perjantai 24. marraskuuta 2017

Teuvo V. Riikonen: Isäni, miksi

Nyt on vietetty mielenterveysviikkoa. Siihen liittyen luin tämän Teuvo V. Riikosen koskettavan kirjan omasta elämästään ja ennen kaikkea isästään. Sopii se isänpäiväänkin, jota vietettiin vähän aikaa sitten.

Meillä kaikilla ei ole isää. Jotkut joutuvat pienestä pitäen elämään isän ikävän kanssa, kun isä on kuollut tai muulla tavalla kadonnut heidän elämästään. Esimerkiksi Teuvo V. Riikonen ei ole koskaan tavannut omaa isäänsä, joka oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä.

Aluksi kaikki kuitenkin meni hyvin, elämä vaikutti normaalilta, vaikka jostain syystä isä oli kuollut. Mutta miten hän oli kuollut, siitä ei kotona koskaan puhuttu. Se oli se tavallinen tarina, jossa kaikki muut ympärillä tiesivät totuuden, paitsi omat lapset (tästä on nimittäin itsellänikin kokemusta). Sitten kaikki särkyi erään kerran, kun naapurin lapsi möläytti totuuden Teuvolle päin näköä: "Mene sinäkin kotiis ja vedä pääs täyteen viinaa ja räjäytä itses dynamiitilla ilmaan niin kuin isäs teki..."

Tästä seurasi syvä järkytys ja elämänmittainen kipu. Kirjassa Riikonen kertoo hyvin avoimesti ja koskettavasti kokemuksistaan. Hänen syvät tunteensa välittyvät tekstistä niin, että lukijaakin itkettää. Hän on elämänsä aikana käynyt läpi monet eri tunteet.

Pitkään oli häpeä, jota varsinkin tuollaisessa pienessä kyläyhteisössä joutuu helposti kokemaan, jos elämässä on ongelmia. Ihminen leimataan liian herkästi aivan ilman syytä. Mitä sitten, vaikka isä olisikin tehnyt itsemurhan? Enimmäkseen kyläläiset kyllä olivat ystäviä hädässä, auttoivat perhettä isän kuoleman jälkeen, kyläilivät paljon Riikosilla ja antoivat joululahjoja. Toverisuhteet koulussa olivat myös hyvät. Osittain tuollaisissa tilanteissa voikin olla myös ihmisen omasta sisimmästä nousevaa aiheetonta häpeän ja kelpaamattomuuden tunnetta. Mutta oli myös tilanteita, joissa Teuvo V. Riikonen joutui lapsena kokemaan, että isän kuolemaa käytettiin aseena häntä vastaan.

Surua, tuskaa, isän ikävää, kipeitä miksi-kysymyksiä - näitä kirjassa käydään läpi. Myös vihaa Riikonen koki jossain vaiheessa, mutta siitä hän ei kerro paljoa. Anteeksiannosta hän sen sijaan kirjoittaa. Ja siitä, kuinka hän isänsä sukulaisten ja varsinkin mummon kautta tunsi löytävänsä isän uudelleen. Hän sai löytää kaikkea sitä, mikä isässä oli hyvää. Haastatellessaan sukulaisia hänelle selvisi, miten paljon hyvää isässä oli ollut ja mitä ominaisuuksia myös hän itse oli isältään perinyt. Kaikki tämä oli tärkeää surutyössä ja eheytymisprosessissa.

Monesti isäsuhde vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, eikä Riikonen ollut tässä poikkeus. Hänelle Jumala oli aluksi etäinen eikä hän pystynyt mieltämään Jumalaa Isänä. Myös jumalasuhteessaan hän sai kuitenkin ajan mittaan kokea eheytymistä.

Riikonen pohtii kirjassa myös omaa isyyttään, Suomen isiä yleisesti, Jumalan lohdutusta ja taivastoivoa. Lisäksi hän käsittelee tärkeää kysymystä, pääseekö itsemurhan tehnyt taivaaseen. Tästä kirjassa on hyviä ajatuksia.

Mielestäni tämä kirja on tärkeä ja arvokas. Se ansaitsee tulla luetuksi. Sen äärellä myös muut isän ikävää potevat voivat käydä läpi omia kipujaan, vaikka isä ei olisikaan tehnyt itsemurhaa. Ainakin itse koin kirjan hoitavana itsellenikin, vaikka oma isäni kuolikin vanhana ihan luonnollisen kuoleman. Mutta jo lapsesta asti olin kokenut tietynlaista isän ikävää, vaikka hän olikin fyysisesti paikalla. Isä jäi minulle osittain tuntemattomaksi, eikä nyt enää ole monia, joilta voisi kysellä asioita hänestä.

Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja on hyvin kaunis ja lohdullinen.

Kirjapaja 1996, 169 sivua

torstai 23. marraskuuta 2017

Lasse Marjokorpi: Leviatanin valtakunta - Kristinuskon hylkäämisestä ja uudelleenlöytämisestä

Olin nähnyt tämän kirjan monesti työpaikallani, jossa se oli myynnissä. Nimi Leviatanin valtakunta ei kuitenkaan sanonut minulle mitään, vaikka sen kyllä tiesin, että Leviatan oli varmaan jonkinlainen "otus", joka mainitaan Jobin kirjassa. Mutta mitä se tämän kirjan nimessä tarkoitti?! Sitä en pysähtynyt miettimään, mutta kerran sitten tulin lukeneeksi ajatuksella tuon alaotsikon ja saman tien jo selasin kirjaa enemmänkin - ja kiinnostuin!

Nimittäin aihehan on enemmän kuin ajankohtainen nyt vuonna 2017. Kirjassa käsitellään sitä, miten kansankirkko on hukannut oman identiteettinsä ja alkanut kysellä Raamatun sijasta kansalta ja gallupeilta, mitä sen pitäisi opettaa. Kirkko mielistelee sitten kansaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja sosiaalista toimintaa, tarjoaa leipää ja sirkushuveja - siis kaikkea muuta kuin sitä, mitä sen pitäisi tehdä.

Jeesus ei lähettänyt meitä parantamaan maailmaa, vaan hän antoi meille lähetyskäskyn tehdä opetuslapsia kastamalla ja opettamalla. On julistettava evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta, jonka Jeesus Kristus Jumalan Poika on meille ristillä ansainnut. Kukaan meistä ei ole ns. "hyvä ihminen", joka itse omilla teoillaan ansaitsisi jotain Jumalalta, vaan me tarvitsemme Kristusta. On myös uskallettava julistaa muitakin Raamatun opetuksia eikä lähteä vesittämään Jumalan sanaa ihmisten mieliksi.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä, otsikolla Hukattu todellisuus, pohditaan kirkon ja yhteiskunnan maallistumista ja liberalisoitumista. Marjokorpi kertoo modernismista ja jälkimodernismista sekä niiden vaikutuksesta nykyihmisten ajatteluun - ja samalla myös kansankirkon näkemyksiin, se kun koostuu kansasta. Kirjan alkuosa on täynnä todella terävää ja osuvaa analyysia länsimaiden rappiosta, johon ne ovat vajoamassa yhä syvemmälle, mitä pitemmälle 2000-luku kuluu. Eurooppa alkaa muistuttaa yhä enemmän Rooman valtakuntaa kristillisyyden menettäessä merkitystään ihmisten mielissä ja jopa kirkoissa (tämä toteamus Rooman valtakunnasta tosin oli vasta kirjan toisessa osassa, mutta kaikessa ensimmäisessä osassa kerrotussa on kysymys juuri tästä samasta).

Länsimaissa luulemme monen hyvän asian täällä olevan vain modernin eurooppalaisuuden aiheuttamaa ja olemme unohtaneet, että todellisuudessa kristinusko toi nämä asiat Eurooppaan. Nyt ne alkavat kadota kristinuskon alamäen myötä.

Kirkon tilaa kuvaa hyvin seuraava vertaus:

"Kuvitelkaapa sairaalaa, jossa lääkärit sen sijaan, että tekisivät diagnooseja ja määräisivät lääkkeitä, hoitoa ja leikkauksia sairaille, vaikenisivat hienotunteisuussyistä itse taudin luonteesta ja keskittyisivät potilaan mielialan kohentamiseen, keksisivät heille ajanvietettä ja kutsuisivat joitakin entisiä kevyen musiikin lavatähtiä heitä viihdyttämään.

Sairaalan johto ei panisi näitä lääkäreitä viralta, mutta tekisi niin sellaisille, jotka tahtoisivat antaa oikeita lääkkeitä ja tehokasta hoitoa potilaille."

Kirjan toisen osan otsikko Kristikunnan löytöjä puhuu sekin puolestaan. Jos ensimmäisessä osassa esiteltiin sairaus, toinen osa tarjoaa lääkkeet. Siinä Marjokorpi jakaa tervettä kristillistä oppia. Hän kertoo muun muassa saksalaisen teologin Dietrich Bonhoefferin opetuksesta ja toiminnasta Natsi-Saksassa, aikana, jolloin kirkko lähti väärällä tavalla myötäilemään natseja. Bonhoeffer pystyi myös pysymään raamatullisena kristittynä ja opettajana yliopistossa saamastaan liberaalista opetuksesta huolimatta.

Toisessa osassa Marjokorpi avaa myös hienosti esimerkiksi Isä meidän -rukouksen sanomaa, Kristuksen tuntemista ja Pyhää Kolminaisuutta.

Tämä kirja sisälsi niin täyttä asiaa ja painavaa sanomaa, että sieltä olisi voinut alleviivata vähintään puolet tekstistä (kun usein luen tällaisia asiapitoisia kirjoja alleviivaillen)! Asiapitoisuuden takia tosin luin kirjaa poikkeuksellisen hitaasti, koska minulla valitettavasti on kovin asiallisen tekstin kohdalla usein huono keskittymiskyky, vaikka olisinkin aivan aidosti kiinnostunut lukemastani. No, ehkä asiat menivät paremmin perille tällaisella hitaalla sulattelulla.

Jokaisen nykymenosta huolestuneen kristityn kannattaa lukea tämä kirja. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tässä lyhyessä kirjoituksessani pystyin jakamaan vain murto-osan kaikesta, mitä kirja todella pitää sisällään.

Loppuun jaan vielä otteen kirjan jälkimmäisestäkin osasta:

"Olisiko meidänkin kirkossamme nyt aika keskittyä siihen tehtävään, minkä Jumala on antanut sille sanassaan? Läntisen liberalismin ihannointi, tulevaisuuden rakentaminen kansansuosion varaan, ohjelman muuttaminen massoille sopivaksi, Jumalan sanalle uskollisten paimenten vainoaminen ja lähetystyön lopettaminen on vienyt kirkon myrskyyn, jossa koko laiva uhkaa upota. Jos se ei itse niin halua tehdä, sen olisi annettava ainakin kaikki vapaus ja toimintamahdollisuudet niille, jotka haluavat keskittyä kirkolle annettuun tehtävään.

Nyt olisi valittava päinvastainen suunta, ihmisten kokoaminen ristinmuotoisen maston ympärille kuulemaan sanomaa syntien anteeksisaamisesta ja iloitsemaan ylösnousseesta Kristuksesta, joka tyynnyttää myrskyn ja ruokkii kansansa pyhällä ehtoollisellaan. Hän antaa myös kuoleman edessä lujan toivon siitä, että tämä elämä vaihtuu Kristuksen läsnäoloon."

P. S. Selvisi se Leviatanin symboliikkakin, mutta vasta luvussa 8. Se on "jättiläishirviö, joka säälimättä nielee kaiken, mikä asettuu sitä vastustamaan.... Sen merkitys laajenee Jesajan kirjassa vertauskuvaksi maallisesta vallasta, joka pyrkii tuhoamaan Jumalan kansan." Ja vielä lopuksi Ilmestyskirjan lohikäärme "on sen uusitestamentillinen vastine. Sen on yleensä ymmärretty tarkoittavan Kristuksen kirkkoa vainoavaa antikristusta." Tämä jo avaa kirjan nimeä kovasti!

SLEY-Media Oy 2015, 214 sivua

maanantai 13. marraskuuta 2017

Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman

Minua oli pitkään kiinnostanut tämä kirja, koska Etelä-Sudan on yksi evankelisen herätysliikkeen lähetyskentistä. Tosin nythän työtä eteläsudanilaisten parissa tehdään Ugandan pakolaisleireillä, jonne loputtoman tuntuinen sotiminen on heidät ajanut.  Minua kiinnosti tietää, millaiset vaiheet Etelä-Sudanilla on takanaan ja mistä siinä kaikessa sotimisessa oikein on kysymys. Siitä tämä kirja juuri kertoo.

Leo Siliämaa on tehnyt pitkän työuran kehitysyhteistyössä Luterilaisen Maailmanliiton ja Kirkon Ulkomaanavun leivissä. Hänelle ehti kertyä kokemuksia Etelä-Sudanin tapahtumista yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Sudanissa on käyty pitkiä ja verisiä sotia. Etelän vapaustaistelun voidaan sanoa alkaneen elokuussa 1955, kirjassa kerrotaan. Tuliko rauha tämän jälkeen vasta vuonna 1972 - jos en väärin muista? Sitten kuitenkin uusi sota alkoi taas 1983. Ja vaikka jossain vaiheessa taas tehtiin rauha, aloitettiin jälleenrakennus ja pakolaisten paluumuutto, eivät sodat siihen loppuneet.

Toivottomalta vaikuttaa minusta, etteivät etelän ihmiset sotineet pelkästään pohjoista vastaan, vaan vielä keskenäänkin, eri heimot toisiaan vastaan. Kun sitten Etelä-Sudan lopulta itsenäistyi vuonna 2011, niin jo parin vuoden päästä maa oli sisällissodassa - joka jatkuu varmaan edelleen, vaikka ei siitä uutisissa paljoa puhuta. Mutta valtava pakolaisten määrä Ugandassa kertoo karua kieltään Etelä-Sudanin väkivaltaisuuksista.

Kirja antaa hyvää taustatietoa Etelä-Sudanin tilanteesta kiinnostuneille. Kevennystä jatkuvan sotimisen keskelle tuovat Siliämaan kertomukset tekemästään kehitysyhteistyöstä ja omista kokemuksistaan maassa.

Esimerkiksi eräässä luvussa hän kertoo elämästä syrjäisellä asemapaikallaan Nasirissa lähellä Etiopian rajaa. Öisin majapaikassa joutui tappamaan lepakoita, komeron ovesta syöksähti kerran lähes metrin mittainen varaanilisko Siliämaan jalkoihin ja lentokenttänä toimivan aukion yli liikkui usein lehmiä ja vuohia, niin että kerran kuukaudessa saapuva lähetyslentäjien pienkone joutui usein pelottelemaan ensin eläimet alta pois. Tällaiset kertomukset tuovat siis väriä muuten kovin asiapitoisen tekstin keskelle. Toki Siliämaan tekemä työ ja kokemukset maassa ovat kuitenkin sivuosassa tässä kirjassa, jossa pääosassa on Etelä-Sudan ja sen historia vuodesta 1955 vuoteen 2015 asti.

Kirjassa kerrotaan myös Etelä-Sudanista pakolaisiksi lähteneiden tarinoita. Jotkut heistä ovat hyvinkin menestyneitä, esimerkiksi huippumalleja ja urheilijoita.

Hiukan kirjassa liikutaan myös Etiopian ja Ugandan puolella, muun muassa pakolaisiin liittyen. Lisäksi Ugandasta on alkunsa saanut julmuudestaan tunnettu Lord's Resistance Army (Herran vastarintaliike), joka on tehnyt hirmutekojaan myös Etelä-Sudanissa. Yksi luku kertoo tästä liikkeestä.

Myös Darfurin tapahtumille on kirjassa omistettu yksi luku.

Kaiken lukemani jälkeen en voi kuin toivoa, että pysyvä rauha vielä tulisi Etelä-Sudaniin.

Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015, 155 sivua

perjantai 10. marraskuuta 2017

Hannu Kippo & Olli Koskenniemi: Pahan päivän varalle - Tunteita ja kokemuksia ihmisen elämässä

 Pahan päivän varalle itse kullakin lienee omat reseptinsä. Minulla on usein taipumusta kääntyä suklaan puoleen sellaisina päivinä, mutta vaikka se hemmotteleekin, se myös lihottaa. Eikä tietenkään ole mikään todellinen apu asioihin.

Tämän blogin lukijoista useimmat varmasti tietävätkin, että paras apu löytyy Raamatusta - ja seurakunnasta, jossa Jumalan sanaa julistetaan ja saadaan kokea uskovien yhteyttä. Myös hyvät kristilliset kirjat voivat olla apuna. Tällainen mainio lääke ja ensiapu moneen tilanteeseen on tämä Hannu Kipon ja Olli Koskenniemen kirja, jonka sisällöstä jo nimi kertoo paljon.

Kirjassa lähdetään liikkeelle toteamuksesta, että kuten Raamattukin sanoo, Luojaa pitäisi muistaa "nuoruudessaan", ennen kuin pahat päivät tulevat. Pahana päivänä niin nuoren kuin vanhankin voi olla vaikea keskittyä mihinkään, joten olisi hyvä, kun olisi kerännyt jotain lohtua ja rohkaisua varastoon jo etukäteen, niinä hyvinä päivinä. Tämän kirjan luvut ovat tosin sen verran lyhyehköjä, että kyllä sitä voi jaksaa yhden luvun kerrallaan lukea, vaikka enempää ei jaksaisi.

Kirjassa on aakkosjärjestyksessä 24 lukua liittyen erilaisiin tunteisiin ja elämäntilanteisiin. Sieltä varmasti löytyy jokaiselle jotakin - ja luettavaa on moneen tilanteeseen.

Tuonne tunnisteisiin keräsin vain osan lukujen aiheista, mutta tässäpä kaikki otsikot: Ahdistuneena, Epäonnistunut kristittynä?, Epätietoisena, Himosta, Häpeästä, Hädässä, Ikävässä ja murheessa, Itsehillinnästä, Kateudesta, Katkeruudesta, Kaunasta, Laiskuudesta, Mitättömyydentunteista, Pelosta, Pettymyksestä, Rauhattomana, Rosoisena, Sairaana, Surussa, Toivottomana, Uupuneena, Vihasta, Väärinymmärrettynä ja Yksinäisenä.

Kyllä monesta luvusta löytyi tuttuja tilanteita ja puhuttelevia ajatuksia omaakin elämääni ajatellen. Myös nykyhetken tunteisiin ja kysymyksiin sain apua, tukea ja rohkaisua. Kirja onkin hyvin rohkaiseva ja hoitava. Se on tavallaan hartauskirjan ja sielunhoitokirjan välimuoto. Evankeliumiakaan ei nimittäin unohdeta, vaan se pidetään kirkkaasti ykkösenä. Että vaikka meitä kuinka elämä potkisi päähän, meillä on silti tärkein, kun meillä on Jeesus ja syntien anteeksiantamus.

Kirjoittajat rohkaisevat meitä jatkamaan taivasmatkaa "päivä vain ja hetki kerrallansa" ja murehtimatta tulevista, luottaen siihen, että tämän päivän murheissa meillä on auttajana Herra.

Tässä muutama ote eri luvuista:

Ahdistuneena (Hannu Kippo):

"En ole kokenut ahdistusta kevyeksi eikä sille ole tuntunut olevan loppua näkyvissä. Paine ei ole tuntunut vain hetkiseltä. Odottavan aika on aina pitkä ja uuvuttava. En ole jaksanut ajatellakaan näkymättömiä, ja näkyväiset tuntuvat liiankin konkreettisilta. Myöhemmin taaksepäin katsoen olen joskus ymmärtänyt, että näkymätön Jumala oli silloinkin kanssani, kuuli huutoni ja auttoi. Kun jaksoin katsoa asiaa myös Jumalan ilmoituksen näkökulmasta, ymmärsin, että iankaikkisuuden rinnalla mikä tahansa ajallinen ahdistus on vain hetkisen kestävä. Parempaa on luvassa!"

Pelosta (Olli Koskenniemi):

"Pelko voi joskus olla myös aivan turha ja vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Se voi aivan tarpeettomasti rajoittaa elämää ja tehdä pienistä asioista isoja. Jokaisella meistä on kokemusta siitä, että jälkeenpäin arvioituna ei ollutkaan mitään syytä olla peloissaan. Tämän kokemuksen tulisi auttaa meitä kohtaamaan myös nykyiset ja tulevat asiat niitä suurentelematta.
  Lina Sandellin tunnettu laulu neuvoo yhden tien pelon kohtaamiseen ja suhteellistamiseen: 'Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä lohdutuksen aina saan.' Meidän tulee siis kysyä itseltämme, mitkä asiat ovat juuri tämän päivän haasteita, mihin juuri me voimme nyt vaikuttaa ja mitä jo etukäteen murehdimme ja pelkäämme. Huomisen huoliin ei tule tänään nääntyä."

Rosoisena (Hannu Kippo):

"Miten arvelet Paavalin jaksaneen, kun Saatana sorkki häntä jatkuvasti lihassa olevan pistimen kanssa? Tai kun hänelle oli annettu raippoja useita kymmeniä lyöntejä ja vielä useita kertoja, tai kun uskollisena pidetty työtoveri jätti ja mieltyi maailmaan? Huonosti hän voi, mutta Jumalan Hengen eli Jumalan sanan avulla hän kesti. 
  Sitoutuminen merkitsee väsymistä, väsyminen raihnaisuutta, rosoisuutta. Mutta voimme olla turvallisella mielellä, Kristuksen veriarmo kantaa ja vie perille raihnaiset, itseensä, maailmaan ja työhön väsyneet. Ennen kaikkea Jumala itse vastaa sanastaan. Me saamme pysyä levollisina kirjoitetussa Jumalan sanassa. Silloin emme voi joutua hukkaan. 'Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva' (Hepr. 4:9)."

Kirjassa lainataan myös monia Lutherin ajatuksia ja Siionin Kanteleen laulujen sanoja. Oivallisen luterilainen ja evankelinen teos siis!

Nyt kun tämän kirjan löysin (kirjahyllystäni!), siihen tulee varmasti palattua vielä monet kerrat elämän eri tilanteissa. Todella hieno kirja!

SLEY-Kirjat 2005, 139 sivua

lauantai 4. marraskuuta 2017

Aatos Vesamäki: Hänkö hylkäisi omansa

Aatos Vesamäki perheineen on ollut Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen lähetystyöntekijänä Keniassa tästä kirjastaan päätellen ainakin 1970-80 -lukujen vaihteessa. Kirjassa on lyhyitä hartauskirjoituksia, mutta toisaalta myös paljon afrikkalaista elämänmenoa ja lähetystyön kuvausta. Myös jotkut Raamatun vertaukset alkoivat elää Vesamäelle uudella tavalla Keniassa, ja itsekin hän osaa avata evankeliumia uudella tavalla Afrikassa kokemistaan asioista käsin.

Lähetystyön arkeen voi kuulua monenlaista. Ei ymmärrä mitä ihmiset puhuvat; uuden tulokkaan oma sanavarasto taas ei riitä kunnollisen puheen pitämiseen ehtoollisesta. Ihmiset tulevat myöhässä paikalle: esimerkiksi eräs kokous aloitettiin puolitoista tuntia myöhässä eivätkä kaikki osallistujat olleet vielä silloinkaan paikalla. Paikallisten seurakuntien kuukauden kolehtirahat saattoivat painaa yhteensä kolme kiloa, mutta rahallista arvoa niillä ei juuri ollut. Ihmiset kuitenkin halusivat antaa vähästään ne "lesken roponsa". Tiet olivat huonoja ja auton renkaat hajoilivat mennen tullen. Oli kuivuutta ja toisaalta rankkasateita, jotka muuttivat muutenkin huonot tiet liejuksi. Tilanteet eivät aina menneet järjestelmällisen suomalaisen mielen mukaan; esimerkiksi eräässä kastetilaisuudessa oli Vesamäen mielestä häiritsevää epäjärjestystä - mutta tärkein asia hoitui: ihmiset otettiin kasteen kautta Jumalan lapsiksi. Ja pitikö Keniassa kaiken mennä niin kuin suomalainen halusi, hän pohtii.

Kaiken keskellä lähetit saivat kokea uskovien yhteyttä kenialaisten kristittyjen kanssa. Vaikka esimerkiksi laulun sanoja ei olisi ymmärtänyt, ymmärsi että Jeesuksesta siinä laulettiin. Ulkona pimeni, ja kaatosateen liejuksi muuttama tie huolestutti suomalaista, mutta Kenian miehet eivät päästäneet pappia lähtemään, ja lopulta kiireettömyyden ansiosta hän pääsi kokemaan antoisan hetken kenialaisten uskonystävien kanssa. Tällaista kiireetöntä yhdessäoloa Vesamäki toivoisi Suomenkin miehille.

Raamatussa kerrotuista asioista esimerkiksi orjantappura tuli Keniassa tutuksi, koska se kasvaa siellä, ja sen kautta avautui uutta. Kenialaiset lapset taas ymmärsivät hyvin vertauksen Hyvästä Paimenesta, koska he itsekin paimensivat eläimiä jo lapsena. Vesamäki miettiikin kirjassa, mistä löytäisimme uusia kuvia ja vertauksia, jotka kertoisivat tämän paimenettoman ajan lapsille Hyvästä Paimenesta.

Kirjasta huokuu turvallinen luottamus Taivaan Isään, joka ei meitä hylkää, tuli mitä tuli. Kaiken keskellä hän on kanssamme, niin täällä Suomessa kuin kaukana maailmallakin, minne ikinä menemme. Kirja rohkaisee monin tavoin meitä taivaan tien kulkijoita ja antaa evästä matkan varrelle.

Luvussa, jossa Aatos Vesamäki kertoo "sen tavallisen tarinan" rengasrikosta afrikkalaisella tiellä, hän käyttää rengasrikkoa hyvänä nykyajan vertauksena ja kirjoittaa:

"Matkantekomme voi myös keskeytyä, varusteet eivät riitä, eväät loppuvat. Tai tulee rengasrikko. Tarpeelliset varusteet matkallamme ovat kuin auton neljä pyörää: Jumalan sana ja sakramentit suunnan näyttäjinä, rukous ja yhteys toisena parina. Yhdenkin laiminlyöminen vie vikaan. Kulku alkaa ohjautua harhateille. Kaikkien puuttuessa olet hylky tien ohessa.
  Siinä sitä sitten riittääkin katselijaa ja ihmettelijää, monenmoista päivittelijää. Mutta paikalla on myös Mestari, suuri remonttimies. Älä epäröi lähteä hänen peräänsä. Hän on tie. Hän vie perille. Myös tien oheen sortuneen. 'Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa.' 
  Hänen, Jeesuksen, seurassa matka voi jatkua kohti huikaisevia näköaloja, aina kotiin asti."

SLEY-Kirjat 1983, 118 sivua

P. S. En tiedä, mistä maasta kuvan pieni taulu on, mutta afrikkalaiselta se ainakin näyttää... Ostin sen kirpputorilta.

Seija Pitkänen - Marja Vilkniemi: Turvallisesti perille

Näin pyhäinpäivänä luin Seija Pitkäsen kirjan, jossa hän kertoo oman isänsä sairastumisesta syöpään, hänen kuolemastaan ja omasta surustaan. Kirjan kauniin kuvituksen on tehnyt Marja Vilkniemi. 

Kirjoittajan isällä todettiin keuhkosyöpä maaliskuun lopulla 2007. Jo vapulta siirryttiin saattohoitoon, ja 24.7.2007 isä kuoli. Kaikki tapahtui siis todella nopeasti, ja siihen asti isä oli ollut tavallinen perusterve mies. Oireita oli jo ollut, mutta ne pantiin flunssan piikkiin. Kun sitten kaikki tapahtui noin yllättäen ja nopeasti, voi kuvitella, millainen järkytys se on ollut sekä isälle itselleen että hänen läheisilleen.

Seija Pitkänen jakaa kirjassa ajatuksiaan, tunteitaan, rukouksiaan ja vastaan tulleita tilanteita lyhyinä katkelmina, joita on helppo lukea sellaisenkin, joka ei jaksa kovin pitkiä tekstejä lukea. Kirjassa on kokonaisuudessaankin vain 60 sivua, joista osassa on kuvia.

Aluksi Pitkänen halusi kieltää koko kuoleman mahdollisuuden ja tarrautui ajatukseen ihmeparanemisesta. Sitten oli kuitenkin hyväksyttävä tosiasiat ja opeteltava luopumista. Tunteet vaihtelivat tuona raskaana aikana. Kirjassa kerrotaan isän sairaala-ajasta, lyhyistä käynneistä kotona, kuolemasta, hautajaisista ja niiden jälkeisestä ajasta - ja kuinka lopulta suru alkaa ainakin vähän helpottaa, vaikka nouseekin helposti pintaan.

Kirja on jaettu osiin, jotka on otsikoitu seuraavasti: Luovuttamisen ja luopumisen tuska...., Oi, Herra, luoksein jää, jo ilta on..., Aika armahtaa..., Kuusi kuukautta isän kuoleman jälkeen, Yhdeksän kuukautta isän kuoleman jälkeen, Lohdutus ja Surun tie. Lopussa on kaksi runoa: Isäni muistolle ja Jouluinen hautausmaa. 

Jokainen, joka on menettänyt läheisensä, voi varmaankin löytää kirjasta ainakin joitain tuttuja kokemuksia. Itselleni jäi mieleen se, kuinka ei haluaisi luopua rakkaastaan, tai kuinka isän kuoltua haluaa takertua äitiin, kun tämä vielä elää (minultakin on nimittäin kuollut isä, mutta äiti elää). Tässä kirjassakin kirjoittaja toivoo, että äiti eläisi satavuotiaaksi, kun hän on ainoa, joka heillä lapsilla enää on jäljellä.

Myös läheisen kuoltua helposti kokee syyllisyyttä sanomisista ja tekemisistä, sanomatta ja tekemättä jääneistä asioista. Lisäksi kirjassa todetaan, että helposti läheisiään pitää itsestäänselvyyksinä. Sairaalasta lähtiessä tajuaa, että jokainen tapaaminen voi olla viimeinen - mutta miksi sitä ei voi tajuta myös täällä "normaalielämässä" - kenet tahansa voi koska tahansa tavata viimeisen kerran... Rakkautta pitäisi osoittaa rakkailleen juuri nyt, kun he vielä ovat tässä.

Tässä kirjassa lohtua antaa kristillinen usko, turvallinen jumalasuhde ja jälleennäkemisen toivo. Ei yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole, kuten Jeesus sanoi. Meillä on taivastoivo. Se meitä lohduttakoon, kun muistamme poisnukkuneita rakkaitamme tänäkin pyhäinpäivänä.

Kirja päättyy runon Jouluinen hautausmaa viimeisiin sanoihin, jotka muistuttavat meitä rakastamaan läheisiämme nyt, kun he vielä ovat kanssamme:

"Annetaan kunnon halaus,
katsotaan silmiin
sanotaan hellästi:
'Sinä olet kiva.
Tykkään sinusta.'
Ei peitetä rakkautta
hienoon pakettiin.
Ojennetaan se
ilman kultaista rusettia.
Tehdään se nyt.
Ei lykätä ensi jouluun!"

Perussanoma 2008, 60 sivua
Kirpputorilta ostamassani kirjassa oli tällainen teksti.