semmoisesta: 'Mikä hullu, vaikka hänellä kuitenkin oli niin paljo!' Ja me voisimme melkein sanoa perkeleellä olevan syytä väittää sitä samaa ihmisistä, jotka joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, vaikka heillä on tahi voisi olla Kristuksen evankeliumi."

Autuuden aarteet ovat meidän, ei tarvitse kuin alkaa nauttia niistä! Mutta meidän oma uskossa vastaanottamisemme, kääntymisemme, maailmasta luopumisemme ja itsensä kieltämisemme eivät ole mitään pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen perusteita eikä niillä muuteta Jumalan sydäntä, joka on jo antanut meille anteeksi. Muutosta tarvitsee vain oma sydämemme, että se näkisi Jumalan lahjan Jeesuksessa Kristuksessa ja suostuisi ottamaan valmiin sovituksen vastaan.

Tätä Möller ei väsy korostamasta:

"Ei yksikään sielu tule uskovaiseksi raamatullisessa mielessä, jollei hänelle selvästi ja ilman mitään ehtoja julisteta, että hänellä uskottomana, jumalattomana, kuolleena ja kadotettuna jo ennen on Kristuksessa anteeksiantamus ja vanhurskaus. Sentähden on sielun murhaa saarnata ihmisille, että jos he uskovat, niin antaa Jumala heidän syntinsä anteeksi, tahi että itsensäkieltäminen ja usko ovat ehtoina Jumalan armon saamiselle."

Möller julistaa siis armoa ehdoitta ja romuttaa kaikki vaatimukset, jotka pitäisi täyttää armon saadakseen. Hän lainaa myös Lutheria ja Roseniusta, jotka ovat kirjoittaneet aivan samassa hengessä. Kirja huokuu suorastaan sitä vanhan ajan evankelisten "koko maailman autuutta", josta ei enää taideta paljon puhua ainakaan ihan tuota termiä käyttäen. Ja jos lukijaa alkaa epäilyttää näin vapaa armo, ne epäilykset kyllä kumotaan.

Kyllä kääntymys ja uskokin ovat tarpeen, mutta ne eivät ole pelastuksen perustus. Eli kuten nykyään sanottaisiin: ne ovat vain tyhjä käsi, joka ottaa lahjan vastaan.

Kirjoittaja toteaa myös, että vaikka jotkut käyttävätkin evankeliumin julistusta väärin hyväkseen ja saavat siitä mielestään luvan tehdä syntiä mielin määrin, armon evankeliumia on silti julistettava juuri niin kirkkaana kuin se on. Siitä ei saa tinkiä yhtään.

Myös pyhityksestä Möller kirjoittaa ja toteaa: "Valheellinen ja petollinen on kaikki se pyhyys, joka ei tule siitä, että omatunto on tullut vapautetuksi laista sekä iloiseksi ja onnelliseksi tuon suuren, vapaasti lahjoitetun armon kautta." Kristus on myös meidän pyhityksemme, ja "mitä enemmän syntisen sydän juo siitä siunatusta (evankeliumin) lähteestä, sitä enemmän totista pyhyyttä on syntisellä."

Kristitystä, joka ei usko omaan uskoonsa, vaan on nähnyt, että Kristuksessa hänellä on täysi anteeksiantamus ja vanhurskaus, Möller kirjoittaa:

"Semmoinen kristitty uskoo joka päivä jumalattomana Jumalan sanan ja sakramenttien perustuksella, että hänellä, hän kun on osa maailmasta, on Kristuksessa lahjoitettu armo, eikä kukaan ole totinen kristitty hetkeäkään kauemmin kuin hänen sydämensä niin uskoo, vaikka usko usein voi olla heikko, ja sen katseleminen ei anna mitään lohdutusta. Mutta se usko ei katso itseänsä eikä kerskaa itsestänsä, vaan katsoo lakkaamatta ulkopuolella itseään olevaan aarteeseen."

SLEY 1942 (5. painos), 39 sivua

torstai 28. joulukuuta 2017

Pia ja Mikko Pyhtilä: Chapu chapu - Kotona maailmalla

Pia ja Mikko Pyhtilä kertovat tässä kirjassaan siitä, kuinka he lähtivät ensin kielikouluun Englantiin ja sen jälkeen lähetystyöhön Pohjois-Tansaniaan. Millaista on lähetin elämä Afrikassa? Ainakaan siellä ei voi hoitaa kaikkea "chapu chapu" eli nopeasti, niin kuin me suomalaiset olemme yleensä tottuneet toimimaan. Paljon muutakin uutta tulee vastaan.

Toisaalta Pyhtilät kertovat afrikkalaisten iloisuudesta ja Tansanian upeasta luonnosta lukuisine eläimineen. Toisaalta sitten pitkin kirjaa eteen nousee kysymys köyhyydestä ja rikkaudesta. Miksi meillä on, mutta heillä ei  ole? On katulapsia, kerjäläisiä ja ilotyttöjä. Elämän traagisuus tulee vastaan, kun aikuiset miehet kivittävät kaupungilla kuoliaaksi pienen pojan - vain koska tämä oli taskuvaras... Köyhyyttään sekin raukka joutui varastamaan.

Eräs tragedia Tansaniassa on albiinojen tappaminen - tai ellei heitä aina tapeta, heidän kimppuunsa saatetaan hyökätä ja katkaista heiltä kädet. Kaikki tämä taikauskon takia, koska uskotaan, että albiinojen ruumiinosien syöminen tuo onnea, terveyttä ja rikkautta. Luterilaisen kirkon nuoret järjestivätkin mielenosoituksia tällaista vastaan yhdessä toisten kristittyjen nuorten kanssa. Kirjassa todetaan, että jos tällaisessa maassa kristillisen kasvatustyön vahvistaminen on "sitä kuuluisaa kulttuurien tuhoamista, josta lähetystyötä yhä edelleen syytellään, uskon että se silti on sen arvoista."

Kirjan alussa kerrotaan, että Pia kirjoittaa lyhyesti ja iskevästi, Mikko puolestaan kuvailee ja tarinoi pitemmän kaavan mukaan. Tästä päätellen kirjan runomuotoisten tekstien täytyy olla Pian käsialaa, ja kyllä se näkyy joskus niiden sisällöstäkin, samoin kuin pitkistä teksteistä paljastuu siellä täällä, että ne ovat miehen kirjoittamia. Näiden erilaisten tekstien vuorottelu rytmittää kirjaa mukavasti.

Juuri monet runot ovat kirjan pysäyttävintä antia. Esimerkiksi eräs runo alkaa näin:

                   "Tuo nuori nainen on Eliza,
tiedän ettei hän oikeasti elätä itseään baariapulaisena.
Hänen pieni toppinsa ja käytettyjen vaatteiden torilta
                    ostamansa lantiofarkut
                     kertovat ihan muusta."

Ja runo loppuu:

"Jollei Eliza kuole kovin nuorena siihen tautiin
   hän ehtii työskennellä vielä monta vuotta.
    Mutta voi että hän on toisinaan väsynyt."

Monen muun ohella kirjassa kerrotaan melko seikkaperäisesti myös joulunvietosta Tansaniassa, piparkakkumausteiden kotimaassa. Siinä mielessä oli hyvä ajoitus lukea kirja näin joulun välipäivinä. Oli mielenkiintoista lukea tansanialaisten joulusta ja toisaalta suomalaisten omasta joulunvietosta Afrikassa. Mwanzan kansainvälisen koulun joulujuhlassa lapset useista eri uskontokunnista esittivät yhdessä joulukuvaelmaa, eikä se ollut muiden uskontojen edustajille mikään ongelma, kuten Suomessa nykyään yritetään väittää. Tansaniassa "oma katsomus ei estä osallistumasta yhteiseen iloiseen juhlaan", Pyhtilät kertovat.

Kirja kertoo myös kortteja myyneestä köyhästä pojasta, joka piirsi joulukortteja muulloinkin kuin joulun aikaan. Ihmettelyyn hän vastasi: "Meillä kadulla elävillä ja vaatimattomissa oloissa tallissa syntyneellä Jeesus-lapsella on niin paljon yhteistä, että uskon hänen ymmärtävän meitä paremmin kuin kukaan muu. Siksi piirrän aina myös joulukortteja."

Kaikki tämä ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Jos Afrikka kiinnostaa, Chapu chapu tarjoaa paljon uutta tietoa ja pohdittavaa. Itse evankelisen herätysliikkeen kasvattina tosin huomaan selvän eron SLEY:n ja Suomen Lähetysseuran lähettien kirjoittamien kirjojen välillä. SLEY:n kirjoissa evankeliumi on aina ykkösenä, mutta SLS:n lähetit kertovat enemmän köyhyydestä ja kehitysyhteistyöstä, maailmanparantamisen ollessa keskipisteenä. Maailman köyhien, sorrettujen ja nälkäänäkevien ihmisten auttaminen on kyllä lähellä omaakin sydäntäni, mutta sittenkin tärkeintä lähetystyössä on aina evankeliumi.

Loppuun jaan erään paljon elämää nähneen tansanialaisen naisen sanat, jotka antavat meille suomalaisille ajattelemisen aihetta:

"Teillä eurooppalaisilla on paljon ongelmia, koska teillä on isot talot ja paljon tavaraa. Minulla on vähän ongelmia, koska minulla on pieni talo ja vähän tavaraa."

Suomen Lähetysseura 2010, 168 sivua
Kansi ja taitto DA Graphics Oy / Tanja Varonen

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

John & Betty Drescher: Rakkauden puutarha

Luin loppuun tämän joulun alla aloittamani kirjan, joka on melko ohut, mutta esittää tiivistetyssä muodossa suuria asioita. Tässä siis avioliittokirja sellaiselle, joka ei jaksa lukea pitkiä tekstejä!

Muutenkin minusta kirjan idea on kiehtova, koska sen kirjoittanut aviopari esitti 30 vuoden avioliiton jälkeen toisilleen kysymyksen: Entä jos olisimme taas nuoria ja rakastuneita ja saisimme aloittaa yhteisen taipaleen alusta alkaen uudelleen? Mitä tekisimme samoin kuin silloin, entä mitä tekisimme toisin? Tässä kirjassa on siis kiinnostavalla tavalla erilainen näkökulma avioliittoon. Mitä kyseinen pariskunta sanoo asiasta 30 vuoden kokemuksellaan?

Kirjan yhdentoista luvun otsikot kertovat jo paljon siitä, mitä Drescherit haluavat erityisesti painottaa:


  1. Sitoutuisimme olemaan uskollisia
  2. Jatkaisimme seurusteluajan henkeen
  3. Viettäisimme enemmän aikaa yhdessä
  4. Sopisimme tiiviistä kanssakäymisestä
  5. Korostaisimme hyviä ominaisuuksia - emme heikkouksia
  6. Nauttisimme sukupuolielämästämme
  7. Emme yrittäisi muuttaa toisiamme
  8. Olisimme pienissä asioissa suuria
  9. Tekisimme sopimuksen raha-asioista
  10. Pitäisimme kolmion vahvana
  11. Muistaisimme, ettei koskaan ole liian myöhäistä
Uskollisuusluvussa Drescherit kirjoittavat muun muassa siitä, että jos pitää avioeroa vaihtoehtona, silloin on jo lipumassa kohti eroa. Silloin myös kieltää sen avioliiton pyhän aseman, jonka Raamattu sille antaa. Avioliittoa ei voi rakentaa tunteiden varaan, jotka tunnetusti tulevat ja menevät, vaan sitoumuksen ja tahdon varaan. Silloin eivät sairaudet, taloudelliset murheet tai muutkaan vastoinkäymiset voi kaataa suhdetta. Huom: Tähän viittaamalla en kuitenkaan halua tuomita niitä, jotka ovat jo ehtineet erota.

Kirja kannustaa myös jatkamaan kaikkea sitä, mikä seurusteluaikana oli tärkeää: ystävällisyys, huomaavaisuus, rakastavat sanat ja teot, yhdessä vietetty aika, keskustelut ja yhteinen tekeminen. Avioliittoneuvonnassa Drescherit olivat sanoneet eräälle eron partaalla olevalle parille: "Opitte rakastamaan uudelleen täsmälleen samalla tavalla kuin rakastuitte ensimmäistä kertaa. Eli teette ja sanotte ja harrastatte niitä asioita, jotka saivat teidät alun perin rakastumaan toisiinne. Jatkatte vain kosiskelua."

Eräs nainen oli kirjoittanut näin: "Meidän avioliittomme oli karilla. En rakastanut Robertia. Sitten aloin kysellä itseltäni, miten käyttäytyisin, jos rakastaisin miestäni. Aloin tietoisesti tarkkailla, mistä hän piti ja mistä ei pitänyt. Valmistin hänen mieliruokiaan. Lähdin mukaan hänen harrastuksiinsa. Ostin yllätyksiä hänelle, kun hän tuli ruokatunnille. Jaoin hänelle rakkauttani kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Nyt rakastan häntä koko sydämestäni."

Tarinan opetus on se, että rakkauden tunteet seuraavat rakastavia tekoja. Kun tekee toiselle ihmiselle hyvää, on aina helpompi suhtautua häneen lämmöllä.

Drescherit neuvovat myös tarkistamaan arvojärjestystään. Ajankäyttömme kertoo siitä, mikä on meille tärkeää. Jos emme vietä puolisomme kanssa juuri yhtään aikaa, mitä se kertoo hänen merkityksestään meille? Ajan viettäminen yhdessä on tärkeää. Kristityn elämässä Jumalan pitäisi olla ykkössijalla ja puolison heti seuraavana, ennen työtä esimerkiksi.

Kirja opettaa, että Raamatun lukeminen, rukous ja seurakuntayhteys ovat myös tärkeitä avioliitolle. Mutta "miksi rukoilemisen ja Jumalan sanan lukemisen etuoikeutta ei käytetä? Siksi että niistä ei piitata. Laiminlyömme ne, koska emme suunnittele niitä niin kiinteästi elämämme osaksi kuin syömistä ja työssä käymistä", kirjassa todetaan pysäyttävästi. Tässäkin tarvitaan ajankäytön suunnittelemista ja kurinalaisuutta.

Niin myös rahan käytössä, josta on kirjassa oma lukunsa. Monesti toinen puolisoista on taloudellisempi raha-asioissa ja toinen tuhlaavaisempi, mikä aiheuttaa ristiriitoja. Siksi tämäkin aihe ansaitsee kirjassa oman lukunsa. Myös seksiä käsitellään omassa luvussaan.

Lopuksi voisi vielä lainata kirjan ajatusta, että puolisot eivät ole olemassa vain toisiaan varten, katsellakseen toisiaan, vaan he ovat tätä maailmaa varten, palvellakseen sitä yhdessä niillä lahjoilla, joita heillä on. Eli katsoakseen yhdessä samaan suuntaan.

Ristin Voitto 1986, 99 sivua
Alkuteos If We Were Starting Our Marriage Again
Suomentanut Ulla Hiltunen
Päällys: Maarit Mäkelä 

lauantai 23. joulukuuta 2017

Siunattua joulua!

Kiitos kaikille blogini seuraajille kuluneesta vuodesta! Tässä vaiheessa toivotan teille siunattua Vapahtajamme syntymäjuhlaa.

Blogista löytyy jouluaiheista lukemista, kun klikkaa tunnistetta "joulu". Siellä on neljä kirjaa: Ann Voskampin Lahjoista suurin, Olavi Rimpiläisen Kun Jumala tuli ihmiseksi - Piispa Olavin joulukirja, Karl Robert Hansenin "Ja tapahtui niinä päivinä, että..." ja tuntemattoman kirjoittajan Joulu Lutherin kotona. 

Löytyväthän ne myös klikkaamalla tätä linkkiä.

Eilen ja tänään kirjoitin blogiin pienistä kirjasista, joiden aiheena olivat stressi ja kärsimys. Nekin voivat olla monelle ajankohtaisia myös jouluna. Kaikki ei ole pelkkää idylliä ja kiiltokuvaa meidän elämässämme joulunakaan.

Mutta olitpa iloinen tai surullinen, pirteä tai väsynyt, terve tai sairas, onnistunut tai epäonnistunut tänä jouluna, Jeesus on kanssasi. Hän syntyi tänne juuri sinua varten. Ja sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat..."

Carol Luebering: Mikä on kärsimyksen tarkoitus? Jeesus esikuvana ja neuvonantajana tämän päivän ahdistuksissa

Tässä toinen kirja niille, jotka eivät ole joulumielellä. Tämä on samaa sarjaa kuin se kirja, josta eilen kirjoitin (aiheesta stressi). Carol Lueberingin tekstin koin ainakin henkilökohtaisesti paljon rohkaisevampana kuin sen edellisen, jolla olikin eri kirjoittaja. Luebering jakaa tässä kirjassa hyvin hoitavia ja lohdullisia ajatuksia kärsivälle ihmiselle.

Kirjassa kehotetaan muun muassa hyväksymään kaikki erilaiset tunteet, vihasta lähtien, koska tunteet itsessään eivät ole hyviä tai pahoja. Niitä pitää vain osata käsitellä rakentavasti. Itselleen kannattaa antaa myös lupa itkeä silloin kun itkettää. "Kyyneleet ovat selviytymiskeino, luonnon lääke tuskaan. Itkeminen helpottaa tuskaa ja stressiä. Kyynelten vuodattaminen aiheuttaa niin ikään aivoissa eräiden kipua lievittävien kemikaalien erittymistä."

Myös Jumalalle saa näyttää rehellisesti kaikki tunteensa, kuten niin monet Raamatun henkilötkin tekivät. Psalmien sanoin voi rukoilla, kuten Jeesuskin rukoili: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Psalmien kirjoittajat näyttävät rukouksissaan koko ihmiselämän tunteiden kirjon eivätkä yritä esittää hurskaampaa ja hengellisempää kuin ovat.

Rukouksesta Luebering kirjoittaa enemmänkin, sekä yhdessä toisten kanssa että yksin rukoilemisesta. Muutenkin hän korostaa ihmissuhteiden hoitamisen merkitystä. Pitää osata pyytää apua toisilta, ja toisaalta on hyvä ajatella myös lähimmäisen kärsimystä, rukoilla toisten puolesta ja auttaa heitä.

Yksi tarkoitus kärsimykselle on kirjan mukaan se, minkä olen itsekin huomannut, että kun meillä menee hyvin, luulemme olevamme vahvoja emmekä ole minkään tarpeessa. Siinä helposti Jumala unohtuu. "Mutta kun kipu saa meidät kynsiinsä, alamme tajuta oman haurautemme. Ymmärrämme, ettemme tulekaan omillamme toimeen, ettei meistä olekaan oman elämämme hallitsijoiksi."

Jaan tässä pari sellaista kohtaa, jotka itselleni olivat tärkeitä.

"Avaudu niille joilla on ymmärtävä sydän... Ellei uskaltaudu avaamaan sisintään edes joillekin luotettavan tuntuisille ihmisille, kuuntelijat jäävät löytymättä. Yhdenkin tällaisen ihmisen löytäminen on niin suuri asia, että riski kannattaa ottaa."

Onhan niitäkin ihmisiä, joille avautuminen ja avun pyytäminen on luontevaa, mutta sitten on myös meitä, jotka esitämme vahvaa ja iloista, vaikka tekisimme kuolemaa, ja kuuntelemme vain muita. Tällaisille ihmisille on kova läksy opetella näyttämään heikkoutensa ja avun tarpeensa. Siksi tuo yllä lainaamani neuvokin on tarpeellinen, vaikka se monen mielestä voi olla itsestäänselvyyksien hokemista.

Tässä vielä toinen ote kirjasta (Otsikkona Suostu avuttomuuteen):

"Sinulle on saattanut kertyä pitkä luettelo asioita, joita et pysty tekemään. Fyysinen tai henkinen kärsimys vie meiltä usein kyvyn toimia entiseen tapaan, ja silloin tunnemme itsemme täysin avuttomiksi. 
  On vaikea kuvitella Jeesusta avuttomana. Evankeliumit ovat täynnä kertomuksia hänen voimastaan parantaa sairaat ja herättää kuolleet, tyynnyttää myrskyävä järvi ja ruokkia kansanjoukot. Ja kuitenkin suurimman parannustekonsa hän teki riippuessaan avuttomana ja tuskissaan Golgatan ristillä."

Ihana, lohdullinen pieni kirja. Jos löydät tämän jostain, niin suosittelen lämpimästi!

SLEY-Kirjat 1999, 87 sivua
Alkuteos What Would Jesus Do to Find Meaning in Suffering?
Suomentanut Pekka Nieminen
Joka aukeaman toisella sivulla on rohkaiseva jae Raamatusta.