lauantai 22. heinäkuuta 2017

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat - Vahvassa uskossa

Olin kuullut tästä kirjasta paljon kritiikkiä, ja toisaalta taas joku itsekin karismaattisissa piireissä kasvanut kirjabloggaaja oli pitänyt tästä kirjasta. Niinpä olin utelias tietämään, mitä itse ajattelisin kirjasta, ja senhän saa selville vain lukemalla sen itse. Sainkin kirjasta arvostelukappaleen kustantajalta, mistä lämmin kiitos!

Terho Miettinen on käsittääkseni (kirjan loppusanojen perusteella) ollut itse helluntaipiireissä lapsesta asti, mutta jo lapsena hänellä oli epäilyksiä. Aikuisiällä hän on päässyt irti ahtaana lahkona kokemastaan helluntailaisuudesta, ja tämän taustansa takia hän päätyi tutkimaan perusteellisesti karismaattisia liikkeitä. Toinen kirjoittaja Raija Pelli puolestaan on rikosjournalismiin erikoistunut toimittaja.

Kirjassa kerrotaan sekä mitä pöyristyttävimmistä lahkoista (kuten koivuniemeläisyys ja kartanolaisuus) ja sitten aivan tavallisista Suomessa jo ajat sitten vakiintuneista vapaitten suuntien seurakunnista. Hämmentävää on se, että vaikka näillä useimmiten on yhtä paljon eroa kuin yöllä ja päivällä, niitä käsitellään lähes samana asiana.

Itsekin nimittäin olin parikymmentä vuotta vapaissa suunnissa, minä aikana asuin useilla paikkakunnilla ja näin sisältäpäin hyvin monenlaisia seurakuntia, joten voin kai sanoa jotain tietäväni. (Lisäksi oma mieheni on ollut niissä piireissä lapsesta asti ja on edelleen.) Vaikka minulla olikin oli omat syyni lähteä sieltä, en ole itse koskaan törmännyt niin sairaisiin ja äärimmäisiin asioihin kuin mistä tässä kirjassa kerrotaan. En toki väitä, ettei sellaisia voisi jossain olla. Varmasti aina on poikkeustapauksia. Varsinkin kun vapaissa suunnissa vedotaan paljon tunteisiin, ne vetävät puoleensa tunneihmisiä, jotka voivat joskus olla hyvinkin rikkinäisiä ja tasapainottomia. Johtoasemiinkin voi päätyä narsisteja, kuten kirjassa kerrotaan.

Mutta ongelmineenkin vapaakirkolliset ja helluntailaiset ovat minusta valovuosien päässä kartanolaisuudesta ja koivuniemeläisyydestä. Näitä kaikkia liikkeitä käsiteltiin kuitenkin kirjassa yhtenä suloisena sekamelskana. Ehkä niitä vähän olisi voinut rajata edes eri lukuihin. Monet tuntemani vapaakirkolliset ja helluntailaiset ovat aivan tavallisia, täysjärkisiä ihmisiä, jotka elävät tavallista, tasapainoista elämää, mitä taas ei voida sanoa äsken mainitsemieni lahkojen jäsenistä.

Joka tapauksessa kirjassa käydään läpi ns. "vahvauskoisuutta" ja ennen kaikkea karismaattisuutta lieveilmiöineen ja ongelmineen. Asioita käsitellään yleisellä tasolla ja lisäksi kerrotaan paljon karmeita tapauksia eri liikkeiden piiristä.

Kyllä minullekin tuttuja asioita tuli vastaan, esimerkiksi se, miten jotkut "vahvauskoiset" korostavat, että aina pitää olla iloinen, ja jos joku erehtyy puhumaan vaikka surusta tai masennuksesta, häntä "lyödään Raamatulla päähän" ja tunteet kielletään. Tämä vain yhtenä esimerkkinä, jonka nyt muistan (kun se tuli vastaan tuossa kirjan loppupuolella).

Se minulle oli kuitenkin yllätys tässä kirjassa, ettei se tyrmää pelkästään epätervettä uskoa, vaan myös aivan terveen kristillisen uskon. Vaikka kirjassa parissa sivulauseessa todetaankin, että parhaimmillaan usko voi olla ihmiselle myönteinen asia, ja vaikka takakannessa jopa väitetään tämän olevan "uskoa kunnioittava" kirja, niin Miettinen tuntuu hyökkäävän melkein kaikkea vastaan, mitä Raamattu opettaa. Kun hän riisuu kristinuskosta taivaan ja helvetin, paholaisen (ihme ettei Jumalaakin), johdatuksen ja monta muuta asiaa, mitä jää jäljelle? Synnistäkään ei kuulemma saa puhua, koska se aiheuttaa syyllisyyttä. Kristillinen seksuaalietiikka tyrmätään; sekin aiheuttaa pelkkiä traumoja ihmiselle. Usko siihen, että kaikkivaltias Jumala olisi kiinnostunut juuri minun asioistani, on puolestaan narsismia. Opetus siitä, ettei meillä ole Jumalan edessä mitään omia ansioita, on oman itsen epätervettä mitätöimistä. Yleensäkin itsensä syntisenä pitäminen on itsevihaa.

Ote kirjasta:

"Vahvauskoiselle teroitetaan, että hänellä ei ole lainkaan omia ansioita. Hän on mitä on ainoastaan Kristuksen veriuhrin takia. Lahkolaiselle opetetaan, että hänen jokainen hengenvetonsa on Jumalan armoa ja että hiuskarvakaan ei putoa hänen päästään Jumalan tietämättä."

Siis mitä?! Noinhan luterilaisessa kirkossakin opetetaan! Ainakin minun tietääkseni? Ei sillä kuitenkaan sitä tarkoiteta (edes vapaissa suunnissa siellä missä minä olen ollut), ettei ihmisessä olisi mitään hyvää; onhan Jumala luonut meihin monia hyviä ominaisuuksia ja olemme hänen luominaan arvokkaita.

Vaikuttaa siis siltä, ettei Miettinen hylännyt pelkästään helluntailaisuutta, vaan yleensäkin kristillisen uskon.

Siinä mielessä olen pitänyt enemmän aiemmin lukemastani Päivä Oy:n kustantamasta kirjasta Ahtaasta uskosta avarammalle, jonka on kirjoittanut Saara Karppinen. Siinä hylätään äärimmäisyydet, mutta ei koko kristillisyyttä.

Mutta ilman muuta tämä kirja on varmasti terapeuttista luettavaa monelle uskonnon uhrille, ja heillehän se ennen kaikkea lienee kirjoitettukin. Ennen kaikkea jos kaikki kristillisyydeltä haiskahtavakin ahdistaa, niin tässäpä oiva kirja! Tai jos haluaa lukea, mitä kaikkia kauheuksia uskonnon nimissä on tehty, niin tästä kirjasta löytyy.

Mitään kevyttä lukemista tämä ei kuitenkaan ole. Siksipä minullakin vierähti muutama viikko ennen kuin sain kirjan luettua loppuun asti.

Docendo Oy 2017, kolmas korjattu painos
226 sivua

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Eino Sormunen: Uskon mies - Martti Lutherin elämä

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden kunniaksi on otettu uusintapainos tästä piispa Eino Sormusen Luther-elämäkerrasta, joka ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1937. Vaikka uudempi Luther-tutkimus on tarkentanut kuvaa reformaattorista ja hänen elämästään, Sormusen teos on edelleen kelpo johdanto Lutherin elämään, kuten pastori, teologian tohtori Juhana Pohjola toteaa tämän uusintapainoksen esipuheessa.

Kirja on lyhyt ja helppolukuinen katsaus Lutherin elämään sen alusta loppuun sekä ennen kaikkea hänen uskoonsa ja uskonpuhdistajan työhönsä, johon evankeliumin löytäminen hänet johti. Kirjassa evankeliumi tuleekin hienosti esille, samoin painotetaan Jumalan sanan merkitystä. Luther ei saanut mitään "uutta ilmestystä", vaan totuus avautui hänelle Raamatusta. Hän oli sanan mies, kun taas sen ajan uudestikastajat halusivat luopua kaikesta ulkonaisesta, jopa Raamatusta, ja pitäytyä vain "sisäiseen sanaan" eli ihmisen pettäviin sisäisiin mielenliikkeisiin. Tässä mielessä Luther perusti uskonsa terveesti kalliopohjalle, kun hän perusti sen Raamatun sanan varaan.

Kirjaa lukiessani minua puhutteli se, miten Jumalan johdatus ja huolenpito näkyi Lutherin elämässä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa armo ei vielä ollut kirkastunut Lutherille, ja hänen täytyi palata Wittenbergiin, häntä masensi sinne meno, mutta Sormunen toteaa, että Luther ei vain nähnyt, miten Jumalan hyvä käsi johdatti häntä. Nimittäin Wittenbergin yliopiston professorina toimi Johann von Staupitz, josta tuli Lutherin läheinen ystävä ja sielunhoitaja. Staupitzilla oli oma tärkeä merkityksensä Lutherin elämässä, kun hän lohdutti ja auttoi tätä ylös epätoivon suosta.

Kun taas Lutheria uhkasi kuolema hänen jouduttuaan paavin langettamaan kirkonkiroukseen, Jumala käytti sen ajan poliittisia oloja Lutherin hengen pelastamiseksi, ja niin arvokas työ sai jatkua. Eli kuten olen kuullut joskus jonkun sanovan: me olemme kuolemattomia niin kauan kuin meillä on tehtävä maan päällä. Lutherkin sai suorittaa oman tehtävänsä loppuun asti.

Lukiessani ihailin myös hänen valtavaa rohkeuttaan seisoa yksin kaikkia vastaan: "Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon! Aamen!"

Olen kyllä joitain Luther-kirjoja joskus lukenut, mutta niistä on pitkä aika. Tämä Eino Sormusen kirja oli minulle antoisa tuttavuus. Toki aion jossain vaiheessa tutustua myös muihin Luther-elämäkertoihin, niihin uudemman tutkimuksen valossa kirjoitettuihinkin. Mutta tästä kirjasta oli hyvä lähteä liikkeelle. Suosittelen viettämään uskonpuhdistuksen juhlavuotta tämänkin kirjan äärellä.

Kustannus: Luther-kirjat Oy
Julkaisija:   Concordia ry
Neljäs painos. Teoksen kielen on uudistanut Maria Laulumaa.
120 sivua

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Tuuli Tamminen: Sisällä virtaa

Kauhajokelaisen Tuuli Tammisen runot ovat kauniita, herkkiä ja elämänläheisiä. Runoissaan hän kuvaa vuodenaikojen vaihtelua, luontoa, suhdetta itseensä, lähimmäiseen, Jumalaan, elämään ja kuolemaan. On ihmisten kohtaamista työssä, stressiä ja riittämättömyyden tunnetta. Omat vanhemmat vanhenevat, joutuu pohtimaan luopumisen kipua ja surua. Armo ja taivastoivo ovat tärkeitä, ne kantavat.

Kirja on jaettu kuuteen osaan, joiden otsikot ovat Kevät, Kesä, Armo, Tapaamisia, Minä tuttu tuntematon ja Myöhäissyksyä. 

Itselleni rakkaaksi tuli heti seuraava runo, jota ehdin jo lainata kirjablogin Instagram-tililläkin (jota saa tulla seuraamaan; se löytyy nimellä @vanhavirsi / Luterilaisen lukemaa):

Narsissi
ylösnousemuksen kukka,
kerrot sydämelleni taivaasta.

Ei siellä kuolon vaaraa
ei kyyneleitä, yötäkään.

Minä haluan narsisseja huoneeseeni.
Minä kaipaan toivoa taivaasta.

Toinen koskettava runo kertoo armosta:

Lumi on armoa.
Valkoisten tähtien loputon sade
peittämässä syyt ja syiden syyt.

Viileä kosketus
häpeästä kuumenneilla kasvoillani.

Kaikissa runoissa ei puhuta uskonasioista, vaan on myös luonnon kauneuden ihastelua, ihmissuhteiden ja oman itsen pohdintaa ynnä muuta. Mutta otin tällaiset lainaukset, jotka itselleni kolahtivat eniten. Kuolemaan, suruun ja taivastoivoon liittyviä runoja oli myös useita, ja ne koskettivat minua, koska aihe on läheinen.

Pitemmittä puheitta: tässä kirjassa oli monia hienoja runoja!

SLEY-Kirjat 2005, 83 sivua

torstai 13. heinäkuuta 2017

Milja Issakainen: Ihmisen ikävä

Oikeastaan olen jo vähän puoliunessa, mutta en malta olla kirjoittamatta edes jotain tästä kirjasta, jonka juuri luin. Se on päiväkirjamuotoinen rakkaustarina, jonka oletan olevan romaani, mutta varmasti en tiedä, onko siinä omaelämäkerrallisia aineksia vai onko se täysin fiktiota. Kirjoittaja on nimittäin minulle täysin tuntematon.

Päiväkirjaa pitää Eeva-niminen 67-vuotias nainen, joka on ikänsä elänyt yksin, mutta on eläkkeelle jäätyään alkanut kärsiä liiastakin yksinäisyydestä. Hän laittaa lehteen kirjeilmoituksen, johon vastaa eräs mies. Eevan nimi kirjassa tulee ilmi, mutta mies on aina vain "mies" tai "hän". Kerran Eeva mainitsee, että miehen nimi on hänestä outo: tottuisiko hän siihen koskaan?!

Mies on puolestaan elänyt pitkässä avioliitossa ja jäänyt äkillisesti leskeksi, mistä ei ole vielä toipunut. Lisäksi hän asuu vanhan äitinsä kanssa, kuten on aina asunut, ja vaikka perheen maatila on jo pojan hoidossa, paiskii vanhaisäntäkin siellä vielä töitä oikein olan takaa. Mies on suorastaan työhullu, mikä puolestaan Eevaa hirvittää.

Tästäpä alkavat Eevan ja miehen haparoivat lähentymisyritykset. Onko mahdollista sovittaa yhteen kaksi hyvin erilaista ihmistä ja elämää? He ovat epävarmoja, kyselevät, loukkaavat ja loukkaantuvat monta kertaa, ymmärtävät toisensa väärin. Mies varsinkin tuntuu välillä hyvinkin välinpitämättömältä ja vastahakoiselta; nainen taas kokee joutuvansa olemaan liian aktiivinen.

Välillä sitten kuherrellaan ja taas mökötetään. Kyllä piti olla vaikeaa! Kirjassa ei todellakaan anneta seurustelusta turhan hempeää ja romanttista kuvaa. Ainakin tämän kyseisen parin orastava suhde on täynnä arkea ja melkeinpä inhorealismia. Itse lukiessani ajattelin, etten kyseisen miehen kelkkaan olisi lähtenyt, jos olisin tuon Eevan tilanteessa ollut. Mutta Eeva jatkaa suhdetta, vaikka vuoron perään kumpikin myös epäröi ja jarruttelee. Ajan mittaan rakkauden tunteet kuitenkin kypsyvät heidän välillään.

Oman lisämausteensa tähän kirjaan tuo se, että sen henkilöt ovat jo eläkeikäisiä, toisin kuin yleensä rakkausromaaneissa. Eikä tämä siis muutenkaan ole tyypillinen rakkausromaani. Realistisesta kypsän iän rakkaudesta kiinnostuneille tämä on kiinnostavaa luettavaa.

Tietysti myös yhteinen usko yhdistää tämän kirjan henkilöitä ja vaikuttaa heidän suhteessaan, kun kerran kristillisestä kirjasta on kysymys. He esimerkiksi käyvät yhdessä kirkossa, rukoilevat toistensa puolesta, opettelevat anteeksiantamista eivätkä harrasta esiaviollista seksiä.

Lisäksi kirjassa on siellä täällä Irja Hiironniemen kauniita runoja, joten myös runojen ystäviä tämä kirja voi kiinnostaa.

Kustannus Oy Arkki 2007, 150 sivua

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

E. von Maltzahn: Se on totinen tosi

Luin taas hienon vanhan ajan kristillisen romaanin. Se on ilmestynyt suomeksi vuonna 1959, ja kirjan takakannessa kerrotaan sen vievän meidät ajassa yli puoli vuosisataa taaksepäin. Elettäisiinkö kirjassa siis 1800-1900 -lukujen vaihdetta?

Kuten Bo Giertzin legendaarinen Kalliopohja, myös tämä romaani kertoo papeista, heidän uskostaan ja epäuskostaan. Tapahtumat sijoittuvat Saksaan, syrjäiseen saaristoseurakuntaan. Erich Ohlson pääsee vastavalmistuneena pappina jatkamaan vanhan, syvästi uskovaisen isänsä työtä omassa kotiseurakunnassaan. Seurakunta joutuu kuitenkin pettymään uuteen pappiin, joka on ihastunut hänelle opetettuun "uusteologiaan" ja on omaksunut sen täysin. Hän ei esimerkiksi usko Jeesuksen jumaluuteen, vaan pitää tätä Joosefin poikana, joka kuoli kyllä marttyyrikuoleman, mutta ei noussut kuolleista eikä sovittanut kenenkään syntejä. Jeesus oli nuoren papin mielestä meille vain esikuva ja ihanne.

Monet kyyneleet joutuvat niin Erichin vanhemmat kuin hänen uskova vaimonsakin vuodattamaan, kun Erich yhä pysyy kannassaan eikä sitä tunnu mikään muuttavan.

Samalla kun kirjassa käsitellään näitä uskon kysymyksiä, se kuvaa myös kauniisti Erichin ja hänen vaimonsa nuorta rakkautta ja avioliittoa. Vaikka he uskovat eri tavalla ja etääntyvät sen takia toisistaan, he kuitenkin samalla rakastavat toisiaan. Kuvassa on mukana myös Erichin pappisystävä Rolf, joka joutuu käymään yksinäisyydessä omat taistelunsa, koska hänkin rakasti Mariaa, mutta tämä valitsi Erichin. Rolf joutuu pitämään etäisyyttä ja pitämään kiinni saamastaan opetuksesta: Pakene syntiä! Ja: Älä himoitse lähimmäisesi puolisoa.

Kirjoittaja kuvaa kauniisti henkilöidensä elämää ja mielenliikkeitä. Hän tuo moneen kertaan esiin Raamatun keskeisen sanoman ja toistaa: Se on totinen tosi! Loppuun asti lukijaa pidetään kuitenkin jännityksessä siitä, miten Erichille käy: löytääkö hänkin tuon totuuden?

Kristillistä avioliittomoraalia tämä romaani myös opettaa hienosti. Vaikka mies ja vaimo kulkisivat eri teitä, he ovat sittenkin mies ja vaimo, ja siten toistensa elämän tärkeimmät henkilöt, joiden väliin ei kukaan saa tulla.

Tässä pieni lainaus, joka on mielestäni tämän kirjan helmiä. Eräästä henkilöstä kerrotaan siellä näin:

"... Mutta hän ei hellittänyt otettaan rististä. Vaikka hänen sisimpänsä syytti häntä kiihkeästi, vaikka hänen vapiseva sydämensä pelkäsi, ettei hänen nuori Kristus-uskonsa kantaisi hedelmiä, vaikka kiusaaja väitti, että hänen syntiänsä ei voitu antaa anteeksi, hän ei sittenkään hellittänyt otettaan rististä. Tiesihän hän, että vaikka Vapahtaja paransikin pyhällä kädellään hänen syntihaavansa, särki niiden arpia vielä koko elämänajan, jotta hän ei koskaan unohtaisi, kuinka köyhä ja kurja hän oli ollut, jotta hän pitäisi lujasti kiinni Hänestä, joka oli kirvoittanut hänen kahleensa."

Ei hellitetä mekään otettamme rististä, sanoi syyttävä sydämemme mitä tahansa!

SLEY 1959, 411 sivua
Neljännestäkymmenennestä (!) alkukielisestä painoksesta suomentanut Aino Jauhiainen

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Mika Waltari: Jumalaa paossa - Kertomus Jumalan johdatuksesta

Elämä on mukavaa, kun työpäivinä voi myydä kirjoja ja vapaapäivinä lukea niitä! Tässä vielä viimeinen vapaapäivän iltana luettu kirja.

Mika Waltarista pidän muutenkin, ja olen lukenut hänen romaanejaan ainakin viisi (eli monta on kyllä lukemattakin). Tästä hänen nuoruuden teoksestaan olin aiemmin vain kuullut, joten ilahduin, kun sain sen nyt käsiini. Netistä löysin lisätietoa tästä kirjasta: se on Waltarin esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut jo 17-vuotiaana muutamassa illassa! Hän kirjoitti sen Suomen Merimieslähetysseuralle "tilaustyönä". Waltarin myöhempään tuotantoon verrattuna tämä kirja on ihmeen ohut, mutta tästä kaikki siis sai alkunsa.

Tarinan alkaessa päähenkilö Aarne Tammi on 17-vuotias, kuten Waltarikin siis oli kirjoittaessaan. Aarne on juoppoisän ja uskovaisen äidin kapinallinen poika, joka toki myöntää sen, ettei isän juopottelukaan ole mitään hyvää saanut aikaan, mutta myös äitinsä Jumalaa hän inhoaa ja vastustaa. Äiti on hänelle rakas, mutta: "Hän istua kököttää taas kirkossa, vanha höperö", on toisaalta Aarnen näkemys äidistä.

Aarnen elämä menee sekaisin, kun hän näkee rakastamansa Sylvian vieraan miehen kanssa. Suin päin Aarne lähtee (ensimmäistä kertaa elämässään) ryyppäämään ja häipyy saman tien uuden ryyppykaverinsa - merimiehen - kanssa merille. Siellä vuodet sitten lähtevät kulumaan, ja Aarne ryyppää ja rällästää minkä ehtii.

Lopulta vuosien jälkeen hän on Australiassa, jossa sattuu yhtä ja toista käänteentekevää. Aarne näkee, että on tuhonnut terveytensä ja koko elämänsä, ja tajuaa vihdoin oman syntisyytensä.

Enempää en paljasta, mutta kirjassa on luonnollisesti oikein opettavainen tarina, joka varoittaa viinan kiroista. Waltari kirjoittaa kunnon vanhan ajan tyyliin, vähän pateettisestikin. Mutta asia ja sanoma ainakin tulee kirkkaana ja selvänä esiin. On hänellä myös jo tässä kirjassa oma hieno kirjoitustyylinsä. Varsinkin kuvaus yöstä Australian erämaassa oli minusta kielellisestikin hienoa luettavaa.

Kirjan viimeinen lause minua nauratti - se niin sopi tähän Merimieslähetysseuran tilaustyöhön!

Jumalaa paossa on Waltarin tuhlaajapoikakertomus. Sellaisesta (tai yleensä Waltarista) kiinnostuneelle tämä kirja on pieni herkkupala.

Suomen Merimieslähetysseura 1925, 71 sivua
Lukemani kirja on toinen näköispainos vuodelta 2008.

Markku Särelä: Lapsikaste on raamatullinen

Luterilaiset kastekirjat tuntuvat olevan toinen toistaan parempia. Mitä enemmän niitä olen lukenut, sitä enemmän olen saanut! Tässä kirjassa oli jo niin paljon hyvää jaettavaa, etten tiedä, osaanko kirjoittaa tästä juuri mitään, koska olisi aivan liikaa asioita, joita pitäisi kommentoida, ja melkein joka sivulta saisi lainata hyviä ajatuksia. Bloggaaja on siis sanaton tämän runsaudenpulan äärellä.

No, sehän on kyllä sanottava, että kun kirja on Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon julkaisu, se toki sisältää siellä täällä näkemyksiä, joita kovin kansankirkkohenkiset lukijat eivät ehkä sulata. Itsekin kyllä kuulun kansankirkkoon, mutta tunnustan, että omasta mielestäni noissa ajatuksissa oli paljonkin järkeä.

Lapsikasteesta kirjoitettaessa kun tulee väkisinkin myös seurakuntakäsitys vastaan. Särelän mukaan epäuskoisten vanhempien lapsia, joille ei ole luvassa kristillistä kotikasvatusta, ei pitäisi kastaa. Tai kun kastetta pidetään pelkkänä nimenantorituaalina. Lähetyskäskyynhän ei sisälly vain kaste, vaan myös opetus, joka on ensisijaisesti kristittyjen vanhempien tehtävä (vaikka totta kai opetus kuuluu myös seurakunnalle). Särelä myöntää kyllä, ettei mitään täydellisten seurakuntia ole olemassa, vaikka hän ei kansankirkkoa kannatakaan.

Mutta en ala tästä väitellä kenenkään kanssa. Enkä edes kirjoita tästä enempää. Jos joku on kiinnostunut aiheesta, Särelä kirjoittaa siitä paremmin kuin minä osaisin. Ja kansankirkkoonhan minäkin siis kuulun, että se siitä.

Tuo kansankirkon ja vapaan luterilaisuuden vastakkainasettelu oli kuitenkin vain eräs yksityiskohta tässä kirjassa. Kasteestahan tässä enimmäkseen on kysymys. Ja siitä Särelä kirjoittaa hyvin ja perusteellisesti. Kuten kirjan nimi jo osoittaa, hän on paneutunut aiheeseen nimenomaan lapsikasteen kannalta. Opetus on syvällistä ja Särelä lähestyy aihetta monesta eri näkökulmasta, minkä voi päätellä jo siitä, että lukuja kirjassa on paljon. Luvut ovat lyhyehköjä, mutta silti sisältävät painavaa asiaa.

Koska kirja käsittelee lapsikastetta, siinä on paneuduttu erityisesti myös uudestikastajien väitteisiin ja esitetään argumentteja niitä vastaan. Myös Uuden testamentin kreikan ilmaisuja kirjassa avataan mielenkiintoisesti. Ja ... niin monia eri asioita, etten todella osaa nostaa sieltä mitään yksittäistä!

Sanon siis vain, että ainakin minulle kirja oli todella antoisa ja siunaava lukukokemus. Oli siellä sitten jotain vähän vaikeaselkoistakin tällaiselle yksinkertaiselle lukijalle, kun en siis edelleenkään ole mikään kirjanoppinut! Odotan edelleen mielenkiinnolla sitä päivää, jona myös luterilaiset teologit alkavat pitää kristillisiä kirjablogeja ja kirjoittavat sitten näistä opillisista kirjoista jotain viisaampaa kuin minä täällä. Itse olen varmaankin parempi kaunokirjallisuuden saralla. (Ja sitä kaunokirjallisuutta kaipaaville tiedoksi, että monta kristillistä romaania on kyllä odottamassa lukuvuoroaan!)

Joitain kysymysmerkkejäkin minulle siis jäi joistain kohdista, mutta niiden kohdalla nostan hattua ja menen ohi, kuten jo oppi-isämme Luther suositteli (vaikka hän taisi puhua Raamatusta?). Joka tapauksessa enimmäkseen voin kyllä suositella tätä kirjaa lämpimästi luettavaksi kaikille kasteasioista kiinnostuneille!

Kirjan lopussa on pitkä kirjallisuusluettelo, raamatunkohtien hakemisto ja vieläpä liite "Miten kaste hätätapauksessa toimitetaan".

Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko 1975
Toinen, täydennetty painos
154 sivua

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Merja Pitkänen (toim.): Käsi kädessä surussa

Tässäpä toinen suruaiheinen kirja. Niitä on minulle kerääntynyt, ja ehkä on tullut niidenkin lukemisen aika.

Tämä kirja on selvästi tarkoitettu sellaiseksi, jonka voi antaa osanottona jollekin läheisensä menettäneelle. Sillä kun on lahjakirjan ulkoasu: se sisältää paljon kauniita luontoaiheisia värikuvia, suruaiheisia runoja eri kirjoittajilta ja lohdullisia Raamatun jakeita. Minun käytettynä ostetun kirjani etulehdellä onkin lueteltu pitkä rivi osanottajia, jotka ovat antaneet tämän kirjan joskus jollekin surevalle.

Kirjan esipuheessa todetaan, että usein surua aiheuttaa läheisen kuolema, mutta myös muut asiat voivat tuoda surua elämään. Osa näistä teksteistä sopiikin myös muihin suruihin, mutta toki kuolema tulee monissa teksteissä esiin.

Kirjan runoista useimmat ovat Hilja Aaltosen, Anni Korpelan, Mirjami Asikaisen ja Mirja Kotilahden käsialaa. Sitten on myös yksittäisiä tekstejä ja ajatelmia muutamilta muilta kirjoittajilta, joista osa mainitaan nimeltä ja osa on tuntemattomia.

Eräs tuntematon toteaa kirjan alkupuolella, että jos rukous on jumalasuhteessa hengitystä, "suru on kai sitten hengenahdistusta." Toinen tuntematon miettii: "Miksi menetys rampautti minun elämäni?" ja jatkaa: "Näiden tuntojen keskellä ystävän sanat tasaavat hiljaisuuden melun, ystävän sytyttämä kynttilä sammuttaa pimeyden, ystävän hyväksyntä tarjoaa lepopaikan..."

Näiden tuntemattomien jälkeen seuraa Hilja Aaltosen runoja. Hänen runokielensä on tunnetusti vanhanaikaisen juhlallista. Hänen teksteistään minua kosketti esimerkiksi seuraava:

... Kun väsymys voittaa kilvoitustiellä,
oveesi kolkutan, tahtoisin olla jo siellä.
Pilvet ei liiku, värähdä oksa ei puun.
Kukaan ei vastaa. Tomuun painan mä suun.

Ehkä aamulla auringon nousun jo nään.
Isän tie ei päättyä voi hämärään.
Kuka täällä pystyisi aavistamaan,
mitä on Isän taivas kirkkaudessaan.

Anni Korpelalta on kirjassa hyvin lohdullisia runoja, esimerkiksi tämä, josta tässä osa:

Kun suru riipaisee lähelläsi...

  ja sinun on mentävä pimeäsi läpi yksin

silloin jos muistaisit:
Ahdistuksistasi viimeinen
riisutaan sinä päivänä
jona Hän on julistava:
"Tulkaa, te minun Isäni siunatut."

Toisessa runossa, jossa on vaikutteita Jeesuksen vertauksesta laupiaasta samarialaisesta, Korpela sanoo: "Anna minulle kätesi. Mennään yhdessä tämä pimeä tie."

Itselleni henkilökohtaisesti olivat läheisimpiä Mirjami Asikaisen runot, koska niissä oli paljon sellaista, joka sopi omaan suruhistoriaani, kuten "ovi itkuun ei aukene" ja "liian kauan pidätetyt itkut / etsivät uomaansa / työntävät tieltään jäätyneen maan."

Asikaisen runoissa oli myös yksi, jossa omasta mielestäni oli kaikkein kauneimmin sanoitettu kuolevan lähtö taivaaseen ja se, mihin meidän sinne pääsymme perustuu:

henkäys
vielä yksi
viimeinen hiljaisuus

jäljellä kotelo
josta perhonen lehahtanut vapauteen
Isän luokse
keskiristillä valmistettua tietä

Myös ilon ja toivon näköaloja kirja väläyttää, ainakin tässä Mirja Kotilahden sanoin:

Yhtenä päivänä havahduin
    kipu oli kadonnut
    tuska kulunut pois!
Olit kuullut huutoni, Herra,
väreilevässä aamussa näytit
elämän uudet mahdollisuudet.

Tämä on erittäin kaunis ja herkkä kirja, jonka äärellä jokainen voi käydä läpi omaa suruaan juuri senmuotoisena kuin se itse kullakin on. Oli se sitten kyynelvirtoihin hukkumista tai tukahdutettuja kyyneleitä, jotka eivät suostu tulemaan ja purkamaan sisäistä painetta.

Kirjan upeasta kuvituksesta vastaavat Antero Ohranen, Reijo Onnela, Mauri Päivinen, Onni Terävä, Jukka Vettenniemi ja Markku Wiik.

Päivä Oy 2003, 109 sivua


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Diane M. Komp: Ikkuna taivaaseen - Lapset näkevät kuolemassa elämän

Diane M. Komp on lasten syöpätauteihin erikoistunut lääkäri, joka yritti saamansa opetuksen mukaan siirtää tunteensa syrjään hoitaessaan syöpäsairaita lapsia. Silloin hän kuitenkin muuttui vain kyyniseksi ja menetti loputkin hauraasta uskostaan Jumalaan.

Mutta yllättäen kuitenkin juuri syöpään kuolevat lapset palauttivat hänen uskonsa. Hän sai nähdä ja kuulla niin ihmeellisiä asioita heitä hoitaessaan. Tämä kirja kertoo näistä kokemuksista ja tuo lohtua lapsensa tai yhtä hyvin vanhemmankin läheisensä menettäneille (tai kuolemansairaalle ja hänen läheisilleen), kun se tuo tuulahduksen suoraan taivaasta.

Kirjassa ei muistaakseni kerrota niinkään ns. kuolemanrajakokemuksista, vaan kyseiset lapset elivät vielä ja kertoivat näitä kokemuksia vähän ennen kuolemaansa (esimerkiksi muutama päivä ennen sitä). Joku saattoi vaikka nähdä unta, jossa Jeesus sanoi, että tulen pian hakemaan sinut taivaaseen jne. Herättyään tällainen lapsi kertoi unestaan aivan rauhallisena ja luottavaisena. Kaikille lapsille ei ollut edes puhuttu Jumalasta eikä kuolemasta, ja silti heillä saattoi olla yllättäen luja usko Jumalaan ja Jeesukseen.

On kirjassa muitakin kuin syöpään kuolleitten lasten tapauksia; ainakin muutama kuoli myös äkillisesti tapaturmassa.

Seuraavassa ote, joka kuvaa hyvin tämän kirjan lasten ja heidän vanhempiensa kokemuksia. Ann, josta tässä kerrotaan, oli itse luopunut uskostaan mennessään naimisiin, ja näin hänestä ja hänen viisivuotiaasta pojastaan Jii Aasta sitten kerrotaan:

"Ann ei pannut lapsiaan pyhäkouluun, eikä kotona mainittu Jumalan nimeä. Eräänä päivänä Jii Aa sanoi aivan yllättäen: 'Äiti, minä tykkään sinusta enemmän kuin mistään muusta maailmassa, paitsi Jumalasta. Hänestä minä tykkään hiukan enemmän!'
  Hämmentyneenä Ann sanoi pojalle, että Jumalasta toki saikin tykätä enemmän kuin hänestä. 'Mutta mikä sai hänet puhumaan Jumalasta?' hän ihmetteli. Ja oli varsin kummallista, että hän rakasti Jumalaa, josta ei ollut koskaan kuullut äitinsä puhuvan.
  Kaksi päivää tuon tapauksen jälkeen koitti yksi hyytävän talven kylmimmistä päivistä. Siskonsa ollessa ratsastamassa Jii Aa lähti ylittämään lumen peitossa olevaa puroa ja vajosi jäihin. Hän kuoli todennäköisesti heti, kotiväki tosin löysi hänet vasta puolentoista tunnin kuluttua. Annin kuultua uutisen hänen huuliltaan kirposivat ensimmäiseksi sanat: 'Vihaan sinua, Jumala!'
  Mutta vaikka hän sylkäisi suustaan nuo sanat, hänellä oli tunne, että joku piti häntä hellästi sylissä. Voiko tosissaan vihata jotakuta, jota ei ole jollakin tavoin rakastanut?
  Maailman luhistuessa ympäriltään Ann muisti toisenkin merkillisen asian, jonka Jii Aa oli tehnyt sillä viikolla. Poika oli ostanut hänelle joululahjan koulun Salaisesta Joulupukin pajasta ja tyrkyttänyt sitä hänelle jo ennen joulua. Aina kun Jii Aa oli yrittänyt antaa sen hänelle, hän oli nauraen kehottanut poikaa pitämään sen vielä piilossa jouluun saakka. Poika oli sinnikäs, mutta Ann piti pintansa. Palattuaan tallien luota pojan kuolinpaikalta Ann juoksi yläkertaan, etsi lahjan kätköpaikasta ja avasi sen. Paketissa oli kaunis ristiriipus."

Poikansa kuoleman kautta Ann löysi uudelleen kadotetun uskonsa Jumalaan, samoin hänen puolisonsa, ja heidän avioliittonsakin eheytyi.

Mutta vaikka näin rankkojakin kokemuksia Jumala voi käyttää siunaukseksi, kuten Annin elämässä tapahtui, kipua ja tuskaa se ei poista eikä tee tyhjäksi. Kirjassa kerrotaankin myös surusta ja kärsimyksestä sekä luopumisen tuskasta, muun muassa Aabrahamin Moorian vuoren kokemuksen kautta.

Kirja osoittaa jälleen todeksi sen, mistä Jeesuskin puhuu Raamatussa, kun hän asettaa lapsen uskon meille esikuvaksi. Lapsen usko on ehdotonta, ja meillä kaikkea kyseenalaistavilla aikuisilla on siitä paljon opittavaa. Meidänkin pitää kääntyä ja tulla lasten kaltaisiksi, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta; jotenkin näinhän siellä Raamatussa sanotaan.

Tämä pieni kirja on lohdullista luettavaa kaikille, joiden elämässä on surua ja taivaskaipausta. Ja tämänkin muuten löysin Luther-divarista Vetelistä! :)

Aika Oy 1995, 108 sivua
Suomentanut Salme Moksunen